Aki Lottonen ryyppäsi 15 vuotta ja nukkui roskalaatikoissa - nyt hän treenaa teräsmies-kisaan

Aki Lottonen ryyppäsi 15 vuotta. Pahimmassa vaiheessa hän joi Lasolia ja nukkui lehtilaatikoissa. Nyt hän haluaa teräsmieheksi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Alkoholi vei Aki Lottosen mennessään jo hyvin nuorella iällä. Nousuhumalan kepeyteen jäi koukkuun.

Aki Lottonen ryyppäsi 15 vuotta. Pahimmassa vaiheessa hän joi Lasolia ja nukkui lehtilaatikoissa. Nyt hän haluaa teräsmieheksi.
(Päivitetty: )
Teksti:
Tiina Suomalainen

Lappeenrantalainen Aki Lottonen, 48, kilpaili elämänsä ensimmäisessä triathlon-kisassa viime elokuussa Kuopion Tahkolla. Hän suoritti puolimatkan, jossa uidaan 1,9 kilometriä, pyöräillään 90 kilometriä ja juostaan puolimaraton.

Uintia Aki odotteli kauhunsekaisin tuntein. Pyöräilystä ja juoksusta hän tiesi selviävänsä. Pelosta huolimatta uinti päättyi euforiseen tunteeseen, pyörä kulki kuin unelma, ja vaikka pohkeet kramppasivat juostessa, Aki pääsi maaliin ajassa 6:29:30. Tärkeä etappi matkalla pultsarista teräsmieheksi oli saavutettu.

Ryypäten ja urheillen

Aki oli nuorena tavallisen perheen tavallinen poika, joka pyöri jalkapalloporukoissa. Alkoholinkäytön hän aloitti jo 16-vuotiaana.

”Jäin koukkuun viinan tuomaan huumaan. Silloin oli helpompaa lähestyä tyttöjäkin. Hain yhä uudestaan nousuhumalan keveyttä”, Aki sanoo.

Poikaporukka joi väkeviä viinejä, jotka joku täysi-ikäinen haki heille Alkosta. Täysi-ikäisenä Aki alkoi ryypätä itsensä joka viikonloppu tajuttomaan tilaan.

Hän muistaa, kuinka 18-vuotispäivänsä jälkeisenä aamuna oksensi vessanpönttöön kovassa krapulassa. Akin äiti kysyi lakonisesti ”Onko kiva olla 18-vuotias?”

Automaatioasentajaksi opiskellut Aki pääsi töihin Myllykosken paperitehtaalle armeijan jälkeen. Siihen aikaan tehtailla oli lepsumpaa suhtautumista alkoholiin. Miehet tissuttelivat kaljaa ja väkevämpääkin työaikana.

Aki erottui juomisellaan joukosta.

”Se lähti ihan lapasesta, työkaveritkin kyllästyivät koheltamiseeni. Saatoin hypätä junaan ja käydä ennen iltavuoroa Kotkassa vetämässä kännit. Ajoin 72 tonnin koneita täydessä tuiskeessa. Ihme, ettei koskaan sattunut mitään”, Aki sanoo.

Elämä ei ollut pelkkää juopottelua, vaan Aki myös urheili. Hän pelasi jalkapalloa Myllykosken Pallon edustusjoukkueessa ja oli mäkihypyssä mukana Hiihtoliiton valmennusryhmässä.

Jalkapallo hiipui hiljalleen, ja mäkihyppy sai jäädä 90-luvun alkupuolella, kun Akin polvesta meni ristiside poikki.

Parikymppisenä Aki meni avoliittoon, ja vuonna 1989 pariskunnalle syntyi Jari-poika. Edes liitto ja lapsen syntymä eivät rauhoittaneet Akin menoa.

”Olin täysi kakara siihen aikaan, helvetin hölmö. Tärkeintä minulle oli päästä kavereiden kanssa menemään.”

Puliukon elämää

Työnantaja kyllästyi lopulta Akin juomiseen – rokulipäiviin ja humalassa työskentelyyn. Ensin Aki sai varoituksen ja sitten hänet ohjattiin päihdehoitoon. Se ei auttanut.

Lopullinen niitti oli, kun Aki hävisi viikoksi ryyppyreissulle ja valehteli töihin, että oli ollut sairaana.

”Eihän minulla ollut mitään sairauslomatodistuksia näyttää. Ehdin irtisanoa itseni, ennen kuin minulle annettiin potkut.”

Töiden loputtua Aki ei tehnyt muuta kuin joi. Avoliitto oli kariutunut jo vuonna 1995, ja välit Jari-poikaan katkesivat lähes kokonaan moneksi vuodeksi. Silloin tällöin Aki tapasi poikaansa vanhempiensa luona.

”Halusin vain juoda. Millään muulla ei ollut väliä. Maailmassa ei ollut sellaista mahtia tai rahamäärää, joka olisi minut raitistanut”, Aki sanoo.

Hän joi mitä vain käsiinsä sai, kolinaa ja Lasoliakin. Kerran trokari ei suostunut tuomaan vain yhtä pulloa pirtua, vaan toi niitä yksitoista. Pullo maksoi 700 markkaa. Niitä velkoja Aki makseli kaksi vuotta.

Ansiosidonnaisen loputtua Aki eli työmarkkinatuella. Joskus hän sai lainattua rahaa kummiltaan.

”Juoppoporukoissa pankkikortti oli velkojalla kanissa. Kun tilille tuli rahaa Kelalta, velkoja kävi nostamassa rahat pikapankista. Vasta sitten sai pankkikorttinsa takaisin.”

Kesällä 1997 Aki lähti laivalla Tukholmaan. Hän kävi usein Ruotsin-risteilyillä juopottelemassa ja ostamassa tax free -viinaa. Tällä kertaa hän ei palannut. Hän törmäsi Tukholmassa alan miehiin ja jäi sinne.

Koko kesän hän pyöri Slussenin sissien eli suomalaisten juoppojen kanssa.

”Siellä juominen oli helppoa. Aamulla menimme laivaterminaalin eteen odottamaan suomalaisia turisteja, joilta sai aina viinaa”, Aki sanoo.

Palattuaan Suomeen Aki eli asunnottomana. Hän yöpyi kavereilla, rappukäytävissä ja lehtilaatikoissa. Joskus hän pääsi kummilleen yöksi.

Aki muistaa, kuinka hän 30-vuotissyntymäpäivänään oli ryyppäämässä kantakapakassaan. Hän yritti turhaan järjestää itselleen yöpaikkaa.

Kylmä sadevesi ja kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskia, kun Aki pilkun jälkeen tallasi autioita katuja.

”Sekin yö taisi mennä lehtilaatikossa.”

Elämä muuttuu

Välillä Aki yritti raitistua. Pisin raitis jakso kesti antabuksen voimalla puoli vuotta.

”Olin yhteensä 257 päivää katkolla ja kuntoutuksessa. Lähinnä kävin katkolla lepäämässä ja syömässä ja keräämässä voimia ryyppäämiseen.”

Jokaisesta kerrasta jäi kuitenkin jotain takaraivoon. Kuten eräältä päihdetyöntekijältä saatu ohje: Älä koskaan pyri irti mistään, vaan pyri kohti jotakin.

1990-luvun lopulla Aki alkoi saada elämäänsä jotain otetta: Hänelle myönnettiin päihdehuollon tukiasunto, ja Anjalankosken A-killasta järjestyi palkkatukityö. Ryyppyputket lyhenivät.

Toukokuun 8. päivä vuonna 2002 Aki heräsi taas kerran järkyttävässä krapulassa. Jääkaappi oli täynnä olutta, ja juominen olisi voinut jatkua. Jostain Akin mieleen tuli kuitenkin ajatus: nyt minä lähden katkolle.

”Otin mukaani kaksi kaljaa ja kävelin bussipysäkille. Ensimmäisen oluen oksensin, mutta toisesta sain juotua vähän. Kun pääsin katkolle, istuin pihalla auringonpaisteessa ja itkin. Tätäkö tämä minun elämäni on?”

Aki ei tehnyt suurta päätöstä siitä, että juominen loppuu, vaan otti päivän kerrallaan. Katkolta päästyään hän teki pitkiä pyöräilylenkkejä ja keitteli nokipannukahveja. Kaveri kävi hakemassa kaljat pois jääkaapista Akin pyynnöstä.

”Raitistumiseni oli monen tekijän summa. Mutta yksi asia on varma: ketään ei voi pakolla raitistaa, vaan sitä on itse haluttava.”

Yksi tärkeä tekijä Akin raitistumisessa on nainen nimeltä Lea. Aki ja Lea tapasivat ensimmäisen kerran A-klinikan ryhmässä. Matkalla A-killan kesäpäiville jotakin tapahtui. Aki oli porukan kuskina ja vieressä istui Lea. He juttelivat koko matkan.

”Jotain siinä oli, yhteenkuuluvuutta tunnetasolla. Kun heräsin ensimmäistä kertaa Lean vierestä, minulla oli hyvä olla. Ei tullut tarvetta luikkia pois enkä toivonut, että toinen häviäisi mahdollisimman pian.”

Asiat etenivät nopeasti. Kesällä 2003, kun Aki ja Lea olivat seurustelleet vuoden, he menivät naimisiin A-killan risteilyllä.

”Lupasimme kaksi asiaa toisillemme heti alussa: tähän suhteeseen ei kuulu pettäminen eikä alkoholi.”

Liikunta koukutti

Aki ja Lea muuttivat Lappeenrantaan, ja Aki meni rakennukselle töihin. Myöhemmin hän opiskeli oppisopimuksella päihdetyöntekijäksi ja pääsi töihin Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiriin.

Raitistuttuaan Aki kuntoili omaksi ilokseen. Hän kävi kuntosalilla, ryhmäliikuntatunneilla ja juoksulenkeillä. Lean kanssa he pelasivat sulkapalloa. Aki jäi taas koukkuun – nyt liikunnan tuomaan hyvään oloon. Hän innostui liittymään hölkkäklubiin, jossa treenattiin puolimaratonille.

”Hölkkäklubissa oli kaksi triathlonistia, joita katselin ihaillen ja kunnioittaen. Kuuntelin heidän juttujaan ja ajattelin, että wau mitä jätkiä!”

Syksyllä 2014 Aki juoksi elämänsä ensimmäisen puolimaratonin. Toukokuussa 2015 oli vuorossa ensimmäinen maraton. Sen hän juoksi Tukholmassa samoilla kaduilla, joita oli tallannut parikymmentä vuotta aiemmin pultsarina. Lämpöä oli seitsemän astetta. Satoi vettä. Akia paleli ja joka paikkaan koski. Hän olisi kuitenkin juossut matkan vaikka kaksi kertaa, kuin elänyt uudestaan Slussenin juoppokesän.

”Kun kävelin kisan jälkeen stadionilta satamaan, itkin koko matkan. Fiilis oli sanoinkuvaamattoman kevyt.”

Viime kesänä Aki juoksi saman maratonin poikansa kanssa. Tällä kertaa kostuivat Jarin silmät, kun Aki-isä osoitteli ryyppykaudelta tuttuja puistoja ja rappukäytäviä.

Kaikki on mahdollista

Maratonin jälkeen Aki alkoi miettiä, pitäisikö alkaa harjoitella triathlonille? Eikä mihin tahansa, vaan Barcelonan Ironman-kisaan. Lea totesi, että siitä vain – kunhan harjoittelu ei vie niin mukanaan, että vaimo unohtuu.

”Haluan asettaa tavoitteita ja haastaa itseäni. Voisin kilpailla triathlonin täysmatkan Suomessakin, mutta minä haluan olla Ironman”, Aki sanoo.

Valmentajan tuella Aki alkoi valmistautua. Välietappi, Tahkon puolimatka, jätti hyvän mielen ja voittajafiiliksen. Aki tiesi, että triathlonin täysmatka ei olisi mahdottomuus.

Nyt hän herää joka aamu viideltä, jotta ehtii käydä kuntosalilla ennen työpäivää. Illalla on vuorossa juoksu- tai pyöräilylenkki tai uimaharjoitukset. Treenejä kertyy 8–12 tuntia viikossa.

Kun Aki muistelee vanhoja juoppoaikojaan, häntä naurattaa.

”Olen sinut menneisyyteni kanssa. Itkut on itketty. Mitään en kadu – miksi katuisin? En joutunut rikoksen teille enkä ollut koskaan väkivaltainen – vaikka itse kyllä sain turpaani.”

Aki ei tiedä, miksi joi. Mihinkään geneettiseen hän ei usko. Aki ajattelee, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus, josta voi parantua kokonaan. Raitistumisen jälkeen Akille ei ole tullut kertaakaan juomisen mielihalua.

”Raittiina on ollut helppo olla. Siitä menee suuri kiitos Lealle. Herään joka aamu onnellisena satoi tai paistoi. Jokainen päivä on uusi elämä.”

Ensi vuoden lokakuussa Aki vetää Espanjassa päälleen märkäpuvun ja hyppää Välimereen uidakseen 3,8 kilometriä. Sitten hän pyöräilee 180 kilometriä ja juoksee lopuksi maratonin. Triathlonin täysmatka on raadollinen kisa, jossa monen taival keskeytyy kouristuksiin ja oksenteluun.

Aki aikoo päästä maaliin 13 tunnissa.

”Haluan olla teräsmies, koska olen ollut aiemmin jotain ihan muuta. Haluan näyttää, että kaikki on mahdollista.”

X