Afganistanissa surmatun avustustyöntekijän ystävä: ”Seija eli täysillä, vaikka kutsumuksen hinta oli kuolema”

Jukka Sariola sai vammaisena nuorena miehenä avustajakseen naisen, johon hän ihastui. Nainen oli Seija Järvenpää, joka myöhemmin ammuttiin Afganistanissa. Hänestä Jukka kirjoitti palkitun kirjan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Harvinaisen lihassairauden vuoksi Jukka Sariola tarvitsee hengityskonetta ympäri vuorokauden.

Jukka Sariola sai vammaisena nuorena miehenä avustajakseen naisen, johon hän ihastui. Nainen oli Seija Järvenpää, joka myöhemmin ammuttiin Afganistanissa. Hänestä Jukka kirjoitti palkitun kirjan.
(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Viime pääsiäisenä Jukka Sariola matkusti kotoaan Helsingin Kulosaaresta Alajärven Lehtimäelle. Matka oli raskas kahdesta syystä.

Ensinnäkin pitkien matkojen taittaminen on Sariolalle aina koettelemus. Sariola liikkuu harvinaisen lihassairautensa vuoksi pyörätuolilla ja on jatkuvasti kiinnitettynä hengityskoneeseen. Hän tarvitsee avustajaa ympärivuorokautisesti.

Monin verroin raskaampaa oli kuitenkin päästä perille. Siellä odotti ystävän hauta.

Muualta matkan varrelta lumi oli maaliskuun alussa sulanut, mutta Lehtimäellä maa oli vielä valkoinen. Ystävän sisar oli ottanut mukaan lapion, jolla jäistä lunta saatiin irrotettua maasta sen verran, että Sariola pääsi haudalle saakka.

Hän olisi halunnut laulaa, mutta ei liikutukseltaan pystynyt. Sen sijaan hän soitti puhelimestaan virren numero 600 Samuli Edelmannin laulamana. Se alkaa näin: ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki kätketyt.”

Ohut lumipeite kätki alleen Jukka Sariolan läheisimmän ystävän viimeisen leposijan. Sariola oli tuntenut hänet yli 20 vuotta.

Suurin osa tuli tuntemaan hänet vasta kuoleman jälkeen. Sariolan ystävä Seija Järvenpää oli toinen Afganistanissa 24. heinäkuuta 2014 ammutuista avustustyöntekijöistä.

Jukka Sariola on omalta osaltaan yrittänyt huolehtia siitä, ettemme unohtaisi hänen elämäntyötään. Juuri ennen pääsiäisvierailuaan Lehtimäelle Sariola oli saanut valmiiksi käsikirjoituksensa Järvenpäästä kertovaan kirjaan.

”Koin sen tehtäväkseni, ettei Seijan työ painuisi liian pian unholaan”, Sariola sanoo.

Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan palkittiin vuoden 2015 parhaana kristillisenä kirjana. Sariola vastaanotti palkinnon valinnan tehneeltä Jutta Urpilaiselta Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Urpilainen kehui teosta muun muassa rehelliseksi kuvaukseksi ystävyydestä.

Pyörätuoliin lapsena

Terveyskeskuslääkärille tuotiin pieni poika, jonka oli diagnosoitu kärsivän vaikean synnytyksen aiheuttamista häiriöistä. Vauvana hän ei ollut jaksanut edes imeä äitinsä rintaa. Kävelemään poika oli oppinut, mutta juoksemaan hänestä ei ollut.

Lääkäri lähetti kuusivuotiaan Jukka Sariolan tutkimuksiin. Oli vuosi 1969, ja Lastenklinikalla tehtiin uusilla menetelmillä virallisesti Suomen ensimmäinen Myopathia Nemaline -diagnoosi.

Sairaus on niin harvinainen, että sittemminkin vain parikymmentä suomalaista on saanut saman taudinmäärityksen.

Nemaliinimyopatia on periytyvä sairaus, jossa ihmiselle ei muodostu nopeita lihassoluja lainkaan ja hitaitakin normaalia vähemmän. Sariola sai elää noin kymmenvuotiaaksi melko normaalia elämää, mutta sitten tapahtui kasvupyrähdys, jossa lihakset eivät enää pysyneet mukana. Siitä lähtien hän on liikkunut pyörätuolilla.

Vammaisuus ei ollut helppoa murrosiässä, kun perhe oli juuri muuttanut Jyväskylästä Lapualle – varsinkin kun isä sattui vielä olemaan Lapuan hiippakunnan vastavalittu piispa Yrjö Sariola.

”Eihän se sosiaalisten kontaktien luomista helpottanut. Muistan, kun tulin ensimmäistä kertaa luokkaan Lapualla, niin kaikki olivat minusta kiinnostuneita. Jälkeenpäin kuulin, että opettaja oli käskenyt olla”, Sariola kertoo.

Sosiaalinen elämä oli rajoittunutta myös liikkumisen esteiden vuoksi. Sariola ei päässyt yläasteaikana ulos välitunneilla ja joutui syömäänkin luokassa yksin.

”Tuntuu hyvältä tietää, ettei nykyajan vammaisilla lapsilla ja nuorilla ole enää samanlaisia esteitä. Mutta joskus olen vähän kateellinen heille!”

Sariola on tehnyt vapaaehtoistyötä vammaisjärjestöissä parikymmentä vuotta. Tällä hetkellä hän on osa-aikaisessa palkkatyössä Harvinaiset-verkoston vaikuttamistyön suunnittelijana.

Hakupaperit teho-osastolle

Vaikeuksista huolimatta Sariola menestyi hyvin koulussa, erityisesti matematiikassa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän pääsi opiskelemaan fysiikkaa Helsingin yliopistoon. Se merkitsi paitsi itsenäistymistä myös mahdollisuutta tutustua muihin aktiivisiin vammaisiin. Sariola oli joutunut pienellä paikkakunnalla elämään ilman vertaistukea.

Uuden itsenäisen elämän sijasta Helsingissä tulikin totaalinen romahdus. Sariolaa nukutti koko ajan, ja hän joutui lopulta sairaalaan. Muutaman kuukauden jälkeen hänet siirrettiin Seinäjoelle, missä hän makasi keuhkokuumeessa teho-osastolla.

Silloin isä tuli käymään ja pyysi allekirjoittamaan erään paperin.

”Se oli hakemus Lapuan kauppaoppilaitokseen. Oli se isältä kyllä todella optimistista ja kaukonäköistä”, Sariola sanoo.

Kunnon heikennyttyä Sariola joutui turvautumaan hengityskoneeseen. Nykyään Sariola on kiinni koneessa ympärivuorokautisesti.

Nuorena hengityskoneen käyttö tuntui itsenäisyyden lopulliselta menettämiseltä. Samassa tilanteessa olevat muut vammaiset auttoivat näkemään, että siitä huolimatta voisi elää omillaan, avustajien tukemana.

Merkonomiksi valmistuttuaan Sariola muuttikin Lapualta Seinäjoelle ja perusti oman tietotekniikkayrityksen.

Oli oma koti, firma, avustajat ja ystäviä.

Seurakunnan nuorten aikuisten kokoontumisissa Jukka Sariola tapasi Seija Järvenpään, lähetystyöstä haaveilevan laborantin. Heillä synkkasi heti. Kun Sariola tarvitsi sijaisen yhdelle avustajistaan, tuntui luontevalta pyytää työhön uutta ystävää.

Pian Sariola huomasi olevansa korviaan myöten ihastunut.

Ystävä ja lähetyssihteeri

Palkittua kirjaa kirjoittaessaan Jukka Sariola ei arvannut, että kaikki tulisivat kiinnittämään niin paljon huo-miota hänen ihastumiseensa. Se hiukan vaivaannuttaa häntä.

”Minulle oli itsestäänselvyys kertoa siitä, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miten syvä ystävyytemme oli”, Sariola sanoo.

Lukijaa kuvaus riipaisee: vammainen nuorimies ihastuu omaan avustajaansa, uskaltaa lopulta paljastaa tunteensa, tulee torjutuksi lempeästi mutta päättäväisesti ja itkee katkerasti särkynyttä sydäntään.

Ihastuminen meni lopulta ohi; Sariola itse asiassa rukoili, jotta niin kävisi. Vaikka Järvenpään sijaisuus Sariolan avustajana päättyi, ystävyys säilyi ja vain syveni vuosien mittaan.

Sariola sai seurata läheltä Järvenpään kutsumuksen vahvistumista ja lähetystyöhön tähtäävää opiskelua. Kun Kansanlähetys kutsui Järvenpään ensimmäistä kertaa avustustyöhön vuonna 1998, Sariola toimi hänen lähetyssihteerinään. Kohteeksi valikoitui talibanien hallitsema Afganistan, ja työkumppaniksi Kaija Martin.

Sariola tiesi ystävänsä työn vaarat, mutta ei pelännyt tämän puolesta.

”Seija ei ollut uhkarohkea. Häntä kiukuttivat ihmiset, jotka eivät ottaneet turvallisuusasioita tosissaan.”

Kuusitoista vuotta ensimmäisen yhteisen lähtönsä jälkeen Järvenpää ja Martin olivat jälleen Afganistanissa, Heratin kaupungissa. Ostosmatka basaariin päättyi autonikkunoiden läpi ammuttuihin luoteihin heinäkuisena torstaina. Puoliltapäivin samana torstaina uutinen tavoitti suomalaiset.

Kauhun hetket bussissa

Edellisenä iltana Jukka Sariola oli ollut ongella Herttoniemen ja Laajasalon välisen salmen rannassa Itä-Helsingissä. Kalastus on Sariolalle rakas harrastus, vaikka hän tarvitseekin jo yli satagrammaisen saaliin nostamiseen auttavaa kättä.

Sariola oli palaamassa ostosreissultaan bussilla kotiin, kun hän sai huolestuneen tekstiviestin. Se ei vielä säikäyttänyt; Sariola toimi edelleen Järvenpään lähetyssihteerinä, ja kyselyitä oli tullut, jos Afganistanissa oli levottomuuksia. Sariola tarkisti tuoreimmat nettiuutiset puhelimestaan.

Kauhun vallassa hän sai pian selville, että toinen ammutuista oli Seija Järvenpää.

Se tuntui musertavalta ja tuntuu edelleen. Vaikka ystävä oli usein ollut tuhansienkin kilometrien päässä, hänen tukeensa Sariola oli voinut luottaa vaikeinakin hetkinä.

Oman surutyönsä Sariola saattoi aloittaa oikeastaan vasta kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Järvenpään ja Martinin ampujat saivat kuolemantuomion. Kansanlähetyksellä ei enää ole avustustyöntekijöitä Heratissa.

”Siitä Seija olisi surullinen. Tietyssä mielessä murhaajat onnistuivat.”

Ystävän kuolemassa lohtuna on kuitenkin hänen elämänsä. Seija Järvenpäällä oli kutsumus, jota hänen täytyi seurata vaaroista huolimatta. Sariola ymmärtää tämän, vaikka sen hinta tuntuu kohtuuttoman suurelta.

”Mihin me säästetään tätä elämää? Jos ei toimi oman vakaumuksensa mukaan, pettää itseään, ja elää jotain epäelämää. Elämää pitää elää täysillä, ja käyttää omia lahjojaan yleiseksi hyväksi.”

X