Schjerfbeckin ikonisen naismallin kova elämä: Hovinaisesta yökerhotanssijaksi

Ajatus iskee oppaan mieleen kuin salamanisku.

Kaikki näyttää liian tutulta.

Taulun koko täsmää sentilleen. Samoin vihreänharmaa taustasävy ja roosaan leninkiin puettu aristokraattinen nainen.

Villa Gyllenbergin taidemuseon vieraileva pääopas Sue Cedercreutz-Suhonen on pitämässä opastuskierrostaan Ateneumissa syksyllä 2012, kun hän vajoaa mietteisiinsä 1910-luvulla maalatun Emigrantti-teoksen edessä.

”Herran jestas”, opas ajattelee mielessään.

Nämä tunnustetiedothan lukevat aivan toisen Helene Schjerfbeckin maalauksen kohdalla teosluettelossa.

Oppaalle tulee kiire kotiin varmistamaan oivalluksensa.

Cedercreutz-Suhonen etsii internetistä kreivitär Marina Tschitsjakovin (o.s. de Heydenin) valokuvan.

Voisiko hän olla sama nainen?

Sehän tarkoittaisi taidemaailman tehneen valtava kömmähdyksen vuosikymmenten ajan: Emigrantti olisikin yksi ja sama teos kuin kadonneeksi luultu Rouva Marina Tschitsjakovin muotokuva.

Jos Emigrantti onkin venäläisen kreivittären muotokuva eikä vain tuntemattoman siirtolaisen potretti, millaista naista se oikein esittää?

Suurin skandaali

Marina Alexandrovna de Heyden syntyi venäläiseen hoviin vuonna 1889. Hänen isoisänsä Fjodor Heyden työskenteli Suomen kenraalikuvernöörinä juuri ennen Bobrikovia. Marinakin asui kahdeksan lapsuusvuottaan Helsingissä.

Perhe vieraili usein mummolassa Helsingin diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzinin luona.

Vielä Pietariin muuton jälkeenkin perhe palasi Suomeen kesäkartanoonsa Juustilaan Saimaan rannalle.

Aatelissuku oli äveriäs, ja pikkukreivitär tottui lapsena ja nuorena etuoikeutettuun elämään. Hän ei juurikaan välittänyt koulunkäynnistä tai hovin säännöistä, mutta rakasti juhlia ja teatteria.

Ajan tavan mukaan Marina esiteltiin Pietarin seurapiireille 18-vuotiaana, kun neito lähestyi naimaikää.

Marina oli niin kaunis, että hänellä oli paljon ihailijoita.

Naiivi tyttö myöntyi kuitenkin heti ensimmäiselle kosijalle, kreivi Arvid Manteuffelille. Marina oli otettu saamastaan huomiosta, eikä vielä tiennyt mitään syvistä tunteista.

Pian kihlauksen jälkeen Marina kuitenkin rakastui ensimmäistä kertaa elämässään.

Mies oli ruhtinas Nikolai Sumarakov-Elston, joka näytteli kreivittären kanssa samassa harrastajateatterissa.

Ruhtinas oli keisarikunnan rikkaimman naisen, Zinaida Jusupovin, vanhin poika.

Kun nuori pariskunta tapasi, Marinan häihin toisen miehen kanssa oli enää kaksi kuukautta.

Miten morsian selviäisi ikinä näin kiperästä tilanteesta?

Kohtalokas kaksintaistelu

Komea ruhtinas Nikolai astui kreivittären elämään huonoimmalla mahdollisella hetkellä.

Vihkipäivä oli jo sovittu, ja arvokkaita häälahjoja saapui koko ajan lisää.

Enää kihlausta ei voinut purkaa menettämättä kasvojaan hovissa.

Marina päätti sinnitellä.

Häitä edellisenä iltana hän illasti rakkaan Nikolainsa kanssa, jolloin mieskin tunnusti tunteensa.

Rakkaus oli molemminpuolista.

Marinalla oli vaikeuksia selvitä hääpäivästään, niin kauhuissaan hän oli tekemänsä virheen suuruudesta.

Rakastaja seurasi avioparia jopa häälomalle Pariisiin.

Julkinen esiintyminen yhdessä sai pian huhut liikkeelle. Aviomies huomasi tilanteen toivottomuuden ja lupasi Marinalle eron, kun he palasivat Pietariin.

Tilanne ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen.

Arvid haastoi Nikolain kaksintaisteluun.

Ajan tavan mukaan herrasmiehet ampuivat ilmaan sovinnon merkiksi. Nikolai luuli selviävänsä näin helpolla, eikä edes yrittänyt tähdätä.

Arvidin luoti vei kuitenkin Nikolain hengen.

Marina oli juuri aiheuttanut Venäjän hovin historian pahimman skandaalin.

Toipumaan Hyvinkäälle

Marina oli tragedian aikaan 19-vuotias.

Hän musertui suruviestistä.

Nuori kreivitär menetti rakastettunsa lisäksi maineensa, koska hänen ajateltiin vieneen ruhtinaan hengen. Marinasta tuli vanhojen ystäviensä hyljeksimä, eikä hän voinut jäädä kotimaahansa Venäjälle.

Kreivitär toimitettiin toipumaan Hyvinkään parantolaan.

Siellä parantolan asukas ei kyennyt nousemaan ylös sängystä ahdistukseltaan kuukausiin.

Jalkeille päästyään hän ei voinut näyttäytyä missään ilman, että joku osoitti häntä sormellaan uteliaisuuttaan – tai syyttävästi.

Nyt voisi tietysti ajatella, että Hyvinkäällä asunut Schjerfbeck maalasi tuolloin kohua paenneen kreivittären.

Se ei kuitenkaan pidä paikkansa.

Eletään vuotta 1908, ja maalausten syntyyn on vielä kymmenisen vuotta.

Tällöin Marina ei tavannut Schjerfbeckiä, mutta kohtasivatkohan heidän tiensä myöhemmin?

Ympäri Eurooppaa

Marina de Heyden eli maanpaossa vuosia. Milloin Genevessä, milloin Pariisissa tai Lontoossa.

Kohukaunottaren tarina tunnettiin suurkaupungeissa, ja vaarallisen oloisella naisella riitti ihailijoita. Nuoresta neidosta oli kasvanut aikansa femme fatale.

Isän lähettämät kuukausittaiset rahalähetykset ja miesten kosiskelulahjat eivät kauan riittäneet.

Kreivitär oli tottunut niin ylelliseen elämäntapaan, että osti 40 kengät – lainarahalla.

Marina haaveili nuoruuden intohimostaan teatterista.

Varojen loppuessa hän pyrkikin näyttelijäksi, mutta isä kauhistui uravalinnasta.

Vuonna 1913 Marina kutsuttiin takaisin kotiinsa Venäjälle, kun perhe suri Marinan äidin poismenoa.

Kotimaassaan kreivitär löysi uuden aviomiehen, upseeri Mihail Tschitsjakovin, jonka kanssa hän sai poikalapsen.

Elämä ei silti asettunut aloilleen, sillä Venäjä ajautui vallankumoukseen.

Kommunistisessa Neuvosto-Venäjässä ei ollut tilaa edellisille vallanpitäjille.

Koko tsaarin hovi joutui pakenemaan. Marina suuntasi miehensä kanssa tuttuun Hyvinkään parantolaan vuosiksi 1917–1918.

Tällä kertaa Schjerfbeck odotti kreivitärtä kotiateljeehen mallikseen, mutta Marina ei tullut heti.

Schjerfbeckin Istuva nainen -teos vuodelta 1917, skannattu kuva.

Schjerfbeck maalasi ulkomuistista aristokraattisen naisen, jonka hän oli nähnyt kiiruhtamassa päivänvarjonsa kanssa kadulla.

Kyseessä ei kuitenkaan ole Emigrantti vaan pienikokoisten guassiteosten sarja: Pakeneva kreivitär, Istuva kreivitär ja Fantasia.

Tuliko itse muotokuvasta koskaan mitään?

Sama nainen

Cedercreutz-Suhonen selvitteli mystisen mallin arvoitusta vuosia.

Kiinnostus Marina de Heydeniin alkoi tavallaan jo pikkulapsena, kun hän katsoi mummolan seinällä roikkuvaa Pakeneva kreivitär -teosta.

Kukaan sukulaisista ei osannut vastata, ketä se esittää.

Kymmenisen vuotta sitten opas alkoi työstää Schjerfbeckin maalauksien malleista kirjaa yhdessä intendentti Lea Bergströmin kanssa.

Helene Schjerfbeckin guassiteosten sarjan Fantasia, skannattu kuva.

Bergström vinkkasi, että Pakeneva kreivitär voisi olla Marina de Heyden. Se olisi loogista, sillä Marina pakeni vallankumousta.

Schjerfbeck maalasi yleensä lähipiiriään, eikä innostunut tilaustöistä.

Hän teki Marinan muotokuvassa poikkeuksen, koska venäläinen seikkailunhaluinen ja älykäs maailmannainen kiehtoi taiteilijaa.

Olisiko taiteilija innostunut maalaamaan silti myös jonkun tuntemattoman siirtolaisnaisen potretin?

Tuskin.

Arvoitus läheni loppuaan sitä mukaan, kun Cedercreutz-Suhonen sai käsiinsä yhä enemmän taiteilijan kirjeitä. Niissä Marinan muotokuvasta muodostuu Emigrantti.

Mutta Marinan elämässä mikään ei ollut selvää.

Miten hovinainen selvisi tsaarin vallan kukistuttua?

Vauhdikas elämä

Kommunistinen järjestelmä sosialisoi pankit ja panttilainaamot, joihin Marina oli yrittänyt turvata miehensä kanssa ison omaisuutensa.

Uudessa poliittisessa systeemissä hovinaisen oli mahdoton saada varojaan takaisin. Yliylellisesti elänyt kreivitär oli yhtäkkiä lähes puilla paljailla.

Marina de Heydenin elämä on dokumentoitu hyvin hänen toiseen avioliittonsa asti muistelmateoksessa Rubiinit ennustavat onnettomuutta.

Sen jälkeisistä kreivittären vaiheista on vaikeampi saada varmaa tietoa. Lehdistö väitti jopa hänen menneen luostariin sovittamaan syntejään ja hävinneen sen takia julkisuudesta.

Marinan elämän huippuvuodet olivat joka tapauksessa takana päin, mutta tuskin hän näkymättömissä oli.

Ensimmäistä kertaa eläessään – 30-vuotiaana – hänen oli pakko mennä töihin, koska varat loppuivat. Hän aloitti yökerhotanssijana Helsingissä, mutta teki ilmeisesti paljon muitakin töitä: mallin, sihteerin, tulkin, hoitajan, pelisaliemännän ja laiva-apulaisen pesteissä.

Elämä oli edelleen värikästä.

Marina piti ihailijoita ja erosi toisesta aviomiehestään. Epäillään, että hän saattoi mennä vielä kerran naimisiin italialaisen kreivin kanssa.

Jopa kreivittären kuolinvuosi on epävarma. Yleisesti se on merkitty vuodeksi 1969, jolloin Marina olisi ollut 80-vuotias.

Kallis virhe

Sunday Times Magazine -sanomalehti on kuitenkin haastatellut ja valokuvannut kreivitärtä vielä vuonna 1974.

84-vuotias kohukaunotar suunnitteli silloin muistelmiensa jatko-osan kirjoittamista sekä televisiosarjan ja elokuvan tekemistä lennokkaasta elämästään.

Artikkeli on tuskin täysin tuulesta temmattu, sillä siihen on myös kuvattu kreivitär kotonaan.

Kreivitär osallistui artikkelin mukaan sota-aikana Ranskan vastarintaliikkeeseen sekä koki natsien pommitukset ja keskitysleirin kauhut.

Seurapiirikaunotar tapasi omien sanojensa mukaan kaikki aikansa kuuluisuudet, jopa Leninin ja Mannerheimin.

Marina asui vanhuutensa päivät Monacon Monte Carlossa yksiössä, jonka seinää koristi hänen nuoruuden aikainen valokuvansa.

Seinällä ei ole valokuvan sijaan Schjerfbeckin maalaamaa muotokuvaa, koska Marina ei koskaan ostanut teosta.

Ilmeisesti rahat loppuivat tai hän ei tajunnut suomalaisen taiteilija teoksen modernistista kauneutta.

Taulun arvo nousi Marinan pitkän elämän aikana pilviin.

Hämmästyttävän elämän elänyt kreivitär teki ehkä elämänsä kalleimman virheen juuri jättäessään aikanaan halvan maalauksen lunastamatta.

Marina eli köyhän vanhuuden, vaikka olisi voinut maalausrahoilla toteuttaa isoimman unelmansa: elää aina kuin huoleton hovinainen.
Lähteet: Marina de Heyden: Rubiinit ennustavat onnettomuutta (Weilin + Göös, 1969), George Feifer ja Vronskaya: The Countess of Monte Carlo (Sunday Times Magazine 12.5.1974), Carl de Vidal Hunt: To Hide Behind Nuns Veil ans DoPenance For All Her Sinfull Folly (The Woodbridge Leader -paikallislehti 17.6.1927), Gretchen Haskin: His brother’s keeper (Atlantis magazine 3–4/2000)

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 2/2014.