Naapurusriitojen sovittelija Miriam Attias: konfliktit eivät ratkea oikeudessa vaan vain keskustelemalla

’Nuo urpot antavat lastensa tehdä mitä vain eivätkä komenna niitä.”

”En ymmärrä, miksi tuo asuu kaupungissa, mutta vaatii ympärilleen maaseudun rauhaa.”

Miriam Attias, 37, kuuntelee työkseen tällaisia riitoja. Hänet kutsutaan paikalle silloin, kun naapurusten sukset menevät ristiin ja kielenkäyttö on edellä kuvatun tyylistä.

Attias on ammatiltaan sovittelija ja Naapuruussovittelun keskuksen päällikkö.

Naapuruusriidoissa työsarka ei ihan pian lopu, sillä Itä-Suomen yliopiston selvitysten mukaan joka neljäs suomalainen kokee, että naapurin kanssa on hankalaa tulla toimeen. Joka toinen kertoo, että omassa naapurustossa kiistellään.

Silti Suomessa on vain neljä naapuruuskonflikteihin erikoistunutta sovittelijaa: Attias ja hänen keskuksensa väki.

Suomi on profiloitunut maailmalla rauhansovittelijoillaan. Meillä on myös rikossovittelijoita, työyhteisösovittelijoita ja jopa ympäristökonfliktien sovittelija, mutta panostus arkiseen naapurusten väliseen sovitteluun on lapsenkengissä.

Naapurusriitojen sovittelu on kuitenkin tärkeää.

”Kotitalon jännitteinen ilmapiiri uuvuttaa ja ahdistaa ihmisiä. Erimielisyyksien käsittely oikeudessa ei helpota yhteiseloa naapurin kanssa, koska se ei pura jännitteitä”, Attias sanoo.

Naapureiden kanssa riitely on saanut parin viime vuoden aikana uusia ulottuvuuksia, kun eri puolelle Suomea on perustettu vastaanottokeskuksia.

Niinpä Attiaksen toimisto on laajentanut konfliktinratkaisutyötään vastaanottokeskusten ja paikallisten asukkaiden välille. Usein työ on ollut ennaltaehkäisyä, mutta esimerkiksi Forssassa se auttoi vastapuolia kommunikoimaan keskenään, kun paikalliset nuoret olivat ottaneet väkivaltaisesti yhteen turvapaikanhakijoiden kanssa.

Alkusysäys

On aika yllättävää, että juuri Miriam Attias päätyi työskentelemään vihaisten ihmisten parissa.

Hän oli nimittäin lapsena ujo, kaihtoi konflikteja eikä halunnut erottua joukosta.

Oululaisen Attiaksen kotona puhuttiin suomen lisäksi ranskaa, koska isän juuret olivat Marokossa ja mummola Pariisissa.

”Voi olla, että kaksikielisyys vaikutti siihen, että minulle on aina ollut itsestään selvää, että asioihin on monta näkökulmaa ja todellisuuksia on monenlaisia.”

Parikymppisenä kasvatustieteen opiskelijana Attias joutui tilanteeseen, joka on kaikkein eniten vaikuttanut siihen, että hänestä tuli sovittelija.

Hän istui oululaisessa kahvilassa puolitutussa seurueessa, kun huomasi yhtäkkiä jääneensä kahdestaan tuntemattoman, hakaristisormusta pitävän miehen kanssa.

Mies oli vihainen ja solvasi rasistisesti kaikkia mieleensä juolahtavia kansanryhmiä.

”Olin niin hämilläni, että en osannut reagoida mitenkään. Hän oli pelottava.”

Niinpä Attias istui hiljaa ja kuunteli. Sillä oli yllättävä seuraus. Miehen raivo laantui. Sitä myöten toisenlainen keskustelun sävy oli mahdollinen.

Attias uskaltautui kertomaan itsestään ja siitä, miksi miehen ajatukset tuntuivat hänestä vierailta. Nyt mies pahoitteli puheitaan ja kertoi omista taustoistaan. Mies kertoi myös saaneensa äskettäin vakavan tautidiagnoosin. Mies tuli keskustelun aikana ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että hänet itsensä olisi sairautensa takia eliminoitu ihailemassaan natsi-Saksassa.

Keskustelun aikana tapahtui joitain sellaista, joka vähensi miehen vihaa.

Viha vetää rajat

Nykyisin Attias näkee saman toistuvan yhä uudestaan sovitteluissa: viha laimenee, kun ihminen tulee kuulluksi. Vihan takana on nimittäin aina jokin syy.

Niin oli siinäkin Attiaksen sovittelemassa konfliktissa, jossa naapuri tehtaili vimmoissaan lastensuojeluilmoituksia alakertaan muuttaneesta perheestä.

”Viha on keino vetää rajat ja merkitä oma reviiri. Viha ei lopu sillä, että vihaaminen kielletään, mutta se saattaa loppua, jos se kuullaan oikein.”

Sovittelun tavoitteena on käydä keskustelua, jossa jokainen osapuoli tulee kuulluksi ja alkaa sen takia ymmärtää paremmin itseään, toisia ja koko tilannetta.

Sovittelussa ei yritetä vaikuttaa osapuolten mielipiteisiin, eikä siinä haeta kompromissia.

Sen sijaan tilannetta ratkaistaan auttamalla osapuolia muotoilemaan yhdessä mahdollisimman konkreettinen sopimus, johon jokainen voi sitoutua.

Edellä mainitussa tapauksessa naapurin tarve kotirauhaan otettiin konkreettisesti huomioon. Kun hän sovittelun aikana sai kuulla alakerran perheen haasteista, hän lopetti lastensuojeluilmoitusten tekemisen ja halusi tarjota apuaan kauppareissuille.

Aina sovittelu ei onnistu.

”Silloinkin ymmärrys saattaa lisääntyä. Laihimmillaan niin, että yksi ymmärtää, että toisen kanssa ei voi puhua.”

Sovittelu ei tuota toivottua ratkaisua, jos joku osapuolista haluaa vain olla oikeassa.

”Ihmisten kuunteleminen tuo kaikkien nähtäväksi sen, jos joku ei oikeasti tahdo purkaa konfliktia tai kunnioittaa muita.”

Ei ratkea oikeudessa

Miriam Attiaksen mukaan erimielisyys ei ole vaarallista. ”Se kertoo vain siitä, että olemme ajattelevia ihmisiä.”

Miriam Attias tekee paljon töitä isännöitsijöiden kanssa.

Nämä kertovat asukkaiden usein kuvaavan riitatilanteita sanoilla, jotka tekevät selväksi, että sanoja ei koe itse olevansa osapuoli tilanteessa. Valittajat puhuvat naapurin aiheuttamasta ongelmasta, häiriöstä tai kiusaamisesta, eivät riidasta tai erimielisyydestä.

”Näin ei edes tunnusteta, että tilanteessa voi olla muita näkökulmia kuin oma.”

Attiaksen mielestä on hyvä puhua riidasta tai erimielisyydestä, koska silloin osapuolia on kaksi ja kommunikaatio on mahdollista.

Kaikkein vaikeinta sovittelussa on saada ihmiset motivoitumaan mukaan.

”On totuttu ajattelemaan, että ongelmat ratkotaan oikeudessa. Mutta perinteinen oikeudenkäynti on riittämätön väline jännitteisessä tilanteessa. Se ei pura jännitteitä eikä niitä syitä, jotka ajavat konfliktiin. Jännitteitä voi purkaa ainoastaan keskustelemalla.”

Joku hyötyy vihapuheesta

Pitääkö vihapuhettakin ymmärtää?

”Kyllä. Ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen. Olemme päästäneet rasistisen puhetavan normalisoitumaan. Mitä enemmän ihmisellä on valtaa, sitä tiukemmin hänet pitää laittaa oikeasti vastuuseen sanoistaan eikä päästää helpolla niin kuin nyt.”

Vihapuhe on yksi merkki Suomen ilmapiirin polarisoitumisesta. Vihapuheella ääripäät puhuvat kannattajilleen ja provosoivat vastustajiaan. Monet tekevät vihan lietsonnalla uraa.

”Teorioiden valossa meillä Suomessa on nyt meneillään yhteiskunnallinen konflikti. Tilannetta ei kannata vähätellä, vaikka ääripäihin näyttäisi tällä hetkellä kuuluvan pieni joukko. Tyypillisesti juuri niin on konfliktin alkuvaiheessa.”

Prosessi etenee siten, että lietsonta, vihapuhe ja väkivalta saavat yhä useammat ihmiset olemaan hiljaa ja valitsemaan sitten puolensa. Ääripäät imevät väkeä keskitien kulkijoista.

Mitä tilanteelle voi tehdä?

Attiaksen mielestä samaa, mitä pienemmässä mittakaavassa naapureiden välillä. Tarvitaan hyvää kommunikointia.

”Se tuottaa parhaita ratkaisuja, koska ihmiset alkavat ajatella yhdessä. He ilmaisevat, mitä aidosti tarvitsevat. Tällaiset ratkaisut ovat kaikille hyödyllisiä.”

Kommunikoinnin tarkoitus ei ole saada kaikkia olemaan samaa mieltä.

”Voi olla, että onnistuneen sovitteluprosessin jälkeen ihmiset ovat yhä tiukemmin omissa kannoissaan. Mutta heidän välinen vuorovaikutuksensa on muuttunut. Toista kunnioitetaan, ja kaikki kokevat olevansa turvassa.”

Yksi konfliktia ylläpitävä tekijä ovat epätarkat ja virheelliset vastakkainasettelut. Ei ole olemassa yhtenäistä pakolaisten joukkoa, jolla olisi vastassa yhtenäinen suomalaisten joukko.

”Ihmisiä yhdistävät asiat, jotka eivät ole niin ilmeisiä. Harvoin todelliset erot liittyvät etnisyyteen, vaan useammin esimerkiksi varallisuuteen ja yhteiskuntaluokkaan.”

Alkaa upota

Kun sovittelu on toimiva väline naapurustossa ja yhteiskunnallisesti, onko se sitä myös lastenkasvatuksessa?

Attiaksen lapset ovat 9- ja 11-vuotiaita. Joskus riidellessään lapset ovat antaneet palautetta myös äidille.

”Olet muka joku sovittelija. Miksi et sovittele meitä?”

Äiti on yrittänyt selittää lapsilleen, että sovittelija ei ratkaise riitaa eikä tule sanomaan, kumpi on oikeassa. Hän palauttaa vastuun riitapukareille. Eli miltä arvelet siskostasi tuntuvan, kun itse teit noin?

”Kyllä tämä ajatus alkaa ehkä pikkuisen upota.”