Armeija jäi kesken, kun kiusaaminen laukaisi masennuksen: ”Minut lukittiin kaappiin ja sänkyni kasteltiin vedellä”

Riku Turpeinen oli koulukiusattu, jonka piina jatkui armeijassa. Kurimuksessa häntä kannattelivat musiikki ja myöhemmin rakkaus.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Riku jaksoi uskoa toipumiseensa. ”Aina on varaa toivolle. Heikollakin hetkellä ajattelin, että vielä minä nousen.”

Riku Turpeinen oli koulukiusattu, jonka piina jatkui armeijassa. Kurimuksessa häntä kannattelivat musiikki ja myöhemmin rakkaus.
Teksti:
Pirjo Kemppinen

Keijo Kepaard on aina iloinen ja värikäs persoona. Hän pelaa jalkapalloa. Hänen ammattinsa on musiikin tekeminen. Hänellä on oma bändi ja hän on usein julkisuudessa.

”Hän oli mielikuvitushenkilö, jollaiseksi itseni kuvittelin alle kouluikäisenä”, kertoo Riku Turpeinen, 39.

Riku muistaa lapsuutensa kahdella eri tavalla.

Onnellisia olivat hetket, jotka hän vietti kahdeksan vuotta vanhemman isoveljen kanssa. Leikkikavereita olivat myös samanikäinen serkkutyttö ja kodin naapuristossa asuneet tytöt.

Iloa pienelle pojalle tuotti myös musiikki.

Ensimmäisen äänilevynsä, Elvis in Concert, hän sai kolmevuotiaana tädiltään.

”Lauloin levyn biisejä mikrofoniin. Pian sen jälkeen aloin tehdä omia kappaleita.”

Apuna olivat sedältä saadut kitara ja bongorummut.

Lapsuuden ahdistavat muistot alkoivat, kun Riku lähti kouluun. Alunperin koulunaloitusta piti siirtää vuodella, koska häntä ei pidetty koulukypsänä.

”Mutta halusin itse mennä ensimmäiselle luokalle ikäisteni joukossa. Ehkä se oli virhe.”

Haavoittunut ja yksin

Ensimmäisestä koulupäivästä Riku muistaa vain jännityksen.

”Olin alusta asti varovaisella mielellä. Koulu tuntui ennalta arvaamattomalta.”

Aika pian siitä tuli pelottava paikka. Rikusta tuli koulukiusattu.

”Se alkoi sanallisena mollaamisena. Kun haavoittuvuuteni huomattiin, kiusaaminen yltyi.”

Rikua ahdisteltiin koulumatkoillakin. Aamuisin häntä pidäteltiin niin, että hän myöhästyi. Kotimatkalla häntä heiteltiin kävyillä, joskus jopa huitaistiin sateenvarjolla takaraivoon.

”Mietin, miksi minua kiusataan. Nyt tiedän, että minusta tuli uhri, koska olin ennen kaikkea herkkä. Monta kertaa itkin.”

Riku ei osannut pyytää apua.

”Isä ja äiti olivat aika paljon poissa ja meillä oli etäiset välit. Siihen aikaan opettajatkaan eivät ehtineet tai halunneet puuttua kiusaamiseen.”

Riku vaikenee tovin.

”Olin aika yksin.”

Rikun piinaan havahduttiin vasta viidennellä luokalla. Koulusta otettiin yhteyttä kiusaajien vanhempiin.

”Kiusaajat lupasivat lopettaa.”

Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Riku oppi suojelemaan itseään.

”Kun minulle soitettiin pilkkapuheluita kotiin, laitoin puhelimen pöydälle ja annoin soittajan puhua tyhjyyteen. Opin myös tekemään pilaa itsestäni. Minua ei viitsitty mollata, kun nauroin itse itselleni.”

Riku oli kolmetoistavuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Yksinäisyys syveni.

”Äiti meni henkisesti huonoon kuntoon. Jäin asumaan isän kanssa, mutta hän vietti paljon aikaa naisystävänsä luona.”

Eräänä yönä Riku soitti radioon Pekka Saurin Yölinjalle.

”En enää jaksanut olla kiusattu. Halusin mitä tahansa apua.”

Lukkojen takana

Yläasteella kiusaaminen väheni. Peruskoulun lisäopetuksen kymppiluokalta Rikulla on jo mukavia muistoja.

Sen jälkeen hän kävi kauppakoulun, valmistui merkantiksi ja lähti armeijaan.

”Iloitsin perunateatteriin pääsystä. Luulin, että nyt kiusaaminen on ohi ja taakse jäänyttä elämää. Vähän aikaa niin olikin, mutta sitten se alkoi taas. Se oli vielä pahempaa kuin kouluaikana.”

Alokasaikana Rikun sänky kasteltiin vedellä ja hänen oli nukuttava märissä lakanoissa.

”Minulle tehtiin kaikenlaisia asioita, jotka olen halunnut unohtaa.”

Pahinta oli, kun hänet lukittiin tupakaappiin.

”Kun he lopulta päästivät minut sieltä pois, menin kertomaan teosta alikersantille. Syylliset joutuivat tyrmään.”

Jälkeenpäin tieto rangaistuksesta on auttanut asian käsittelyssä.

”Ehkä olisin edelleen katkera, ellei heitä olisi rangaistu.”

Tapahtuman jälkeen Riku tunsi ensimmäisen kerran masentuvansa. Hän oli jonkin aikaa sotilassairaalassa, missä hänelle myönnettiin vapautus rauhanajan asepalveluksesta.

Armeijan kesken jääminen ei harmita.

”Se ei ollut minun paikkani. Voitin itseni, kun selvisin alokasajan läpi. Sen tiedostaminen on voimauttavaa.”

Silti Riku myöntää, että tapahtumat jättivät jälkensä.

”Jotain minusta sinne jäi.”

Aallonpohjalla

Riku pestautui karaokejuontajaksi. Hän kiersi pubeissa ja ravintoloissa.

”Tein liikaa ja liian pitkiä työvuoroja. Hajosin.”

Masennus ei enää vain oireillut, vaan vyöryi yli.

”Se oli sängynpohjameininkiä. En pystynyt toimimaan lainkaan. Masennus vei kaikki voimat ja hetkeksi uskon tulevaisuuteen. Se oli aallonpohja.”

Lopulta Rikun äiti ja tyttöystävä veivät hänet lääkäriin. Sieltä hänet ohjattiin mielenterveystoimistoon ja edelleen terapiaan.

Jonkin aikaa olo olikin hyvä. Sitten alkoi mania.

Riku saattoi uskoa, että iso ohjelmatoimisto oli varannut hänet keikalle Madison Square Garden -areenalle New Yorkiin. Häntä luuli antavansa haastatteluja ja poseeraavansa valokuvissa.

”Se oli minulle todellista, vaikka ei ollutkaan totta. Maniavaiheessa elin harhoja.”

Yhtä virheellisiä kuvitelmia hänellä oli voinnistaan.

”Olin muka elämäni kunnossa, mutta todellisuus oli ihan toista.”

Ensimmäisen kerran Riku joutui sairaalaan vuonna 1998. Hän oli 22-vuotias.

Puolen vuoden hoitojakso ei tuonut pysyvää tulosta. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Riku vietti eripituisia jaksoja sairaaloissa.

”En tiedä, olisinko enää elossa ilman musiikkia ja rakkautta.”

Anteeksianto

Riku jatkoi musiikkiharrastustaan koko kouluajan. Ala-asteen kolmannella luokalla hän tutustui samanikäiseen poikaan, jonka kanssa soitteli yhdessä. Poika oli hänen ainoa ystävä kouluaikana.

Riku toivoi heidän musisoivn myös yleisölle, mutta ystävä ei siihen suostunut.

”Olen aina halunnut esiintyä, vaikka toisaalta olenkin ujo.”

Käännekohta Rikun elämässä oli vuosi 2010, jolloin hän astui sisään helsinkiläiseen mielenterveyskuntoutujien kohtaamispaikkaan, kulttuuripaja Elvikseen.

”Alkoi selviytymisen jakso. Tapasin ihmisiä, joilla oli samanlaisia kokemuksia kuin minulla. Sain heiltä voimaa.”

Hän liittyi Elviksen toiminnassa syntyneeseen Los Hermos Bandiin. Jonkin ajan päästä hän kouluttautui vertaisohjaajaksi. Hän toimii tehtävässä edelleen.

Musiikkia merkittävämpi kannattelija on ollut rakkaus. Se roihahti jääkiekkokatsomossa.

Riku oli teini-iässä innokas jääkiekkoharrastaja ja Jokereiden fani. Seuran vuoden 1991 pikkujoulut juhlittiin Keravan Planet Funfunissa ja ne olivat ikimuistoiset.

”Olin jo aiemmin iskenyt silmäni yhteen tyttöön ja ilmeni, että myös hän minuun. Hän huikkasi minut istumaan pöytäänsä.”

Pari on edelleen yhdessä.

”Usko, toivo ja rakkaus ovat tärkeintä, mitä voi saada. Heikoillakin hetkillä jaksoin lähes aina uskoa, että vielä minä nousen. Se antoi ihmeesti toivoa. Tiesin löytäväni ulospääsyn, kun jaksan olla positiivinen.”

Riku on mielenterveyskuntoutuja. Johtiko kiusaaminen sairastumiseen?

”Ehkä se lisäsi haavoittuvuutta, altisti sairauden puhkeamiselle.”

Katkeruutta tai vihaa hän ei tunne.

Riku tapasi sattumalta taannoin yhden kiusaajistaan.

”Hän kertoi joutuneensa itse kiusatuksi ja ryhtyi sen vuoksi kiusaamaan minua. Tavallaan sen kuuleminen helpotti. Hän ei tehnyt oikein, mutta ymmärsin häntä, enkä enää ole vihainen.”

Välit vanhempiin ovat nyt läheiset.

”Olen antanut heillekin anteeksi. Elämän vaikeuksien vuoksi heistä ei ollut vanhemmiksi ja tukijoiksi silloin, kun olin lapsi.”

Selviytyminen

”Keep on dreaming, keep on believing being myself…”, Riku Turpeisen säveltämät ja sanoittamat kappaleet kertovat useimmiten hänen omista tunteistaan.

”Nyt ei tarvitse enää huolehtia, vaan panostaa elämiseen.”

Melodisessa rokissa on iloinen sointi.

Rikun kappale palkittiin yhdysvaltalaisen Akademian kilvassa lokakuussa 2014. Sen tiimoilta Los Angelesiin kesäkuussa tehty matka poikii ehkä tulevaisuudessakin mahdollisuuksia musiikin saralla.

Hän on mukana myös syksyllä toimintansa aloittavassa mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten levy-yhtiössä.

”Kiusaaminen teki minut aiempaa varovaisemmaksi. Edelleen tapaan mielelläni ihmisiä, mutta en päästä heitä heti lähelle. Haluan todella tuntea toisen ennen kuin voin olla hänen ystävänsä.”

Kolhiintuneen itsetunnon paikkaus vei vuosia, mutta nyt se on vahva.

”Olen hyväksynyt erilaisuuteni. Herkkyyteni on myönteinen ominaisuus, rikkaus. En halua muuttaa itseäni mitenkään. Olen iloinen ja ylpeäkin siitä, että on vain yksi Riku.”

X