Satu Saarinen rikkoi lasikaton vanhoillisena pidetyssä hiippakunnassa -rouva voi olla rovasti Oulussakin

Oulun tuleva tuomiorovasti Satu Saarinen rikkoi lasikaton.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Oulun tuomiokirkko on tuomiorovastin työmaa. Satu Saarinen on virassa ensimmäinen nainen Oulun hiippakunnassa.

Oulun tuleva tuomiorovasti Satu Saarinen rikkoi lasikaton.
(Päivitetty: )
Teksti:
Milla Ollikainen

Mummin käsilaukku sanoi naps ja aukesi. Siitä Satu tiesi, että pian mummi sujauttaisi hänen käteensä vihreän Vicks-pastillin.

Pieni tyttö Keminmaan kirkon penkissä laski virsiä taulusta: montako vielä, kauanko kestää vielä? Pappi saarnasi pöntössä syntejä anteeksi, mummi istui silmät kiinni käsi koholla ja huokaili hiljaa, Satu imeskeli pastillia.

”Näihin muistoihin usein palaan, kun olen itse liperit kaulassa saarnaamassa, ja penkissä istuu pieniä lapsia”, kirkkoherra Satu Saarinen sanoo. ”Voin tuntea Keminmaan kirkon tuoksun nenässäni nytkin.”

Pieni tyttö kirkon penkissä ei tietenkään voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä hän seisoisi saarnastuolissa itse. Semminkin, kun naispappeja ei vielä edes ollut.

Reilu kuukausi sitten Satu Saarinen äänestettiin Oulun hiippakunnan tuomiorovastiksi. Tuomiorovasti on tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra, joka toimii tarvittaessa piispan sijaisena. Hän on siis hiippakunnan hier-arkiassa piispasta seuraava.

Saarinen on toinen Suomessa koskaan tuomiorovastiksi valittu nainen. Merkittävämpää on kuitenkin se, että kyseessä on Oulun hiippakunta.

Sen historia suhteessa naispappeuteen on ollut diplomaattisesti sanottuna erikoinen.

Ilman taakkaa

Satu Saarinen on viimeisiä Oulun hiippakunnan naispappeja, joita oma piispa ei ole vihkinyt. Vihkimyksensä hän on saanut Mikkelin piispalta joulukuussa 1999.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden vuonna 1986, mutta Oulun piispa Olavi Rimpiläinen kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi uransa loppuun saakka.

Oulun hiippakunnasta tuli jonkinlainen turvasatama niille miespapeille, jotka eivät halunneet työskennellä naispappien kanssa. Seurakunnissa hyväksyttiin hiljaisesti syrjiviä käytäntöjä, kuten virkojen täyttäminen vain mieshakijoilla ja jumalanpalvelusten järjestäminen säännönmukaisesti ilman naispappeja.

Vaikka Saarinenkin on joutunut ammatissaan eriarvoiseen asemaan, hän ei koe kantavansa samanlaista taakkaa kuin hiippakunnan aiemmat naispappipolvet, joiden kokemuksia hän keräsi kulttuurihistorian väitöskirjaansa.

Entiset seurakuntalehtorit kertoivat, miten heistä tuli pappisvihkimyksen myötä näkymättömiä ja miten heille tehtiin selväksi, että naispappeus on syntiä.

”Syrjintää kuvattiin ruumiillisen väkivallan termeillä. Itse olen saanut kasvaa papiksi rauhassa ilman sitä traumaa.”

Olavi Rimpiläinen jäi eläkkeelle vuonna 2000. Hänen seuraajansa Samuel Salmen johdolla Oulun hiippakunnassa on tehty henkistä remonttia, josta tuleva tuomiorovasti on yksi näkyvimpiä esimerkkejä.

Ei sooloilua

Kolme vuotta sitten Satu Saarinen voitti selkein luvuin miesehdokkaat Oulujoen seurakunnan kirkkoherranvaalissa, ja hänestä tuli Oulun ensimmäinen naiskirkkoherra. Sama asetelma toistui tuomiorovastia valittaessa. Saarinen sai enemmän ääniä kuin kaksi muuta ehdokasta yhteensä.

Miesehdokkaiden mielipiteet erosivat Saarisen näkemyksistä selvimmin kahdessa asiassa: he kannattivat mahdollisuutta järjestää edelleen messuja, joissa pappeina toimivat vain miehet, ja he pitivät kristillistä avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä.

Saarinen itse lopetti seurakuntaneuvostonsa kanssa naispapittomat messut Oulujoen seurakunnasta. Hän kannattaa tasa-arvoisen avioliittolain mukaista vihkimistä myös kirkossa, mutta odottaa sille yhteistä hyväksyntää.

”En näe sooloilun tietä pitkän päälle hyvänä. On tärkeää mennä kirkon järjestyksen mukaan.”

Monelle vaalissa oli kyse siitäkin, valitaanko virkaan vanhoillislestadiolainen ehdokas vai ei. Oulun hiippakunta on herätysliikkeen vahvaa aluetta.

Saarisen mielestä liikkeeseen liitetyt negatiiviset mielikuvat heijastuvat turhankin yleistävästi yksittäisiin vanhoillislestadiolaisiin ja leimaavat heitä. Itse asiassa Saarisellakin on herätysliikkeeseen kytkös: Se pastilleja sujautteleva mummi oli vanhoillislestadiolainen, ja Saarinen kävi lapsena hänen kanssaan myös seuroissa. Saarisen isä teki kuitenkin aikanaan pesäeron liikkeeseen.

Mielipiteidensä ja sukupuolensa vuoksi Saarinen sai lokapostia jo kolme vuotta sitten, ja ikäviä viestejä on tullut jälleen.

”Itsekin olen elänyt siinä kuplassa, ettei nainen kirkollisena johtajana ole enää kenellekään mikään juttu. Mutta näyttäisi se vielä olevan.”

Saarinen uskoo silti, että keskustelu pappien sukupuolesta jää Suomessa pian historiaan.

Leikkipaikan vainajat

Alun perin Satu Saarinen ei ollut kiinnostunut pappeudesta vaan historiasta ja mytologiasta. Siihen vaikutti eräs arkeologinen löytö vuonna 1981.

Keminmaan Valmarinniemestä löydettiin tuolloin vanhan kirkon rauniot. Kun yleisö pääsi tutustumaan kaivauksiin, joukossa oli myös seitsenvuotias Satu. Trikoomekossaan hän seisoi kaivausalueen reunalla ja ihmetteli riveihin asetettuja tummia myttyjä. Ne olivat kirkon lattian alta ja ympäriltä kaivettuja vainajia.

Valmarinniemi oli tuttu paikka, sieltä lähdettiin isän matkassa merelle kalaan tai saareen. Siellä oli pyöräilty ja leikitty pikkuveljen kanssa. Ja yhtäkkiä siitä samasta maisemasta nousi näkyviin vuosisatojen takainen elämä.

”Se oli hirveän voimakas kokemus”, Satu Saarinen sanoo.

Lukion jälkeen Saarinen pääsi Helsinkiin opiskelemaan teologiaa ja uskontotieteitä, ja hänestä piti tulla tutkija. Papiksi Saarinen ei uskonut soveltuvansa. Kyse ei ollut vain sukupuolesta; pappeus oli näyttäytynyt etäiseksi ja vakavaksi tekevänä ammattina.

Opintoihin kuulunut harjoittelu kuitenkin käänsi pään. Helsingin Munkkiniemen seurakunnassa oli kannustava ilmapiiri ja monenlaisia persoonia.

”Katselin siellä, että ai tollaikin voi olla pappi.”

Tutkijanuraa Saarinen ei ole kokonaan jättänyt. Kulttuurihistorian väitöskirjansa jälkeen hän on alkanut valmistella teologian väitöskirjaa hengellisen työn ruumiillisuudesta.

Se etenee kuitenkin hitaasti, sillä päivätyön lisäksi Saarisen pitää kiireisenä kaksi lasta, Etelä-Afrikasta adoptoitu Katlego ja Botswanassa syntynyt Dimpho.

Afrikan perhe

Silloin tällöin joku erehtyy ripustamaan Satu Saariselle sädekehää sen vuoksi, että hän on adoptoinut lapsia kehitysmaista – ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen pastorin laupeudentyö.

”Mutta kyllä siinä on ollut kyse vain halusta saada lapsia.”

Saarinen on ollut vuodesta 2002 naimisissa Jarkko Saarisen kanssa, joka työskentelee maantieteen professorina Oulun yliopistossa. Kun perheeseen ei alkanut kuulua lapsia, Saariset ryhtyivät suunnittelemaan adoptiota ulkomailta – lapsettomuuden syitä tutkimatta. Hedelmöityshoitoja he eivät edes harkinneet.

”Vaikka lapsettomuus tuli yllätyksenä ja oli pettymys, en osannut sitä surra. Adoptio tuntui heti päivänselvältä.”

Pariskunnalla oli jo valmiiksi yhteyksiä Etelä-Afrikkaan, joten sieltä adoptoiminen oli luontevaa. Katlego-poika tuli perheeseen vuonna 2007, ja kaksi vuotta myöhemmin Saariset adoptoivat Dimpho-tyttären Botswanasta, missä perhe asui kaksi vuotta Jarkko Saarisen työn vuoksi.

Tyttären adoptio on avoin, eli hänen yhteytensä biologiseen äitiin on voitu säilyttää. Saarinen pitää tilannetta lähes ideaalina, koska Dimpho voi olla halutessaan vaikka soittaa tai viestiä afrikkalaiselle äidilleen, johon taas Saarisella on sisarellinen suhde. Saariset käyvät Afrikan perheensä luona Botswanassa säännöllisesti ja tekevät vapaaehtoistyötä paikallisessa lastenkodissa.

Kivutonta äitiys tai isyys ei toki ole koskaan, ja tummaihoisten adoptiolasten vanhemmilla on nyky-Suomessa omat murheensa. Katlego on juuri oppinut n-sanan – bussipysäkillä, isommilta lapsilta.

Se tekee niin kipeää, että äidin silmiin kihoavat kyyneleet. Ja samalla se on syvästi henkilökohtainen kulma siihen, mitä tapahtuu juuri nyt ja missä kirkonkin on tuomiorovasti Satu Saarisen mielestä oltava mukana.

Ihmisten maailmassa

Arkkipiispa Kari Mäkinen on tämän vuoden aikana ottanut voimakkaasti kantaa turvapaikanhakijoiden tilanteeseen. Samoilla linjoilla hänen kanssaan on ollut Oulun piispa Samuel Salmi: hädässä olevia tulee auttaa.

Satu Saarinen kiittää piispojen kannanottoja ja toteaa, että kirkko ei voi jättää vaikuttamatta siellä, missä siihen on mahdollisuus. Kirkon on toimittava ihmisten maailmassa, eikä mikään inhimillinen saa olla sille vierasta.

”Tänä jouluna ajattelen erityisesti niitä maastamme turvaa hakeneita ja turvapaikan saaneita, jotka toivovat perheen yhdistämistä.”

Yksi Saarisen lempiteksteistä on Avilan Teresan rukous. Se puhuttelee vakaumuksesta riippumatta:

Kristuksella ei ole muuta ruumista kuin sinun ruumiisi. Ei muita käsiä tai jalkoja maailmassa kuin sinun kätesi ja jalkasi.

Sinun silmilläsi hän katsoo myötätuntoisesti tätä maailmaa, sinun jaloillasi hän kiiruhtaa tekemään hyviä töitä.

X