Jone Purontaka, 24, näyttää ikäistään huomattavasti nuoremmalta. Nuoren miehen hymyssä on aavistus ujoutta.
Arkuus vaihtuu varmuudeksi, kun puhe kääntyy musiikkiin.
Jone sairastui vakavaan syömishäiriöön 12-vuotiaana. Hän on taistellut anoreksiaa vastaan erilaisissa hoitolaitoksissa lähes puolet elinvuosistaan.
Kipinä elämään roihahti kunnolla vasta kaksi vuotta sitten, kun hän aloitti kitaristina isänsä, iskelmälaulaja T.T. Purontakan Tähtitaivas-yhtyeessä.
Isän ja pojan yhteistyö ei ollut itsestäänselvyys.
Liian paljon, liian varhain
Marraskuussa 1988 Tapsa Purontaka sai puhelinsoiton puolen yön jälkeen keikkapaikalleen. Vaimo oli lähtenyt kohti synnytyssairaalaa.
”Onneksi en ollut sillä kerralla kaukana, joten ehdin mukaan Jonen syntymään.”
Seuraavan kymmenen vuoden ajan hän sen sijaan myöntää olleensa paljon poissa poikansa ja tämän kahden sisaren luota. Ehkä liian paljon? Kiivaimmillaan mies teki 200 keikkaa vuodessa.
”Työ vei mennessään, ja elin omaa elämääni. En ajatellut tarpeeksi perhettäni”, Tapsa suree.
Jone muistaa toisinaan miettineensä, missä isä mahtaa olla. Hänelle on syöpynyt mieleen jo varhain tuntemansa huoli omasta kehityksestä.
”Saanko tarpeeksi isältä neuvoja sekä ylipäänsä miehisiä piirteitä? Opinko olemaan mies naisten, äidin ja kahden sisaren keskellä?” hän kertaa ajatuksiaan.
Myös Jonen äiti joutui työnsä vuoksi olemaan paljon pois kotoa.
”Suhteeni vanhempiin jäi pienestä pitäen etäiseksi. Se on voinut jättää jälkensä minuun, vaikka lähennyimmekin myöhemmin”, pohtii Jone.
Vanhemmat erosivat, kun Jone oli 11-vuotias. Se vaikeutti Jonen tilannetta.
”Halusin pitää kotona paikat tiptop-kunnossa, kun vanhemmat olivat poissa. Ehkä yritin myös säilyttää perheen ehjänä pitämällä tavarat järjestyksessä.”
Vanhempien eron jälkeen Jonen halu huolehtia kodista vain kasvoi.
”Yritin ottaa ikäiselleni liian suuren vastuun.”
Jone muutti äitinsä ja sisartensa kanssa rivitaloasuntoon. Välimatkaa isän kotiin oli vain pari kilometriä, mutta he tapasivat entistä harvemmin.
”Muistikuvani eron jälkeisestä ajasta ovat aika harmaat. Maailmani muuttui. Kaikki tuntui epäselvältä ja oma tulevaisuus hataralta. Pyörittelin yksin mielessäni kaikenlaisia ajatuksia”, Jone kertoo.
Hän vaikeni myös ongelmista, joihin joutui koulussa siirryttyään yläasteelle.
Avunhuuto
Jone tunsi itsensä toisinaan yksinäiseksi jo ala-asteella.
”Minulla oli yksi tai kaksi kaveria”, hän toteaa.
Vanhempien eron jälkeen mieleen nousivat kysymykset omasta riittämättömyydestä.
”Onko minussa jotain vikaa? Voisinko muuttua paremmaksi ihmiseksi korjaamalla jotain itsessäni? Jotenkin päädyin siihen, että syömättömyyden kautta se voisi onnistua”, Jone kuvailee.
Vuoden 2001 alussa 12-vuotias Jone vähensi merkittävästi syömistään ja ryhtyi urheilemaan. Mieliala kohosi, kun harjoittelu sujui. Se innosti treenaamaan entistä ponnekkaammin.
Siirtyminen yläasteelle oli järkytys. Tutut luokkakaverit olivat poissa. Uudessa ympäristössä Jonesta tuli koulukiusattu.
”Se oli pääasiassa sanallista kiusaamista, toisinaan revittiin takista tai repusta ja potkittiin kantapäille.”
Pahinta oli kaveripiirien ulkopuolelle sulkeminen.
”Sen koin raskaana. Jäin hirveän yksin heti seitsemännen luokan alusta alkaen.”
Jone masentui eikä ruoka enää maistunut lainkaan. Hän kuitenkin urheili entistä rankemmin.
”Mopo karkasi käsistä täysin.”
Syksystä Jone muistaa tuntemansa voimattomuuden ja karmivan kylmyyden.
Hän halusi kaikin keinoin salata vaikeutensa vanhemmiltaan. Kuvaavaa on, että Tapsa sai vasta äskettäin tietää poikansa olleen koulukiusattu. Vanhemmat kuitenkin aavistivat, ettei kaikki ole kunnossa.
Lopulta Jone ei enää kyennyt vaikenemaan.
”Sanoin äidille, että minulla on ongelma. Koulussa menee huonosti enkä jaksa enää. Se oli avunhuuto.”
Eräänä iltana Jonen palatessa kotiin äiti ilmoitti vievänsä hänet sairaalaan.
”Siinä vaiheessa tiesin itsekin, että touhuni on jo hengenvaarallista”, tunnustaa Jone.
153 senttiä pitkä poika painoi tuolloin 28 kiloa.
Auttaako penisiliini?
Jone otettiin välittömästi hoitoon sairaalan lastenosastolle. Hän hätääntyi.
”Milloin pääsen kotiin ja mikä minulla oikeastaan on?”
Hän sai tietää sairastavansa anoreksiaa, mutta ei tiennyt sanan merkitystä.
Vanhemmat jakoivat poikansa neuvottomuuden.
”Kysymykset pyörivät päässä. Meneekö sairaus ohi ja milloin? Auttaako penisiliinikuuri?” kuvailee Tapsa Purontaka.
Nopeaa käännettä parempaan ei tapahtunut. Jone oli sairaalassa yhtä jaksoisesti kolme kuukautta, joista suurimman osan hän joutui viettämään sängyssä.
”Alkuvaiheessa pelkäsin. En enää hahmottanut, miltä kehossani tuntui. Pulssini oli hyvin matala, ja hoitajat kävivät sen vuoksi öisinkin sänkyni vieressä”, hän muistaa.
Pojan tunteet vaihtelivat vihan ja huojennuksen välillä.
”Minusta oli vääryys, että joku muu sai päättää mitä teen elämälläni. Toisaalta tunsin syvää helpotusta, että joku otti vastuun ja huolehti minusta.”
Tammikuussa 2002 Jone ohjattiin nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Eristettynä elämästä
Jonea hoidettiin nuorisopsykiatrian osastolla lähes kolme vuotta. Jakso vaikutti voimakkaasti hänen tulevaan elämäänsä.
”Jouduin erilleen tavallisesta elämästä.”
Jone voi huonosti, minkä vuoksi hänelle asetettiin runsaasti rajoitteita ja sääntöjä. Hän oli pitkiä aikoja eristyksessä huoneessaan.
”Sen vuoksi minun oli vaikea solmia suhteita muihin ihmisiin ja elää normaalia nuoren elämää pois päästyäni.”
Lopulta 2004 Jone passitettiin kotiin aloittamaan lukio-opinnot. Hänen äitinsä jäi työstään vuodeksi vuorotteluvapaalle tukeakseen poikaansa.
”Aluksi en edes halunnut lähteä sairaalasta kotiin, sillä tunsin elämäni muuttuvan turvattomaksi. Jouduin haastamaan itseni elämään”, Jone puhuu.
Lukiovuodet eivät tuoneet ystäviä hänen tuekseen. Hän joutui olemaan paljon pois koulusta lääkäri- ja terapia käyntien vuoksi. Ikäiset ehkä myös arastelivat alipainoista, vetäytyvää ja hiljaista koulukaveriaan.
Jonella puolestaan ei riittänyt voimia edes yrittää kaverisuhteiden luomista.
”Aikalailla yksin kuljin omaa polkuani.”
Jone suoritti lukion neljässä vuodessa. Elämä alkoi näyttää aiempaa valoisammalta. Hän aloitti uudelleen liikuntaharrastuksia ja kokeili työntekoakin.
Syömishäiriö kuitenkin paheni.
Vuonna 2008 Jone hakeutui asumaan nuorten tukikotiin. Lähes kaksi vuotta hän taisteli jälleen syömis häiriötä vastaan ja opetteli samalla itsenäistä elämää.
Syksyllä 2010 hoito jatkui syömishäiriöisten päiväosastolla.
Ratkaiseva käänne parempaan oli saanut alkunsa jo hieman aiemmin.
Uutta virtaa elämään
Tapsa Purontaka on viihdyttänyt suomalaisia soittajana ja laulajana vuodesta 1977 lähtien. Vastikään ilmestyneelle kokoelmalevylle on kerätty pitkän uran merkittävimmät levytykset.
Musiikki veti puoleensa pienestä pitäen myös Jonea. Hän aloitti 9-vuotiaana rummuilla, mutta opetteli soittamaan myös muita instrumentteja. Laulamistakin hän on kokeillut.
Tapsa tiesi Jonen taitavaksi kitaristiksi. Kun hänen bändissään avautui kitaristin paikka keväällä 2010, hän tarjosi pestiä pojalleen.
”Idea tuntui heti mahtavalta!” Jone kertoo.
Bluesia ja rokkia soittanut Jone syventyi kesän ajan isänsä esittämään iskelmämusiikkiin. Ensimmäinen yhteinen keikka oli 14. elokuuta Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä.
”Aika kunniakas aloituspaikka”, virnistää Tapsa.
Nyt keikkailu on Jonellekin rutiinia. Silti sen merkitys vain kasvaa.
”Bändissä soittaminen on antanut minulle valtavasti uutta virtaa ja motivaatiota elämään. On tärkeää, että voin tehdä jotain, josta niin paljon pidän.”
Hän joutuu edelleen kamppailemaan syömishäiriötä vastaan, mutta soittaminen auttaa myös siinä.
”Se motivoi. Minun on pakko syödä riittävästi, jotta energiaa riittää soittamiseen.”
Jone ei koe enää sairastavansa anoreksiaa, vaan syömishäiriötä.
”Sen kanssa pärjään jo aika hyvin. Pienin askelin etenen kohti kokonaan tervettä elämää.”
Alkaneena vuonna isän ja pojan yhteistyö tiivistyy entisestään. Tapsa Purontakan Kokkolassa sijaitsevan kotitalon yhteyteen on valmistunut studio, jossa parhaillaan aloitellaan ensimmäisiä tuotantoja. Jone vastaa laite- ja äänitystekniikasta, Tapsa tuottamisesta.
Vähitellen heistä on kasvanut tasavertaisia kumppaneita.
”Isä on opettaja, jolta saan kokemukseen pohjautuvaa tietoa. Toisaalta hän voi saada minulta uusia ideoita ja näkemyksiä”, hymyilee Jone.
Tapsa on ylpeä poikansa kehityksestä.
”Syömishäiriöisistä tulee usein erittäin kunnianhimoisia työssään. Se näkyy Jonessakin, kun hän pääsee lavalle. Ilmiömäisten kykyjensä vuoksi hänet haluaisi moni muukin bändiinsä.”
Toiveikas tulevaisuus
Tapsa Purontaka tunnistaa Jonessa itsensä.
”Olemme kumpikin herkkiä, hiljaisia ja vähän vetäytyviä.”
Myös Tapsa on sairastanut pitkään masennusta ja käynyt sen vuoksi terapiassa. Jonen sairaus on ollut yksi käsiteltävistä asioista.
”Itsesyytökset piinaavat yhä välillä. Olenko pilannut poikani elämän? Mitä olisin voinut tehdä toisin?”
Keskenään he eivät ole Jonen sairaudesta puhuneet.
”Olen silti aina aistinut isän, äidin ja sisarteni tuen”, Jone vakuuttaa.
Hän ei ole aiemmin kertonut anoreksiastaan perheen ulkopuolisille eikä siitä puhuminen ole helppoa nytkään.
”Olen hävennyt itseäni ja sairauttani, tuntenut olevani leimattu”, myöntää Jone.
Mikä sai hänet avautumaan nyt?
”Olen tähän saakka pitänyt kaiken sisälläni. Ehkä kertominen helpottaa.”
Jone aloitti musiikkitieteiden opinnot Jyväskylän yliopistossa syksyllä. Ystäväpiiri uudella paikkakunnalla ei ole vielä muotoutunut, mutta senkin suhteen hän on toiveikas.
”Toivon, että opin vähitellen luottamaan itseeni.”
Juttu on ilmestynyt alun perin Seurassa 2/2013.
Jonen kuulumiset nyt:
Espanjasta uusi alku elämään
Jone Purontaka sulloo kitarapussiin vaatteita pehmikkeeksi ennen kuin lähettää sen lentokoneen ruumaan. Matkalaukkuun on mahtunut kaikki muu, mitä hän arvelee tarvitsevansa seuraavan puolen vuoden aikana.
Edessä ovat musiikkialan opinnot Cádizissa Lounais-Espanjassa, Atlantin rannalla.
Jonelle se merkitsee ennen kaikkea suurta seikkailua.
”Vihdoinkin heittäydyn elämään ja katson, mitä se tuo tullessaan.”
Leimattu olo
Jone valmistui musiikkitieteiden kandidaatiksi Jyväskylän yliopistosta toukokuussa. Syksyllä 2012 alkanut opiskelu sujui hyvin, vaikka Jone oli yksinäinen.
”Olin henkisesti huonovointinen ja surkea opintojen alkaessa. Minulla ei ollut voimia hakeutua toisten joukkoon. Jäin kelkasta.”
Muihin tutustumista rajoitti Jonen heikko itsetunto. Sen vuoksi hän ei kertonut sairaustaustastaankaan kenellekään.
”Häpeän historiaani ja tunnen itseni leimatuksi. En pidä itseäni tarpeeksi hyvänä ja sen vuoksi vetäydyn syrjään.”
Viikonloput hän vietti kotonaan Kokkolassa sekä keikoilla isänsä tai sisarensa kanssa.
Välit vanhempiin ja kahteen sisareen ovat läheiset. Jone ei ole kuitenkaan puhunut heille tunteistaan.
”Olen jäänyt ahdistukseni kanssa tosi yksin, omiin oloihini. Välillä toivon, että voisin kertoa, miltä minusta tuntuu.”
Eniten tunteiden käsittelyssä Jonea auttaa musiikki ja kirjoittaminen.
”Niiden avulla pääsen irti ahdistavista ajatuksista.”
Mielen kamppailu
Videolla Kalajoen hiekkarannalla hulluttelee iloinen nuori mies. Jonen biisi Katse vain sykkii iloista menoa.
”Murheet kaikkoavat, kun teen jotain, mistä nautin.”
Ahdistus iskee, kun hän on yksin.
”Käyn mielensisäistä kamppailua. Väheksyn itseäni, en luota itseeni, enkä pidä itseäni minään… Yritän päästä eroon sellaisista ajatuksista musiikkia tekemällä, kirjoittamalla, kävelemällä ja pyöräilemällä.”
Jone taistelee edelleen myös syömishäiriötä vastaan. Se kummittelee mörkönä taustalla valmiina iskemään, jos ahdistus kasvaa riittävästi.
”Teen työtä sen eteen, että syömishäiriöajatukset pysyvät loitolla.”
Jone on tyytyväinen jo saavuttamiinsa tuloksiin.
”Kolme vuotta sitten en olisi jaksanut tai uskaltanut lähteä yksin opiskelijavaihtoon.”
Elämässä eteenpäin
Jone opiskeli espanjan kieltä lukiossa ja jatkoi kieliopintoja Jyväskylässä. Taidot pääsevät käyttöön Cádizissa, jossa hän on vaihto-oppilaana maaliskuuhun 2016 saakka. Sen jälkeen hän jatkaa opiskelua Jyväskylässä.
”Eniten odotan seikkailua ja sitä, että uskallan heittäytyä. Toivon olevani avoin ja tutustuvani ihmisiin.”
Jone suhtautuu tulevaisuuteen luottavasti.
”Siellä kukaan ei tunne minua tai taustaani. Voin lähteä liikkeelle ihan uudelta pohjalta. Haluan jättää murheet taakse ja mennä elämässäni eteenpäin. Uudet ystävät olisivat nyt loistava juttu.”
Kuuntele Jonen kappale Katse vain:
