Kesäkuun lopussa vuonna 1974 Riitta Kärmeniemi oli päästävä nopeasti pois Lappeenrannasta. Raskaus oli edennyt niin pitkälle, että vauva saattaisi syntyä pian. Sitä paitsi syntymättömän lapsen isä tuntui olevan koko ajan aivan kintereillä.

Eniten 23-vuotias Riitta pelkäsi, että seuraavan kerran mies todella pääsisi kirveellä asuntoon sisään. Viimeksi se oli ollut niin lähellä, että ikkunat särkyivät. Säästyisikö yksikään hänen lapsistaan hengissä humalaisen miehen hyökkäyksessä?

Vasta viisivuotias tytär oli onneksi mummolassa, seitsemänvuotias koko ajan vierellä ja vauva toistaiseksi turvassa mahassa. Enää lapsen isä ei voisi hyppiä Riitan vauvamahan päällä.

Lahden anoppilasta Riitta sai laiva- ja lentoliput Tanskaan. Muuten Riitalla ei niihin olisi ollutkaan mitenkään varaa.

Riitan kesäkuinen matka oli hänen elämänsä raskain. Jyllannin pienessä kylässä oli vastassa pariskunta, jolla ei ollut lapsia vaimon munuaissairauden takia. Maalaistila oli pramea ja tilukset isot.

Riitta mietti tyytyväisenä, että viihtyisi tilalla itsekin. Täällä lapsi ei olisi koskaan minkään tavaran puutteessa, niin kuin kotona Lappeenrannassa saattaisi käydä. Mies vaikutti mukavalta kunnon maanviljelijältä. Nainenkin oli lastentarhanopettaja.

Vauvan olisi täällä hyvä.

Mutta voisiko Riitta elää nyt tekemänsä päätöksen kanssa?

Epäröintiä

Riitta Kärmeniemi sopi tanskalaispariskunnan kanssa antavansa pian syntyvän lapsen heille heti synnytyksen jälkeen. Pariskunta lupasi puolestaan lähettää lapsesta tietoja ja valokuvia.

Kuitenkin Riitta alkoi pian pakata kassejaan. Hän mietti, että entä jos hän saisi asiat kuitenkin kuntoon. Turvakodeista ja kriisiryhmistä hän ei ollut kuullutkaan. Ainoastaan omat vanhemmat olivat tukena.

Pariskunta huomasi Riitan lähtöaikeet. He veivät Riitan kyläilemään tuttaviensa luokse, jotta odottavalla äidillä olisi muuta ajateltavaa.

Riitta jäi.

Ihan Riitan näköinen

Supistelut alkoivat muutaman viikon päästä, 12. heinäkuuta vuonna 1974. Vauvan tanskalaisäiti oli mukana synnytyksessä. Komplikaatioiden takia Riitta nukutettiin kesken synnytyksen. Tyttölapsi oli sonneksi terve. Riitta näki vauvan vain kerran, lasin takaa sairaalan vastasyntyneiden osastolla.

”Silloin minulle tuli tunne, että en minä voi tehdä tätä. Lapsi oli ihan äitini ja minun näköinen”, Riitta muistelee.

Miten Riitta pääsisi pois? Rahaa ei ollut, eikä lentolippujakaan.

Hän pyysi, että saisi nähdä lapsensa toisen kerran. Tytön uusi isä ei suostunut. Hän kavahti hieman.

”Hän tajusi varmaan, että olisin lähtenyt lapsen kanssa. Silloin en ollut vielä allekirjoittanut adoptiopapereita.”

Riitta ei saanut pitää pienokaistaan edes yhtä kertaa sylissään eikä imettää kertaakaan.

Koko viskipullo

Riitalla oli kipuja synnytyksen jälkeen eikä hän saanut nukuttua. Lapsesta luopuminen tuntui raskaalta. Hän soitti tanskalaiselle lääkärille.

”Lääkäri sanoi, että jos sieltä kaapista löytyisi vähän alkoholia. Vetäisin kasvatti-isän viskipullon kokonaan ja olin ihan pyörryksissä. Kasvattivanhemmat luulivat kai, että olin tappanut itseni.”

Tanskalaispariskunta soitti lääkäriin, joka antoi Riitan nukkua aamuun selvitäkseen.

”Täytyy sanoa, että sen jälkeen vastaavaa tapahtui vissiin aika monta kertaa.”

Riitta ja esikoistytär lähtivät kotimatkalle jo muutaman päivän päästä synnytyksestä.

”Minun oli pakko mennä. En kestänyt olla siellä.”

Riitta ei saanut adoptiosta rahaa, kuten jotkut muut suomalaisäidit. Hän sai mukaansa vain ryijyn. Tanskalaispariskunnan antamaa koiranpentua ei pystytty kuljettamaan koti-Suomeen.

Aluksi tuli valokuvia

Suomeen palattuaan Riitta muutti lapsineen vanhempiensa luokse Lauritsalaan. Hän soitti miehensä isälle, että vauva on annettu pois. Tiedon jälkeen väkivaltainen mies jätti Riitan rauhaan. Enää lääkärin ei tarvinnut neuvoa töissä konekirjoittajaansa rauhoittamaan mustaa silmäkulmaansa raa’alla pihvillä.

Pian Suomeen paluunsa jälkeen Riitta meni Lauritsalan sosiaalivirastoon ja allekirjoitti adoptiopaperit.

”Allekirjoittaessa aloin miettiä adoptiovanhempia. Jos yhtäkkiä otan lapsen heiltä pois, miltä se heistä tuntuu. Vasta allekirjoitettuani mietin, että kukas minua ajattelee.”

Lapsi sai nyt virallisesti nimekseen Line. Hänestä tuli Tanskan kansalainen.

Toimistossa ei edes vaadittu lapsen isän allekirjoitusta. Riitalle ei kerrottu, mitä adoptio tarkoittaa. Hän kuvitteli, että se takaisi äidille mahdollisuuden seurata lapsen kehitystä.

”Muutaman kuukauden valokuvia tuli, mutta sen jälkeen ei yhtään mitään.”

Riitta kirjoitti Linelle kirjeen ja yritti soittaa.

”Joku nainen vastasi puhelimeen. Hän sanoi, että kasvattivanhemmat ovat muuttaneet.”

Riitta ei osannut selvittää Linen uutta osoitetta tai puhelinnumeroa. Muutamat valokuvat Linestä hän liimasi perhealbumiinsa. Viimeisessä Line on puolivuotias.

Tietääkö Line?

Puhelimeen vastannut nainen valehteli. Linen kasvattivanhemmat asuivat koko Linen lapsuuden samassa talossa. Riitta ei kuullut mitään tytöstä. Ei varsinkaan siitä, kun 18-vuotias suomalaisnainen matkusti Tanskaan synnyttämään Linelle Mads-pikkuveljen vuonna 1976.

Riitta ei tiennyt, että tuttavat pitivät Lineä ja Madsia ottovanhempiensa näköisinä. Riitta ei myöskään kuullut, että Line piti lapsuuttaan onnellisena ja turvallisena. Hän ei voinut olla varma myöskään siitä, että Line tiesi olevansa adoptoitu. Line ei kertonut adoptiostaan kuin läheisimmille ystävilleen.

Riitta ei myöskään kuullut, että Line oli koulun jälkeen viisi vuotta Spiesin oppaana Espanjassa. Eikä siitä, että hän palasi Tanskaan ja alkoi opiskella sairaanhoitajaksi.

Riitta ei myöskään osannut tavoitella Lineä Viborgista, jonne hän oli asettunut. Äiti ei osannut olla ylpeä Linen erikoissairaanhoitajan jatko-opinnoista eikä mukavasta työpaikasta. Riitta ei myöskään koskaan kuullut Linen poikakavereista eikä vakavammiksi muuttuneista miessuhteista.

Riitta jatkoi elämäänsä ilman mitään tietoa Linestä melkein 30 vuotta.

Ei enää suhteeseen

Yksinhuoltajan elämä oli välillä tiukkaa pelkällä toimistotyöntekijän palkalla. Jääkaapissa ei aina ollut edes ruokaa lapsille.

Vuoden päästä Linen syntymästä Riitan oma äiti kuoli.

”Kyllä minua harmitti, että olisipa hän nähnyt Linen edes kerran”, Riitta sanoo ääni hiukan värähtäen.

Riitan ollessa 38-vuotias perheeseen syntyi iltatähti vuonna 1989.

”Olen kerennyt tässä olla vähän kuin Elizabeth Taylor. Kaksi kertaa retkahdin renttuun, ja kolmas oli sitten muuten ihan kunnollinen mies, mutta hänkin joi.”

Riitta on ollut sinkku ja melkein kokonaan juomatta 18 vuotta.

”Elämä on ollut sen jälkeen ihan hyvää, kun päätin, etten enää ala mihinkään suhteeseen.”

Useimmat Riitan tuttavat eivät tienneet vuosiin, että poika oli Riitalle jo neljäs lapsi. Riitta ei osannut selittää, että kotona asuvien lasten lisäksi on vielä yksi lapsi Tanskassa.

Miksi hylkäsit?

Juhannuksena vuonna 2000 Suomeen matkustaa 37 aikuistunutta adoptiolasta Tanskasta. Line kuulee matkasta sanomalehdestä. Hän ottaa äitiinsä Riittaan yhteyttä. Ensin hän lähettää kirjeen. Riitta vastaa Linelle lyhyellä sähkösanomalla, jossa sanotaan: Olen kyllä äitisi ja rakastan sinua.

Line tulee tapaaman Riittaa Lappeenrantaan miesystävänsä kanssa. Isästään hän ei halua kuulla juuri mitään. Samalla Line tapaa keskimmäisen isosiskonsa, joka asuu toisella puolella kaupunkia.

Line haluaa tietää, miksi äiti hylkäsi hänet.

Riitta vastaa, että anopin löytämä tanskalaisparin adoptioilmoitus lahtelaisesta Etelä-Suomen Sanomista tuntui ainoalta ulospääsyltä tukalasta tilanteesta.

Tieto ei vakuuta Lineä.

Line ja Riitta tapaavat toisensa aikuisiällä yhteensä viisi kertaa ja pitävät muuten yhteyttä harvakseltaan kirjeitse ja sähköpostilla.

Linen ja Riitan Ruotsissa asuvan esikoistyttären yhteydenpito on tiiviimpää. Syyksi Line ilmoittaa kielen. Hänen on helpompi ymmärtää ruotsia kuin englantia.

Line ei koskaan suostu käyttämään Riitasta sanaa äiti.

Linen tanskalainen äiti on kuollut kolmisen vuotta sitten.

”Voisihan sitä ajatella, että Line on saanut lahjaksi kaksi äitiä, joista minä olen vielä jäljellä”, Riitta miettii.

Kerran Tanskassa

Riitta on käynyt Ruotsissa asuvan esikoistyttärensä kanssa kerran Tanskan Viborgissa Linen luona. Äiti on tyytyväinen, että Linellä tuntui olevan kaikki hyvin. Vakavarainen mies, oma talo ja paljon ulkomaanmatkoja.

Linen kotona Riitan ja Linen isän vihkikuva oli asetettu pöydälle.

Linestä tuli toisen Ruotsissa asuvan siskontyttönsä kummitäti. Ristiäisistä on nyt reilu vuosi, ja sen jälkeen Riitta ei ole kuullut Linestä mitään.

Syksyn jälkeen Line ei ole vastannut puhelimeen tai sähköpostiin eikä edes kuitannut saaneensa tänä kesänä äitinsä syntymäpäivälahjaa. Äiti lähetti Linelle kauniin, lemiläisen pellavapyyhkeen.

”Ilmeisesti hän halusi vain nähdä, millainen ihminen minä olen. Sen jälkeen mielenkiinto loppui.”

Kunpa Line ymmärtäisi

Eläkkeellä oleva Riitta Kärmeniemi, 60, katsoo nyt kotonaan Lappeenrannassa kissojensa Titin ja Tiitisen telmimistä kirjahyllyn edessä. Hyllyllä on kehyksissä kuva Linestä aikuisena.

Riitta katuu edelleen adoptiota. Mutta hän ei osaa vieläkään sanoa, oliko se lapsen edun mukaista.

Erityisen pahasti on jäänyt mieleen muutaman tutun naisen ihmettely, miten kukaan äiti voi luopua lapsestaan. Jopa yksi sairaanhoitaja tuomitsi hänen ratkaisunsa. Tapauksesta kertoessaan Riitan ääni meinaa pettää vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

”Nuorille naisille pitäisi selittää, että lapsen antaminen pois seuraa hautaan asti. Suru ei katoa koskaan, mutta pikkusen se hellittää.”

Nykyisin kaikki Riitan tuttavat tietävät Linestä. Iso sukulais- ja tuttavaverkosto ja eläinsuojeluharrastus estävät Riitan vaipumasta itsesääliin.

”Kauheita on tapahtunut, mutta periaatteessa on mennyt ihan kuitenkin hyvin.”

Riitta elättelee vieläkin toivoa, että jonain päivänä Line alkaisi edes hiukan ymmärtää äitinsä valintaa.

”Lapsen antaminen pois voi olla suurinta rakkautta. Minä ajattelin, että Linellä olisi varma ja turvallinen olla.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 36/2011.