Aikansa juoksijaihmeen ura katkesi nousukiidossa: Terveys ei kestänyt harjoitusrääkkiä
Hän oli nuorena juoksijalahjakkuus. Nyt hän sanoo: ”Sanasta juoksu tulee mieleeni vain ja ainoastaan kärsimys.
”Pyöräilystä on tullut minulle elämänmittainen harrastus. Se on antanut hauskoja kokemuksia ja muutaman hyvän ystävän”, Kristiina sanoo.
Näky jäi lähtemättömästi mieleen.
Puolensataa juoksijaa lähti liikkeelle leveänä rintamana, josta lensi eroon jo ensimmäisillä sadoilla metreillä täysmustassa urheiluasussa juokseva hahmo. Hän oli Valkeakosken Hakan 17-vuotias Kristiina Iisakkila, joka voitti A-tyttöjen sarjan täysin ylivoimaisesti.
Elettiin toukokuuta 1983. Käynnissä olivat maastojuoksun SM-kilpailut.
Pari kuukautta myöhemmin Kristiina Iisakkila nähtiin Porissa, missä kamppailtiin yleisurheilun Suomen mestaruuksista. Ohjelmassa oli ensi kertaa naisten 10 000 metrin juoksu. Kilvan kakkonen Tuija Toivonen läheni vasta takakaarretta, kun juniori-ikäinen Iisakkila ylitti maalilinjan ajassa 33.31,5. Aika olisi kovaa valuuttaa vielä tämänkin päivän Suomessa.
Kaiken piti olla vasta alussa, mutta se olikin jo miltei lopussa. Kristiina Iisakkilan juoksu-ura huipulla jäi vain kolmen vuoden pituiseksi.
Mitä tapahtui?
”Lihava likka!”
Tavallaan kaikki paha sai alkunsa sukujuhlissa isovanhempien luona. Kristiina Iisakkila oli normaalisti varttunut 12-vuotias – pituutta 161 senttiä ja painoa 52 kiloa. Eräs naispuolinen vieras kailotti kuitenkin isoon ääneen: ”Onpas siinä lihava likka!”
Laihduttaminen alkoi samana iltana. Paino putosi nopeasti kymmenkunta kiloa. Urheiluyleisö sai sekä Hyvinkäällä että Porissa nähdä keijukaismaisen keveän liitäjän.
”Kun toimittajat kehuivat minua siroksi ja gasellimaiseksi, niin ajattelin, että 42-kiloisena olin juuri sopivan painoinen – yhtään en ainakaan saisi lihoa. Ylenpalttinen kehu sai minut tuntemaan itseni ihmetytöksi. Jos en menestyisi jatkossakin, pettäisin yleisön.”
Lukiossa kaikki meni hyvin, todistukseen napsahteli pelkkiä kymppejä. Kristiina Iisakkila oli luokkansa priimus. Kansakoulussa numerot olivat olleet viitosia ja kuutosia ja korkeintaan seiskoja.
”Olin arka ja ujo. Ensimmäisellä ja toisella luokalla en edes uskaltanut viitata, vaikka osasin lukea jo ennen kouluun menoa. Kun vähitellen rohkaistuin, numerotkin muuttuivat. Koulun huonoin taisin olla hypyissä ja heitoissa. Paras olin kaikissa kestävyyslajeissa.”
Kun Kristiina Iisakkila pääsi suksille, matka ei katkennut kesken. Jo 11-vuotiaana hän hiihti 65 kilometrin laturetkiä. Kesäisin hän pyöräili serkkujensa kanssa sadankin kilometrin päivämatkoja.
Kuusi ällää ja kipuja
Kristiina Iisakkila kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1984. Jokin ammatti piti saada mutta mikä? Juoksupuolella kiinnosti Rotterdamin huhtikuun maraton, joka oli samalla epävirallinen katsastus Los Angelesin olympiakisoihin.
Kun ylioppilaskirjoituksista tuli kuusi laudaturia, kypsyi päätös pyrkiä opiskelemaan lääketiedettä. Rotterdamin maraton jäi juoksematta. Kaatuminen keväisen juoksulenkin jäisellä alustalla aiheutti istuinkyhmyn murtuman, mikä ei noin vain parantunut.
Helppoa ei juokseminen ollut muutenkaan. Penikkatauti vaivasi, marssimurtumat kiusasivat, jalkapohjat ja nilkkojen jännetupet kipeytyivät ja paraneminen kesti aina kauan. Urheilulääkäri Pekka Peltokallio operoi Kristiinan jalkoja 13 eri kertaa.
”Varmasti vaivoja aiheutti sekin, ettei ollut alkuvaiheessa varaa ostaa kunnollisia lenkkitossuja, joten juoksin kumitossuissa asfaltillakin. Kumpparit olivat sitä paitsi niin hyvät ja kevyet juosta, että en halunnut edes luopua niistä.”
Kovasti huhuttiin, että Kristiina Iisakkila juoksee aivan älyttömän pitkiä matkoja – ei ihme etteivät jalat kestä. Todellisuus oli toinen. Hän hölkkäsi vain 5–10 kilometrin lenkkejä pururadalla ja viikottaiset määrät pysyivät 50–70 kilometrin välillä.
”Julkisuudessa on sanottu ja kirjoitettu, että Alisa Vainio, tämä uusi ihmetyttö, että häntä juoksutetaan liikaa. Ei tyttöä juoksuteta, hän haluaa itse juosta. Ja itse pitää myös tehdä virheet. Jos Alisa juoksee 150 kilometriä viikossa, ei voi kuin odottaa isoja jalkavammoja. Jos ei niiden anneta kunnolla parantua, ne tulevat myöhemmin vastaan. Ei kestävyys levon aikana minnekään katoa, kyllä se siellä on.”
Kristiinan omiin juoksuvammoihin hänen valmentajansa reagoi tokaisemalla, että hoida itsesi kuntoon ja ota yhteyttä, kun voit taas juosta.
Syksyn 1985 Ruotsi-maaottelussa Kristiina kärsi koko 10 000 metrin juoksun joka askeleella kovasta jalkapohjakivusta. Hän jäi toiseksi ja itki maalissa katkerasti. Häntä moitittiin huonoksi häviäjäksi, ja lehdet otsikoivat, että hän itki tappiotaan, vaikka totuus oli toinen:
”Itkin jalkakipua ja sitä, että nyt en sitten pääse lenkille.”
Kaksi vaihtoehtoa
Kristiina Iisakkila pääsi helposti Tampereen yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Opiskelu vaatikin sitten jo enemmän.
”Kaikki asiat olivat minulle vaikeita. Jouduin lukemaan kaiken vapaa-aikani enkä sittenkään ymmärtänyt kaikkea. Sosiaaliseen opiskelijaelämään en sopeutunut ollenkaan. Se ei ollut minua varten. Olin yksin, mutta olisin joskus halunnut ystäviä. ”
Urheileminen opintojen lomassa kulki jalkavammojen saneleman selkeän kuvion mukaan – samoin ajattelu: Mitä vähemmän pystyn juoksemaan, sitä vähemmän minun on myös syötävä. Muuten saattaisin taas olla se lihava likka.
Jokaisen vammajakson aikana paino aleni ja voimat vähenivät.
Nurkan takana väijyi anoreksia.
Kun hän sai lääketieteen opinnot suoritetuksi vuonna 1992, anoreksia oli jo täyttä todellisuutta. Paino putosi alle 40 kilon ja läheni 30 kilon rajaa. Vaikka hän olisi halunnut syödä, se tuotti suurta tuskaa. Oli vaikea niellä ja vatsaan sattui.
Vuotta myöhemmin katastrofi oli valmis. Kristiina Iisakkila soitti työharjoittelupaikkaansa ja sanoi olevansa kuumeessa. Pyysivät kuitenkin tulemaan, että otetaan verikokeita.
”Menin mutta minut otettiin kiinni, sidottiin paareihin ja vietiin Pikonlinnan sairaalaan. En saanut edes hakea kotoa henkilökohtaisia tavaroitani. Sairaalassa minut sidottiin remmeillä sänkyyn. Sain kaksi vaihtoehtoa: jos olen vapaaehtoisesti sairaalassa, saan olla sisätautiosastolla, mutta jos vastustan, minut viedään mielisairaalaan. Ei ollut vaikea valita.”
Sisätautiosasto vaikutti vankilalta. Ei saanut katsoa telkkaria eikä käydä yksin vessassa, tarpeet piti tehdä sängyn vieressä olevaan pottaan, sermejä ei ollut.
”Keskellä yötä saatettiin tulla punnitsemaan ja väitettiin, että olen juonut kukkamaljakoiden vedet. Toki minusta oltiin huolissaan, mutta kai asiat olisi voinut hoitaa hieman nätimmin.”
Poispääsyn ehtona oli painon nouseminen 26 kilosta 40 kiloon.
Kristiina ahtoi sisäänsä kaiken mahdollisen. Viikon kuluttua hän painoi vaaditun kilomäärän. Elimistö oli kuitenkin ihan sekaisin ja jalat turposivat, mutta pakko oli päästä pois. Ja kun hän painon nousun myötä huomasi, että jaksoi jälleen käydä ulkona kävelyllä ja pitää normaaleja vaatteita, hän sanoi lopulliset jäähyväiset anoreksialle.
”Eräs urheilusivujen lehtijuttu otsikoitiin, että ’Voitto anoreksiasta Kristiinan paras voitto’. Sitä se ei kyllä todellakaan ollut. En voittanut anoreksiaa vaan selvisin siitä.”
Vielä ei kaikki silti ollut hyvin.
Vikaa päässä, ei vatsassa
Pakollinen työharjoittelu terveyskeskuksessa pääsi jatkumaan. Kristiina Iisakkilan umpisuoli tulehtui kuitenkin vuonna 1995. Se leikattiin, varsin tavallinen operaatio sinänsä.
”Heti leikkauksen jälkeen vointini huononi dramaattisesti. Minut lähetettiin sairaalasta kotiin vanhempien luo, vaikka en pystynyt liikkumaan enkä syömään. Kun minun alkoi olla vaikea hengittää ja kaikki lihakset ikään kuin kurtistuivat, oli pakko palata takaisin sairaalaan, missä minua pidettiin vain kroonisesti parantumattomana anorektikkona.”
Kuitenkin Kristiina Iisakkilalla oli verenmyrkytys, hemoglobiini huiteli alalukemissa – 50, kuume oli jatkuvasti 40 ja risat, kolesteroliarvot 1,0. Hoidossa kokeiltiin 13 eri antibioottia, ennen kuin kuume ja huippukorkeat tulehdusarvot saatiin laskemaan.
”Muistan hyvin sen päivän – itkettää vieläkin, kun äitini oli juuri lähdössä vierailulta, mutta hengittäminen alkoi olla niin vaikeaa, että pyysin häntä jäämään. Jouduin hengityskoneeseen, minulla oli keuhkopöhö. Lääkäri oli sanonut äidilleni, etten selviäisi sen viikonlopun yli. Rukouksilla, vanhempieni tuella, hyvän peruskunnon sekä elämänhaluni ansiosta selvisin.”
Tilanne ei ollut kuitenkaan vielä ohi. Ongelmia tuli lisää. Suolisto ei toipunut, vatsa oli kipeä ja turposi, ruoka ei pysynyt sisällä. Paino oli jälleen vain 27 kiloa.
”Osastolääkäri otti paperini, meni huoneeseensa ja tuli takaisin sanoen että vika on päässä, ei vatsassa. Hän ei edes katsonut turvonnutta, nesteistä vatsaani. Itse aavistin, että suolistossa oli tukos.”
Kristiinan vanhemmat tilasivat lääkärin Helsingin diakonissalaitokselta. Hänet leikattiin lähes saman tien – kahdesti. Täysin velttoa ja kuollutta paksusuolta poistettiin 2.5 metriä. Leikkaukset maksoivat kumpikin 25 000 silloista markkaa.
”Siihen menivät kaikki opiskeluajan säästöni ja myös vanhempieni rahaa. Mutta henki pelastui. Oli valtavan hieno tunne, kun pystyin jälleen syömään niin että vatsa toimi. ”
Pari kuukautta leikkauksen jälkeen Kristiina Iisakkilan paino oli jälleen normaalit 52 kiloa. Hän oli 30-vuotias. Sairastelut olivat siirtäneet lääkärin ammatin harjoittamista ja toipuminen siirsi sitä edelleen.
”Hengissä olin mutta tosi huonossa kunnossa. Hyvä kun jaksoin nousta rappuset toiseen kerrokseen omaan kämppääni. Voi että, ajattelin, olin joskus ollut Suomen paras kestävyysjuoksija, ja nyt hyvä, kun jaksan roskat ulos viedä.”
Kristiina lähti kuntosalille syksyllä 1997. Ulkoliikunta oli hänen omintaan, mutta salilla saattoi kohentaa alamaihin painunutta kuntoa. Hän kävi heti käsiksi isoihin rautoihin, ja myös 20 kilon käsipainot saivat nopeaa kyytiä pitkinä nostosarjoina.
Uusi laji – tempoajo
Tampereen pyörämessuilla kevättalvella 1999 aukesi Kristiina Iisakkilalle ovi täysin uuteen maailmaan. Hän meni sinne vain uteliaisuuttaan, koska oli jo koulutyttönä polkenut pitkiä kilometrejä. Päätös oli valmis lähes saman tien: ostan kilpapyörän.
”Heti ensimmäisellä koeajolla tuntui siltä, että fillari lentää. Oli ihanaa, että pystyin ajamaan niin paljon ja niin vauhdikkaasti kuin vain kuntoni puolesta kykenin. Ei ollut jalkakipuja eikä tullut jalkavaivoja. Sain hyvää opastusta, ja kesäkuussa osallistuin jo SM-kisojen tempoajoon – olin neljäs.”
Tempoajo oli kuin Kristiina Iisakkilalle tehty – ajetaan yksin tietty matka ja otetaan aika, kilpaillaan siis kelloa vastaan.
”Sitten minulle kävi hieman samoin kuin aikanaan juoksun kanssa. Kilpailuvietti kiskoi. Olin – yhtään kehumatta – vuosina 2000–2002 aika ylivoimainen tempoajaja naisten sarjoissa. Kaksi Suomen mestaruutta, ei huono. Jos kilpailun kakkonen jäi vain minuutin, hermostuin. Kaksi minuuttia olisi eroa pitänyt tulla.”
Harmituksen paikka tuli vuonna 2002, jolloin ajettiin maailmanmestaruuksista Belgiassa. Entisen huippupyöräilijän Kari Puiston mukaan Kristiina olisi ilman muuta sijoittunut tempoajossa kymmenen parhaan joukkoon. Suomella oli kisoihin kaksi naisten maapaikkaa, mutta Belgiaan ei lähetetty ketään.
”Sanoivat ettei minulla ole tarpeeksi kansainvälistä kilpailukokemusta. Pienessä päässäni en voinut ymmärtää, mitä kokemusta tempoajossa vaaditaan. Yksinhän siinä mennään, ei ole ketään vieressä takana eikä edessä, sen kuin runttaa vain täysillä menemään. Maantieajo on tietysti eri juttu.”
Uskokaa tai älkää…
Edelleenkin pyöräily on tärkeä osa arkielämää Kristiinalle, joka tekee puolipäivätyötä yksityisellä lääkäriasemalla. Usein pyöräily joutuu silti antamaan tilaa valokuvaukselle. Kohteena ovat pienoisnuket – fantasiatyyppiset jumalattaret ja soturit ja erilaiset reippaat hahmot, joita hän kuvaa ulkona erilaisia taustoja vasten.
”Saan siten toteutettua itselleni rakasta luontokuvausta, kykkiä vaikkapa rannalla ja odotella sitä oikeaa hetkeä, jolloin valonsäde lankeaa juuri oikeassa kulmassa – samalla pääsen myös ilmaisemaan omia ajatuksiani ja tuntojani.”
Kristiina Iisakkilan lemmikki on hänen vuonna 2008 ostamansa maailman hienoin kilpapyörä Colnago Ferrari – eikä sattumalta: hän tunnustautuu Ferrari-faniksi.
”Aikanaan minua inspiroi TV-sarja Miami Vice, jossa poliisit ajoivat valkoisilla Ferrareilla, joissa oli kääntyvät lamput. Pyöräni on vähän kuin Ferrarin auto, istuu ajaessa kuin hansikas käteen, on kepeä ja ketterä – ja kyllä vauhtia irtoaa.”
Kristiinan kilpapyörän rungossa tanssii vaalealla pohjalla musta hevonen – Ferrarin tuttu tunnus. Pyörän myötä kypsyi ajatus tosipitkistä lenkeistä, kun jotkut ”ukot” olivat kehuskelleet jopa 600 kilometrin pituisilla urakoillaan. Siinähän sitä olisi haastetta – jälleen kerran.
Kesällä 2010 Kristiina Iisakkila polki 711 kilometrin yhtenäisen lenkin – mitä nyt piti muutamia pieniä kahvitaukoja ja vaihtoi kuivaa vaatetta ylle. Keskinopeus pyöri 25–26 kilometrissä. Kilometrit hän polki täyteen jyskyttämällä reittiä Pirkkala-Valkeakoski-Hämeenlinna-Pälkäne-Kangasala.
”Tulihan se tehtyä, enää en kyllä jaksaisi. Ja siinä oli kyse myös henkisestä jaksamisesta. Nykyisin ajan korkeintaan sata kilometriä kerrallaan mutta kylläkin läpi vuoden.”
Jotain muutakin liki uskomatonta Kristiina Iisakkila ehti tehdä, ennen kuin katsoi pistäneensä itsensä kyllin tiukoille. Hän päätti ajaa yhden vuoden aikana 40 000 kilometriä. Ja uskokaa tai älkää – niin hän myös teki. Tarkka kilometrimäärä oli 40 420 kilometriä.
”Sitten tuli aika totaalinen väsy. Mutta tulihan ajettua.”