Alkoholia, huumeita, valheita, alastomia naisia - Missejäkin kuvannut Nadi Hammouda on koetellut itseään
Nadi Hammouda halusi rocktähdeksi, mutta hänestä tuli valokuvaaja. Hän on kuvannut Miss Suomi -kisoissakin ja tuntee muutenkin naiskauneuden niksit.
”Tiedän, että kosketan ihmisiä ja jätän heihin jälkiä, niin hyvässä kuin pahassa.” ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA
Vanha, työkaverin ullakolta löytynyt järjestelmäkamera maksoi 60 euroa. Se muutti Nadi Hammoudan, 40, koko elämän.
Kuvatessaan Hammoudalla ei ole eilistä eikä huomista, ei seuraavaa minuuttia, ei edes sekuntia. On vain kamera ja hetki.
Hammouda on jakanut kameransa takana hetkiä Suomen huippumallien kuten Sara Chavakin ja Janni Hussin kanssa. Hän on kuvannut Cheekin triplaplatinaa myyneen Sokka irti -levyn kannen ja toiminut virallisena Miss Suomi kuvaajana.
Menestyksellä ja sillä, että hän on tinkimättömästi seurannut intohimoaan, on kuitenkin ollut hintansa.
Elämästä tuli loisteliasta ja nopeaa, mutta myös itsetuhoista.
”Olen antanut valokuvaukselle kaiken muun paitsi henkeni”, Hammouda sanoo.
”Halusin kuolla, mutta nyt haluan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan elää.”
Eturivin pullistelija
Parivuotias Nadi ei äitinsä kanssa poseeratessaan vielä tiennyt päätyvänsä valokuvaajaksi. ©NADI HAMMOUDAN KOTIALBUMI
Nadi Hammouda syntyi Kuusankoskella, joka kuuluu nykyisin Kouvolaan. Hänen äitinsä on suomalainen, isä kotoisin Libanonista. Kun Nadi oli vuoden ikäinen, perhe muutti isän kotimaahan.
Hammouda muistaa ajan Libanonissa lyhyinä välähdyksinä. Hän aloitti koulunkäynnin 4-vuotiaana ja pukeutui maan tavan mukaan pinkkiin koulupukuun.
”Libanonin mummo poltteli keittiön ikkunan alla vesipiippua ja kertoi tarinoita.”
Viiden vuoden kuluttua perhe palasi Suomeen ja Kouvolaan.
Teininä Hammouda päätti alkaa rocktähdeksi. Mielikuvitussoitto muropaketin takakannesta leikatulla lelulavalla vaihtui ensin treenikämpiksi ja sitten oikeiksi estradeiksi.
Bändit ja musiikkiprojektit seurasivat toisinaan. Varsinaista läpimurtoa ei koskaan tapahtunut, vaikka Dead Revolution -hevibändi ehti jo saada nimeä.
Samaan aikaan Hammoudu oli kouluttautunut pienoismallirakentaja-artesaaniksi. Hän paiskoi hanttitöitä kirves- ja lapiomiehenä ja pihakivien asentajana Porvoossa, jonne oli muuttanut.
Silmissä siinsi edelleen tähteys.
”Olen eturivin mies ja pullistelija. Tahdon, että ihmiset katsovat minua. Entisen avovaimon mukaan olen huomiohuora.”
Rock-elämää kesti lopulta 17 vuotta. Enää Hammouda ei haikaile maailmanvalloitusta muusikkona.
”En koskaan päässyt Wembleylle, mutta pääsin kuitenkin keikalle Poriin.”
Moottoritieltä umpikujaan
Kuvaajan on vaikea asettua itse kuvattavaksi. Hammouda tepastelee sadatellen studiossa edestakaisin, istuu tuoliin ja ottaa asentoja ja ilmeitä.
Salamavalo räiskyy.
Kasvoille nousee säihkyvä tekohymy.
Nyt salamavalo ei räisky.
Kuvaaja ymmärtää, että toinen kuvaaja pilailee.
Hammouda luuli antaneensa muusikonuralleen kaikkensa, mutta myöhemmin hän on ymmärtänyt, ettei saanut muusikkona itsestään kaikkea irti.
”Se oli kellarinseiniä potkivan paskahousun säälittävää uhoa, mikä ei johtanut pidemmälle.”
Vuosikausia jatkunut pyrkimys päästä eteenpäin muusikkona sysäsi lopulta Hammoudan burnoutiin.
Ensimmäinen paniikkikohtaus sattui moottoritiellä matkalla Porvoosta bändin harjoituksiin Kouvolaan. Hammoudalta puutui kieli ja vasen käsivarsi. Henki salpautui.
”Aivan kuin iso koura olisi tarttunut niskaani ja puristanut. Pelkäsin kuolevani”, hän muistaa.
Avovaimo toimitti Hammoudan lääkäriin, jolta Hammouda sai masennuslääkityksen.
Kun muusikonura oli ohi, Hammouda masentui uudestaan ja uhkasi tappaa itsensä.
Hänelle määrättiin taas lääkkeitä.
Elämä oli umpikujassa, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä.
”Lääkkeet tasoittavat mielen. Maailmasta tulee harmaa ja liikkumaton.”
Valokuvaajana Nadi Hammouda on itseoppinut
Hammouda pakeni masennustaan ja pahaa oloaan tietokone- ja konsolipelien maailmaan. Päivätöistä Porvoon kaupungin teknisen osaston varikolta kotiin palattuaan hän käynnisti sotasimulaattorin, ja räiskettä kesti aina aamuyön tunneilla saakka.
Hammouda hipaisee kaljua päätään. Tatuointeja on sekä kämmenselässä että pään sivulla. Silmät katsovat lasien takaa suoraan silmiin, eivät rävähdä, vaan haastavat.
Vaikka vanha järjestelmäkamera oli pölyyntynyt jo vuosikausia kaapissa, kuvaaminen veti Hammoudaa yhä puoleensa. Hän päätti yrittää vielä kerran.
”Kun ostin ensimmäisen digitaalisen kameran, en enää tarvinnut lääkkeitä. Sain uuden mahdollisuuden.”
”Nyt olen viimein se hahmo, jota olen pojasta asti itsestäni luonut”, Hammouda sanoo.
Hammoudan äidinisä Matti Jokiniemi työskenteli aikoinaan Kouvolan Sanomien valokuvaajana, mutta ei ehtinyt perehdyttää tyttärenpoikaansa alan saloihin.
Valokuvaajana Hammouda on itseoppinut. Ensimmäisissä otoksissaan hän kuvasi lihakarjaa ja sähkölinjoihin takertuneen ongenkohon.
Vei kuitenkin aikansa, ennen kuin Hammouda löysi sen, mitä todella halusi kuvata. Hän laskee toiseksi syntypäiväkseen 29. marraskuuta 2009, jolloin hän teki Helsingin Mannerheimintiellä vuokraamassaan kellaristudiossa ensimmäisen studiokuvauksensa.
Nuori naismalli oli pukeutunut t-paitaan ja kumisaappaisiin. Mallia ohjatessaan Hammouda tiesi heti, mitä pitää tehdä. Tuntui kuin hän olisi ollut samassa tilanteessa aikaisemmin.
”Se oli väkevä déjà-vu-kokemus, josta ymmärsin, että olen syntynyt valokuvaajaksi.”
Yhdessä jaettu hetki
Nadi Hammoudalla on rock-kukon elkeet, vaikka hänestä ei muusikkoa tullutkaan. ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA
Kuvaaminen ei ole Nadi Hammoudalle tekninen suoritus, vaan dialogia kuvattavan kanssa.
”Vaikka välissä on kamera, kuvatessa ihminen kohtaa toisen ihmisen. Kuva on muisto siitä hetkestä, mikä on yhdessä jaettu.”
Aloittelevana, mutta jo hieman mainetta niittäneenä valokuvaajana Hammouda alkoi järjestää mallitestejä kotonaan. Saattoi käydä niin, että avovaimon palatessa töistä olohuoneen lattialla makasi vieraita, alastomia naisia.
”Joimme kaikki yhdessä kahvit.”
Vuonna 2013 Hammouda sai oman, pienen valokuvastudion helsinkiläisen tatuointiliikkeen tiloista.
Pian tämän jälkeen Hammouda sai huomata, että 19 vuotta kestänyt avoliitto tuli tiensä päähän.
”Kun on lähellä sitä, mitä on tavoitellut, toimii itsekkäästi”, Hammouda sanoo.
Hän myöntää, että sysi luotaan ihmisen, joka rakasti häntä.
”Mutta jos en olisi tehnyt sitä, olisin tuhonnut hänet. En voi olla entiselle avovaimolle kuin kiitollinen. Ilman häntä en olisi tässä.”
Pitkät päivät ja pitkät yöt
Helsingissä Hammouda oli polttopisteessä. Töitä oli paljon, ja hän myös söi ja nukkui studiollaan.
”Elin pitkään ilman vakituista asuntoa. Jos en nukkunut studiolla, yövyin kavereiden sohvilla.”
Työpäivät olivat pitkiä, mutta niin olivat myös yöt. Naisia tuli ja meni, eikä päihteitäkään puuttunut. Kellonviisarit saattoivat juosta juhliessa puolen vuorokauden ympäri, ja Hammouda kiirehti taas nukkumatta studiolleen töihin.
Lopulta intohimo kuvaamiseen ja elämännälkä veivät Hammoudan hulluuden rajoille.
”Kun elää kahdessa vuodessa kaksi vuosikymmentä, vauhti on niin kovaa, että pysähdyksestä tulee törmäys.”
Hammouda ei muista koskaan kokeneensa niin syvää yksinäisyyttä kuin väsyneenä, loppuun palaneena ja masentuneena pimeässä studiossaan.
”Olin kaikkea sitä, mitä olin halveksinut, alkoholisti, narkkari, valehtelija ja pettäjäpaska”, Hammouda muistelee.
”Itkin niin rajusti, että kurkku oli sen jälkeen viikon kipeänä.”
Hän sanoo, että voisi nyt lymyillä Hakaniemen sillan alla ja tapella rottien kanssa kalanpäistä.
Mies näyttää kuitenkin terveeltä ja hyvinvoivalta. Raskaan tarinan jälkeen parran sisältä irtoaa remakka nauru.
”Olen seurannut sadetta, mutta nyt minulle paistaa aurinko.”
Hammouda on elämässään vedenjakajalla, uusien haasteiden ja mahdollisuuksien edessä. Ehkä valokuvauskin on vähitellen jäämässä taka-alalle.
”Pystyn vielä korjaamaan itseni. En ole koskaan ollut yhtä epäitsekäs kuin nykyään.”
Omassa tarinassa
Hammoudalla on kuvaajan silmä, ja hän myös tietää, miltä mallin pitää näyttää.
”Ymmärrän, milloin vaatteet näyttävät hyvältä ja tiedän, miten hiusten ja meikin tulee olla.”
Enemmän kuin kuvaavansa Hammouda sanoo piirtävänsä kamerallaan.
”Kuvassa on kaari, muoto ja liike. Kuva on sommitelma.”
Vaikka Hammouda on saanut valokuvaajana mainetta ja hypetystä, hänelle ei ole jäänyt säästöjä pahan päivän varalle. Viime vuoden Miss Suomi -kiertueelta hän palasi kameroineen täyshoidosta kaurapuurolautasen äärelle.
”En ole bisnesmies. En edes tarvitse paljoa. Kunhan nyt pärjäisin.”
Tulevaisuudensuunnitelmistaan Hammouda pysyy vaiti. Ehkä intuitiotaan seuraavalla miehellä ei edes ole niitä.
”En voi muuta kuin seurata tarinaani. Minusta tuntuu, että se ei pääty hyvin.”
Lue myös:
Kimmo Riihimäki oli vähällä joutua puliukoksi – nousi Suomen kolmanneksi kovatuloisimmaksi
Aki Lottonen ryyppäsi 15 vuotta ja nukkui roskalaatikoissa – nyt hän treenaa teräsmies-kisaan