Arja oli kuolla onnettomuudessa, josta muistoksi jäivät arvet ja aivovamma: ”Nyt sain potkut töistä, mutta aion selviytyä”

”Elämän ensimmäiset yyteet 59-vuotiaana. Eihän se ole pahastikaan.”

Näin positiivisesti ajatteli kemiläinen Arja Pekkala-Matikainen, 60, kun tuli hänen vuoronsa astella työpaikkansa Lounais-Lappi-lehden neuvotteluhuoneeseen viime toukokuussa.

Yt-neuvotteluista oli ilmoitettu muutama viikkoa aiemmin. Arja oli alkanut järjestellä työpöytäänsä saman tien. Sisimmässään hän tiesi, että lähtöpassit olivat tulossa.

Kun konsernin johtaja, henkilöstöpäällikkö ja päätoimittaja sitten antoivat irtisanomispaperin allekirjoitettavaksi, Arja ei hätkähtänyt.

Itku tuli vasta käytävällä, kun luottamusmies laittoi lohduttaen kätensä hänen olkapäilleen ja kysyi, miten Arja jaksoi. Arja vakuutteli pärjäävänsä, vaikka kyyneleet valuivat pitkin poskia.

Työ ja työyhteisö olivat hänelle kuin perhe. Neuvotteluhuoneesta palattuaan hän halasi ja kiitti työtovereitaan yhteisistä vuosista. Sitten hän pakkasi viimeiset tavaransa työpöydältä ja lähti kotiin.

Reilun viidentoista vuoden ura lehdessä, alkuun ilmoitusmyyjänä ja toimittajana, myöhemmin pelkästään toimittajana, oli ohi.

”Rakastin työtäni. Koin aidosti itseni ihmisten palvelijaksi. Mieluiten kirjoitin kulttuuri- ja henkilöjuttuja. Viime vuosina minua tituleerattiin myös välillä leikkisästi seurapiiritoimittajaksi”, Arja kertoo nyt, puoli vuotta myöhemmin.

Kuluneet kuukaudet ovat olleet hänelle uuden elämäntavan opettelua. Katkeruutta Arja ei sano tuntevansa. Hän oppi jo nuorena, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Melkein kuoli

Yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun Arja oli 16-vuotias, hänen elämänsä kävi lähellä loppua. Arja oli lähtenyt kahden ystävänsä kanssa kahville muutaman kilometrin päässä olevalle huoltamolle. Oli sumuinen ilta, kello oli noin yhdeksän. Arja istui ystävänsä autossa apukuskin paikalla, turvavöitä ei ollut.

Isossa risteyksessä, juuri ennen huoltamoa, likaisen harmaa Mosse kääntyi yllättäen vastaantulevalta kaistalta heidän autonsa eteen. Arja näkee yhä silmissään, kuinka auto tuli suoraan heitä kohti.

Hänen seuraava muistikuvansa on se, kun joku veti häntä ulos autosta. Seuraava välähdys on tien penkalta, harmaan karhean viltin päältä. Vieressä joku huusi hysteerisesti. Seuraavan kerran Arja tuli tajuihinsa farmariauton takaosassa. Nuori mies pyyhki hänen kasvoiltaan verta.

Sairaalan käytävällä Arja palasi lopullisesti tajuihinsa. Hän kuuli läheltä humalaisen miehen äänen, joka hoki, ettei hän tehnyt tuota. Sitten Arja vietiin leikkaussaliin.

Kun äiti aamulla tuli katsomaan tytärtään, hän ei ollut tunnistaa tätä. Arja oli lyönyt päänsä tuulilasin läpi ja lasi oli repinyt Arjan kasvot syville haavoille. Kasvot olivat turvonneet muodottomiksi, ja ne olivat täynnä ompeleita.

”Ihmettelin itsekseni miksi äiti oli niin kauhistunut, kun näki minut. Minua varoiteltiin katsomasta itseäni, mutta sain puhuttua huonetoverini tuomaan minulle peilin. Sieltä tuijotti vastaan muodoton hirviö.”

Myöhemmin selvisi, että Arjan hengen menetys oli ollut pelottavan lähellä. Tuulilasi oli leikannut syvän viillon vain pari milliä hänen kaulavaltimostaan.

Sairaalahuoneessaan Arja kuunteli huonetovereina olleiden nuorten naisten kohtaloita. Hän ymmärsi kuinka onnekas olikaan ollut.

”Minut valtasi kiitollisuus siitä, että olin selvinnyt niinkin vähällä.”

Arvista viis

Vuosi onnettomuuden jälkeen kasvojen arpia korjailtiin plastiikkakirurgisessa sairaalassa. Leuan arpia on korjattu kaikkiaan kahdeksan kertaa.

Yrityksestä huolimatta kaikkia arpia ei saatu piiloon. Erityisesti leuan alla kulkeva vaalea siksak-arpi muistuttaa Arjaa yhä illasta 44 vuotta sitten.

Arpia enemmän Arjan elämään on kuitenkin vaikuttanut aivovamma, joka todettiin muutama vuosi onnettomuuden jälkeen, kun Arjalle puhkesi epilepsia. Hän oli ensimmäisen kohtauksen iskiessä neljännellä kuulla raskaana.

Epilepsian lisäksi aivovammalla oli muitakin ikäviä seurauksia.

”Se selitti esimerkiksi sen, miksi aivoni toimivat toisinaan tavallista hitaammalla tempolla.”

Arja ei ole saanut epilepsian vuoksi ajokorttia. Kohtaukset ovat pysyneet aisoissa epilepsialääkkeiden ansiosta, mutta muutama vuosi sitten sitten sairaus muutti muotoaan. Arjan muisti alkoi heitellä ja kirjoittamisessa oli ongelmia. Lääkeannoksen nostamisella ja työtovereiden tuella tilanne lopulta oikeni.

Parikymmentä vuotta kestäneiden mystisten kipujen jälkeen Arjalla diagnosoitiin kaularangan vammasta aiheutunut kipusairaus fibromyalgia.

”Sairauteen liittyvät kivut ovat välillä helvetillisiä. Tuntuu, kuin joku raastaisi puukolla pitkin kehoa. Lääkkeistäkään ei ole paljoa apua.”

Arja hoitaa kipuja päivittäin pienellä joogapallolla, jolla hän hieroo kipeitä kohtia. Aamuin illoin tehtävä ohjelma on pitänyt kivut jotenkuten aisoissa viime vuodet.

Apua kipujen hallintaan Arja sai myös sairaalan kipukurssilta, jonka tärkein anti oli ymmärrys siitä, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja – oli vain pakko hyväksyä sairaus ja yrittää itse löytää apukeinot arkeen.

”Olen hyväksynyt onnettomuuden aiheuttamat terveydelliset rajoitteet. Henkisten rajojen rakentamista olen sitä vastoin yrittänyt välttää viimeiseen asti.”

Työpaikkakiusattu

Arja on kotikaupungissaan tunnettu henkilö. Näyttävä nainen on aina tehnyt asioita sydämellään.

Hän ei ole pelännyt ihmisten mielipiteitä, vaikka ennakkoluulojakin on riittänyt.

Jo vuosien ajan hänellä on ollut Kemissä joskus hullultakin kuulostaneita hankkeita. Hän on järjestänyt erilaisia tapahtumia, juontanut eri tilaisuuksissa ja käynyt luennoimassa positiivisuudesta ja luovuudesta. Löytyypä työpöydän laatikosta myös runokirja, joka odottaa julkaisua.

Yksi mieluisimmista työjaksoista oli Kemin Kylähullu-konttorissa työskentely.

”Konttorin kautta muun muassa keksijät ja yrittäjät saivat ideoitaan esille. Myös hyväntekeväisyystyö on lähellä sydäntäni.”

Arja puhuu paljon kohtalosta ja siitä, kuinka monet erikoiset tapaamiset ovat ohjanneet hänen elämäänsä. Hän uskoo vahvasti siihen, että kaikilla asioilla ja tapahtumilla on tarkoituksensa.

”Pitää vain olla rohkea ja osata sanoa oikeissa paikoissa ei ja kyllä”, Arja tietää.

”Toimittajan työhön hakeutumisessakin oli mukana johdatusta. Sain kannustusta kirjoittamiseen, vaikka minulla ei ollut alan koulutusta.”

Toimittajan työssä Arja koki joskus myös huonommuuden tunteita. Ilman varsinaista koulutusta alalle hän tunsi itsensä välillä turistiksi kouluttautuneiden kollegojen keskellä. Toisaalta intohimoisesta otteesta ja sydämellä tekemisestä tuli paljon kiitosta.

Vaikein haaste työuralla oli työpaikkakiusaamisesta selviäminen. Epäoikeudenmukaiselta tuntuneen kritiikin alla Arja joutui kysymään itseltään, tulisiko koskaan selviämään siitä.

”Onneksi ystäväni on terapeutti, ja sain käydä tapahtunutta läpi hänen kanssaan. Samaan aikaan sain myös työstäni kiittävää palautetta toisaalta. Koettelemuksesta nouseminen vaati kuitenkin paljon voimia ja läheisten tukea.”

Vaikeinakaan hetkinä Arja ei ole tehnyt sitä virhettä, että olisi alkanut vähätellä tai lyödä itseään maahan.

”Jokaisen on itse tiedettävä rajansa ja taitonsa. Olen opetellut sopeuttamaan tekemiseni omien kykyjeni mukaisiksi. Oppimaan ja kasvamaanhan me olemme tänne maailmaan tulleet.”

Neljän kuukauden lepo

Toukokuisten potkujen jälkeen ensimmäiset neljä kuukautta menivät lähinnä levätessä.

Arja ei puhu masennuksesta, mutta myöntää, että oli tuona aikana poikkeuksellisen väsynyt ja saamaton. Mies onneksi ymmärsi ja antoi tilaa toipumiselle.

”Luulen, että siinä sulivat samalla pois vuosien aikana kertyneet kiireet ja stressi. Kun ei ollut aikatauluja eikä vaatimuksia, saattoi vain olla ja tyhjentää päätä. Ja oli siinä varmasti mukana myös luonnollista luopumista ja surutyötä.”

Erityisesti Arja sanoo surreensa sitä, että myös kaksi rakasta lähityötoveria sai lähtöpassit.

”Tuntui pahalta, että näiden lahjakkaiden ja täysillä työhönsä panostaneiden ihmisten piti lähteä. Sitä oli vaikea ymmärtää.”

Mieli tasapainossa

Tulevaisuuden suhteen Arja haluaa pitää sydämensä ovet avoimina. Vaikka hän olisi mieluiten tehnyt toimittajan töitä eläkeikään asti, ei hän pelkää muutostakaan.

”Osaan onneksi luopua, enkä pidä elämässä mitään itsestään selvänä. Yksi motoistani onkin, että tämän päivän kirous voi olla huomisen siunaus. Olen jo heitellyt verkkoja vesiin ja ilmoittanut eri tahoille olevani käytettävissä.”