Suomalainen - miksi huomion kohteena oleminen ahdistaa?

Näytelmäkirjailija Saara Turusen mielestä suomalaisten erityispiirre on halu sulautua joukkoon.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Saara Turunen pitää ”ihan tavallisista” asioista, kuten luonnossa kuljeskelusta ja pyöräilystä kotikaupungissaan Helsingissä.

Näytelmäkirjailija Saara Turusen mielestä suomalaisten erityispiirre on halu sulautua joukkoon.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna-Kaisa Hongisto

Kirjailija, dramaturgi Saara Turunen, 34, on pukeutunut yksiväriseen harmaaseen collegepaitaan. Siis yksiväriseen. Harmaaseen.

Ainakaan ulkonäöstä ei voi päätellä, että hän olisi erityinen ihminen, vastikään läpimurtonsa tehnyt kirjoittaja, jonka romaani Rakkaudenhirviö voitti viime vuonna Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja jonka näytelmää Tavallisuuden aave esitetään helsinkiläisessä Q-teatterissa täysille katsomoille.

”En ole niitä tyyppejä, jotka pukeutuisivat joka päivä huomiota herättävästi. Esimerkiksi ensi-iltoihin on toisaalta kiva laittaa jotakin värikästä päälle”, Turunen sanoo.

Kuulostaa tutulta, tavalliselta.

Turunen käsittelee sekä romaanissaan että uudessa näytelmässään tavallisuuden tavoittelua. Vaikka oikeastaan tavallisuutta ei hänen mielestään edes ole. Jokaiselle oma todellisuus on se normaali.

”Uskon, että jokainen ihminen ajattelee olevansa tavallinen”, Turunen sanoo.

Hänen mielestään suomalaisilla on kuitenkin kansallisena piirteenä halu sulautua joukkoon. Ettei vain erotuttaisi, ettei kukaan näkisi, ettei jouduttaisi silmätikuksi.

”Jostain syystä tätä piirrettä ei ole niin voimakkaasti muualla”, sanoo Turunen, joka on asunut myös Englannissa, Saksassa ja Espanjassa.

Tavallisuuden haave

Viitisen vuotta sitten Turunen joutui itse tilanteeseen, jossa hän poikkesi joukosta kuin varpunen kanarialintuparvesta.

Se tapahtui Berliinissä työpajassa, jossa taiteilijat opiskelivat performanssin tekemistä. Turuselle tuli yllätyksenä, että työpajassa piti tanssia. Eikä vain tanssahdella nätisti, vaan antaa kehon viedä: möyriä lattialla, maata kasoissa ja liikehtiä eroottisesti parin kanssa.

Muut heittäytyivät ja vapautuivat, mutta Turunen vain teeskenteli vapautunutta kunnes meni täysin lukkoon. Kun opettaja pui hänen vaisuuttaan koko ryhmän edessä, hän olisi halunnut vajota maan alle. Häpeä oli sietämätön.

Tauolla hän kirjoitti muistikirjaansa: haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen.

Tuo oivallus johti sen pohtimiseen, miksi erilaisuuden kokemus on suomalaiselle pahinta mahdollista. Miten meidät oikein kasvatetaan?

”Enhän minä voi herranjumala olla samanlainen muiden kanssa kaikissa mahdollisissa joukoissa, joihin menen.”

Turusen oma lapsuus oli kyllä, tuota noin, ihan tavallinen. Turuset asuivat Pohjois-Karjalan Kontiolahdella, ja perheessä oli viisi lasta. Vanhemmat eivät olleet taiteilijoita, mutta eivät myöskään vastustaneet taidetta.

Saara Turunen harrasti pääasiassa hiihtoa. Joka toinen viikko oli perinteisen ja joka toinen viikko vapaan tyylin kilpailu. Hiihtomenneisyydestä ei kuitenkaan jäänyt käteen suuria voittoja tai mitaleja, ainoastaan suomalaiskansallinen tapa sivakoida yli voimiensa.

”Enää minulla ei ole murtomaahiihtoon vaadittavaa kuntoa, mutta lähden automaattisesti hiihtämään tosi kovaa, ja viidentoista minuutin jälkeen voisin kaatua kuolleena maahan.”

Mykkä ja vaatimaton

Nuorena Saara Turunen pakeni ulkomaille: Englantiin, Saksaan, Espanjaan. Oli vain pakko päästä pois kotimaasta.

Lopulta hän väsyi ja palasi, vaikka tunsi inhoa ja jopa vihaa Suomea ja omaa suomalaisuuttaan kohtaan. Tästä hän kertoo Tavallisuuden aaveen käsiohjelmassa.

Mutta noista tunteista on jo yli viisi vuotta aikaa. Enää hän ei vihaa.

”Kaikissa maissa on hyvät ja huonot puolensa”, hän sanoo diplomaattisesti.

Turunen arvostaa esimerkiksi suomalaista luontoa, hiljaisuutta ja raikasta ilmaa. Hän rakastaa pyöräilemistä kotikaupungissaan Helsingissä. Hän on nykyään niin kotiutunut Suomeen, ettei juuri viitsisi matkustella.

”Tykkäisin vain olla kotona. En haaveile mistään viidakossa samoilusta.”

Kuitenkin hän yhä näkee Suomessa paljon kritisoitavaa. Tavallisuuden aave -näytelmässä suomalainen istuu jäykkänä häissä, eikä osaa iloita. Tuijottaa televisiota jouluna, kun ei osaa puhua läheistensä kanssa. Nämä kohtaukset ovat surullisen tunnistettavia.

Ehkä pahinta on juuri se, miten tavallista tämänkaltainen epäonni meille on. Kuuluakseen joukkoon suomalaisen on oltava mykkä ja vaatimaton.

”Eräs kollega tiivisti esitykseni sanoman lauseeseen: onnistuessaan tavallisuus tuottaa depressiota”, Turunen kertoo.

Turunen on myös omassa perhepiirissään kokenut, että Suomessa ei saisi innostua liikaa.

”Kun siskoni palasi kotiin asuttuaan vuoden Etelä-Amerikassa, hän puhui keskivertoa kovemmalla äänellä. Kun hän kertoi innoissaan jotakin arkipäiväistä asiaa, heti sanottiin, että shh, älä viitsi huutaa.”

Möly on vain elämää

Turusen mielestä on outoa, että huutomerkkinä oleminen on Suomessa kaikkein pahinta. Suomalaiset saattavat joskus käyttäytyä huonosti välttääkseen nähdyksi tulemisen.

”Suomalainen voi vaikka mennä huonekaluliikkeeseen, kaataa hyllyn, ja sitten vältellä huomiota teeskentelemällä, ettei mitään tapahtunutkaan.”

Turunen on itsekin joskus esimerkiksi hipsinyt pois juhlista jättämättä hyvästejä. Silloin ei joudu huomion kohteeksi.

Hiljattain lentokentällä Turunen kiinnitti huomiota siihen, kuinka suomalaisvanhemmat komensivat lapsiaan: Älä nyt hypi siinä. Ole hiljaa.

”Oikeasti komentaminen häiritsi enemmän kuin lasten riehunta, joka on vain elämää.”

Tämän kevään ajaksi työ on vienyt Saara Turusen Barcelonaan, missä hän ohjaa Sala Atrium -teatteriin näytelmäänsä Broken Heart Story. Espanjalaisissa teatteriharjoituksessa jokainen aamu alkaa niin, että työryhmän jäsenet tervehtivät toisiaan poskipusuin.

”Ensin tuntui työläältä käydä kaikki läpi, mutta kun se on tapana, kyllä siitä loppujen lopuksi tulee aika hyvä mieli. Se tuo lämpöä ihmisten välille.”

”Sellaista lämpöä voisin koettaa lisätä Suomessa omalla käytökselläni”, Turunen sanoo.

Hän pyrkii myös tervehtimään tuntemattomia työpaikan hississä tai tyhjällä maaseututiellä. Tervehtimisestä ja hyvän huomenen toivotuksesta ei hänen mielestään pitäisi koskaan tinkiä.

Standardiin sopimaton

Osittain tavallisuuden tavoittelussa on kyse ihmisen yleismaailmallisesta tarpeesta kuulua yhteisöön. Turusen mukaan on raskasta toimia yhteisössä ihan eri lailla kuin muut.

”Kyky sopeutua on pitänyt ihmisen elossa, mutta jos sopeutuu negatiivisiin asioihin, pitäisikö epäsopeutua välillä?”

Turunen uskoo, että monet kokevat kelpaamattomuutta ja ahdistusta erilaisuudestaan. Hän ottaa esimerkiksi trans-ihmiset, joiden joukossa itsemurhat ovat yleisempiä kuin muussa väestössä.

Toisaalta joku voi kokea häpeää vaikkapa siitä, että esimerkiksi oma äitiys tai isovanhemmuus ei sujukaan normaalisti, oppikirjan mukaan. Turusen mielestä yksi pärjää paremmin yhdessä, toinen toisessa roolissa.

”En usko, että kukaan pystyy menemään elämästä läpi standardin mukaan, mutta toiset pystyvät tuottamaan paremmin sellaisen vaikutelman.”

Turusesta on kummallista, että meidän on niin helppo hyväksyä erilaisuutta ja monimuotoisuutta vaikkapa luonnossa mutta ei itsessämme tai toisissa ihmisissä.

”Katsomme Avaraa luontoa ja ihastelemme upeaa merihevosta, jolla on kaksi sukupuolta. Elämämme voisi helpottua, jos suhtautuisimme itseemme ja toisiin ihmisiin samoin.”

Turunen tunnistaa erilaisuuden pelon myös itsessään. Hän on huomannut, että siitä on helpointa päästä eroon tutustumalla monenlaisiin ihmisiin.

Turusen vieroksuma tavallisuus ei ole arkisuutta, ei sinne päinkään. Turusen mielestä parasta elämää on sellainen, että käveleksitään luonnossa, luetaan kirjaa ja katsotaan uutiset.

Mutta standardointia hän kritisoi. Sitä, että kaikkien pitäisi väkisin olla samanlaisia.

”Mitä siitäkin tulisi, jos maapallolla olisi pelkkää kangasmetsää.”

Elämä materiaalina

Rakkaudenhirviö-romaanissa kerrotaan paljon Turusen elämästä, tai ainakin minäkertojan vaiheet kuulostavat kirjoittajan edesottamuksilta. Kertoja lähtee maalta Helsinkiin Kallion ilmaisutaidon lukioon, kuten Turunen lähti.

Siellä hän tutustuu Lauraan ja Anttiin. Turusen koulukavereita olivat näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma.

Onko asia niin, että jos haluaa tietää kaiken Saara Turusesta, tarvitsee vain lukea kirja?

Ei ole. Turunen käyttää omaa elämäänsä materiaalina samaan tapaan kuin monet kirjailijat käyttävät historiallisia aineistoja. Vaikka tarinassa on vankka todellisuuspohja, se on romaaniksi muutettuna fiktiota eikä faktaa.

Romaanin lukeneita voi yllättää esimerkiksi se, ettei Saara Turunen oikeasti inhoa imuroimista.

”Olen tarkka askeetikko ja pidän siisteydestä. Siinä näkee kädenjälkensä, kun roskat rahisevat imurinputkeen.”

X