Adoptiopoika mullisti perheen elämän: Biologinen tytär reagoi anoreksialla

Peurasen perheeseen tuli adoptiopoika kolmen biologisen tyttären lisäksi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Pasi ja Anu-Riikka Peuranen odottivat Eemiliä kauan. Nyt hän on reipas koululainen.

Peurasen perheeseen tuli adoptiopoika kolmen biologisen tyttären lisäksi.
Teksti: Tuija Tiitinen

Jo pikkutyttönä Anu-Riikka Peuranen haaveili adoptiolapsesta.

”Silloin näin Äänekosken uimarannalla muutaman vuoden ikäisen intialaisen tytön. Äitini kertoi, että tyttö oli adoptiolapsi. Ihastuin erilaiseen ja kauniiseen lapseen, siitä alkoivat haaveeni.”

Haave pysyi vuosikymmeniä taka-alalla. Anu-Riikka meni naimisiin ja sai miehensä Pasin kanssa kaksi tytärtä, Nellin, 18, ja Sannin, 16. Sitten Anu-Riikka tapasi Afrikasta adoptoidun tytön.

”Kysyin Pasilta ohimennen, että mitä ajattelisit adoptiolapsesta. Hän vastasi, ettei sellainen ole tullut koskaan edes mieleen.”

Asia jäi siihen, ja perheeseen syntyi vuonna 2002 vielä kolmaskin tytär, Henni. Kun Henni oli parivuotias, Anu-Riikka alkoi taas miettiä asiaa. Lopulta mieskin myöntyi, ja pariskunta meni Pelastakaa Lapset ry:n infotilaisuuteen. He pääsivät koulutukseen ja kotiselvitykseen, jossa piti selvittää kaikki perheen taloudelliset, terveydelliset ja sosiaaliset vaiheet.

”Tiesimme alusta asti, että vain muutama maa antaisi meille lapsen, koska meillä oli jo omia biologisia lapsia. Kiina oli yksi selkeä vaihtoehto, koska olimme tutustuneet maan kulttuuriin”, sanoo Anu-Riikka.

Elämä tutkittiin

Siihen aikaan Kiinasta sai lapsen jopa parissa vuodessa. Enimmäkseen Suomeen tuli pieniä tyttöjä. Anu-Riikkakin ajatteli, että he saisivat pienen tytön leikkikaveriksi omalle kuopukselle.

Perinpohjainen kotiselvitys nosti tunteita pintaan, koska siinä kaiveltiin hyvin henkilökohtaisia asioita, joilla ei Anu-Riikan mielestä tuntunut aina olevan mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

”Elämämme oli pitkään jäissä, koska kaikki muutokset olisi pitänyt selvittää. Katselimme uutta taloa, mutta emme uskaltaneet ostaa sitä, koska sekin asia olisi pitänyt selvittää. Kerran leikkasin hiukseni lyhyeksi. Siihenkin puututtiin, että miksi tein niin.”

Jossain vaiheessa Anu-Riikan omaatuntoaan soimasi ajatus, että vievätkö he jonossa paikan joltakin lapsettomalta pariskunnalta, joka kaipaisi enemmän lasta.

”Mutta sitten ajattelin, että maailmassa riittää lapsia, jotka tarvitsevat perheen.”

Kului kaksi vuotta eikä mitään tapahtunut. Ensimmäinen adoptiolupa vanheni, ja taas piti kerätä papereita ja todistuksia uutta hakemusta varten. Jonot pitenivät eikä Kiinasta juuri tullut adoptiolapsia.

Vuodet kuluivat, ja esikoinen meni jo yläasteelle, samoihin aikoihin toinenkin adoptiolupa vanheni. Piti taas miettiä, vieläkö jaksaa laittaa kolmannen hakemuksen. Kuopuskin menisi jo kohta kouluun. Jaksaisiko enää pienen lapsen elämää?

Tulikin poika

Perhe päätti kuitenkin vielä yrittää, tällä kertaa viimeisen kerran.

”Viidennen vuoden alussa olin jo tyhjentänyt komerosta mekot ja nokkamukit, joita olin pientä tyttöämme varten hankkinut. Mieli oli haikea. Jossain vaiheessa myös päätin keskittyä pikkuhiljaa elämään enkä ainaiseen odotteluun.”

Sitten alkoikin tapahtua. Perhe sai mahdollisuuden päästä special need -jonoon, jonka lapsilla oli ainakin yksi diagnosoitu sairaus. Peuraset miettivät, mitä lapsen terveys tai sairaus heille merkitsi. Oli vaikea pohtia, miten eri sairauksien kanssa pärjäisi. Esimerkiksi kuurolla lapsella olisi musiikkia harrastavassa Peurasen perheessä vaikeaa.

Maaliskuussa 2011 Anu-Riikka sitten sai kauan odotetun puhelun.

”Toisessa päässä sanottiin, että täällä olisi kolmevuotias poika, jolla on selkärangan kehityshäiriö, mutta lääkärin mukaan se on hyvänlaatuinen. Nyt olisi kiire päättää, otatteko hänet. Polvet meinasivat mennä alta ja tunteet olivat tosi pinnassa.”

Perheellä oli kahdeksan tuntia aikaa tehdä päätös, eikä Anu-Riikka saanut Pasia kiinni puhelimella.

”Kun sain Pasin lopulta puhelimeen, hän oli yllättynyt, mutta iloinen, että perheeseen tulisikin poika, tämän akkalauman keskelle.”

Sitten alkoi kuumeinen odottelu ja valmistautuminen Kiinan-matkaan. Anu-Riikka osti pienen sinisen muumihammasharjan ja pari lastenkirjaa. Kesäkuun alussa koko perhe ja muutakin sukua lensi vihdoin Äänekoskelta Pekingiin uutta perheenjäsentä hakemaan.

Meidän Eemil!

Tytöt ja sukulaiset jäivät viikoksi tutustumaan Pekingiin, ja Anu-Riikka ja Pasi lensivät Xi’aniin hakemaan uutta perheenjäsentä. Luovutuspäivä oli 6. kesäkuuta, jolloin Kiinassa juhlittiin lohikäärmeen päivää.

Poika luovutettiin heille hikisessä virastotalossa. Lastenkotiin, jossa poika oli asunut kolme ensimmäistä vuotta, perhe ei päässyt koskaan käymään.

”Muistan hissin kilahduksen ja iloisen, kimeän lapsen äänen, joka puhui kauheasti kiinaa. Katsoimme Pasin kanssa silmät pyöreinä toisiamme. Se on meidän poikamme, Eemil.”

Luovutus kesti vain noin vartin, ja sitten lastenkodin johtaja laittoi Eemilin käden Pasin käteen ja sanoi, ”papa”.

”Eemil leimaantui heti alusta asti enemmän Pasiin, mikä johtui siitä, että lastenkodin johtaja oli mies ja selvästi tärkeä ihminen Eemilille.”

Sitten alkoi tutustuminen uuteen ihmiseen. Iltatoimet sujuivat, ja Eemil nukkui ensimmäisen yön hotellissa hyvin. Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Anu-Riikka ja Pasi saivat kokea, miten poika suhtautuu ruokaan. Hän söi koko ajan tai huusi niin kauan kun pöydässä oli ruokaa, ellei saanut syödä sitä.

Erilaisia syömishäiriöitä

Kiinan-matkaa varjosti myös vanhimman tyttären Nellin syömishäiriö, jota hän oli oireillut jo pidempään. Nelli on luonteeltaan perfektionisti ja alkoi reagoida teini-iässä asioihin syömättömyydellä. Kun tieto adoptiolapsesta tuli, koki Nelli, että perhe haluaa hylätä hänet ja ottaa uuden lapsen.

Nyt perheessä oli kaksi syömishäiriöistä. Toinen söi liian vähän, toinen ahmi liikaa.

”Uskoin, että Nellin ongelma olisi voiton puolella, mutta se pahenikin, kun Eemil, tuli meille. Kun Eemil oli ollut meillä noin vuoden, Nelli joutui sairaalaan pidemmäksi aikaa syömishäiriön vuoksi.”

Eemil puolestaan haki turvaa syömisestä.

”Se on adoptiolasten ongelma aika usein.”

Eemilin syömisen opettelu ja samalla Nellin syömishäiriön tarkkailu ovat leimanneet perhe-elämää. Eemilillä on tiukat ruoka-ajat, ja hän saa ruokaa vain tietyn verran, koska muuten hän söisi kaiken, minkä käsiinsä saa.

”Kyläilyt ovat olleet haastavia. Kerran Eemil meni kaverin synttäreille ja oli siellä napannut koko keksikulhon ja meni syömään sitä yksin rauhassa.”

Perheellä on kuitenkin ollut aina matala kynnys hakea apua. Nellin syömishäiriö on saatu hoidettua, Eemil käy toimintaterapiassa, jossa hän opettelee muun muassa tunnetaitoja.

Omien lasten mustasukkaisuus meni myös ohi, ja nyt tytöt hoitavat Eemiliä innoissaan.

”Nuorin tyttäremme Henni on aina ollut isän tyttö, ja hänkin luuli aluksi, että nyt poika vie hänen paikkansa.”

Läheiseksi pikkuhiljaa

Anu-Riikalla itsellään kesti noin yhdeksän kuukautta, raskauden verran, ennen kuin poika tuntui todella läheiseltä.

Aluksi Anu-Riikkaa mietitytti, millaista Eemilin elämä oli ollut kolme ensimmäistä vuotta. Lastenkodin kuviin ja kertomuksiin kun ei aina voi luottaa. Mitä, jos poikaa oli kohdeltu huonosti ja hän olisi jotenkin traumatisoitunut? Aluksi fyysiset taidot olivat heikkoja, eikä Eemil osannut esimerkiksi leikkiä.

Eemil on alusta asti tiennyt, että hänet on adoptoitu. Poika muistaa, että tuli suurella lentokoneella Suomeen. Hän katselee usein myös lastenkodista valokuvia, jotka perhe sai muistoksi.

”Muutama vuosi sitten Eemil seisoi peilin edessä ja nauroi, että minähän näytän ihan kiinalaiselta.”

Selkärangan kehityshäiriö ja patti alaselässä pystyttiin hoitamaan Suomessa, ja nykyään seitsemänvuotias Eemil voi hyvin. Tosin vilkkaus todettiin ADHD:ksi, mutta ilmeisesti aika lieväksi, sillä Eemil pystyy keskittymään asioihin, jos haluaa. Eemiliä ole myöskään ole kiusattu esikoulussa eikä koulussa.

Anu-Riikka on pitänyt päiväkirjaa koko adoptioprosessin ajan. Hän onkin kirjoittanut kirjan Eemil– erään adoption tarina, jossa hän antaa neuvoja ja tukea adoptiota suunnitteleville ihmisille.

”Olen ollut hämmentynyt kuinka paljon kiinnostusta kirja on herättänyt. Niille perheille, jotka adoptiota suunnittelevat, se on suuri asia ja mullistaa koko elämän.”

X