Autistinen stand up -koomikko Joel oppi lukemaan 2-vuotiaana – ”Äitiä nolotti, kun tavasin bussipysäkin kondomimainosta kovaan ääneen”
Stand up -koomikko Joel Herman heittää herjaa autistisista piirteistään. Vielä pari vuotta sitten hän ei mielellään puhunut erilaisuudestaan.
Joel Herman uskoo yltäneensä isoon keikkamäärään vain tekemällä kovasti töitä. Erityisen lahjakkaana koomikkona hän ei itseään pidä. ”Sami Hedberg ja Ismo Leikola ovat lahjakkaita. Minulle hauskuuden taito on rakennettu.”
Helsinkiläinen Molly Malone’s -pubi täyttyi tasaisesta hälinästä ja tuolien kolinasta. Ihmiset olivat tulleet seuraamaan stand up -klubia.
Takahuoneessa Joel Herman käveli hermostuneena ympyrää ja jupisi hiljaa itsekseen. Hän otti vielä hörpyn oluttuopistaan ja vilkaisi muistilappujaan.
Lopulta oli mentävä lavalle.
”Ensimmäinen keikka oli katastrofaalinen. Valmistauduin siihen vetämällä perseet, koska muuten en olisi uskaltanut mennä lavalle. Olen katsonut videon keikalta pari kertaa. Nojasin tuoliin, mutisin juttuni mikrofoniin kasvot lattiaan päin”, Joel Herman puistelee päätään kolme vuotta myöhemmin.
”Minulla ei ollut mitään käsitystä esityksen rytmistä tai ajan kulusta. Osa jutuista saattoi olla ihan hyviä, mutta tökerö esiintymiseni pilasi ne. Ei se edes ollut mikään esitys.”
Molly Malone’sin jälkeen Joel häpesi. Ensimmäinen stand up -keikka saisi taatusti jäädä viimeiseksi.
Kahden viikon kuluttua hän huomasi miettivänsä, että ehkä sittenkin vielä yhden kerran. Ja sillä kertaa selvin päin.
Parin vuoden kuluttua Joel alkoi vetää samassa baarissa stand up -klubia. Hän oli muistanut sanat vuosien takaa.
”Nuorena yksi parhaita aikuiskokemuksiani oli yläasteen liikunnanopettaja. Hän sanoi, että tärkeintä on yrittää ja yrittää kovaa.”
Hurahtaja ja ihmelapsi
Joel Herman, 24, asui lapsuutensa Kuusankoskella ja Vantaalla. Vanhemmat erosivat, kun Joel oli vasta kaksivuotias. Myöhemmin perhe kasvoi isäpuolen ja neljän siskon verran.
Sukulaisten mielestä Joel oli ihmelapsi: oppi lukemaan kaksivuotiaana, laski kertolaskuja kolmevuotiaana.
”Äitiä nolotti, kun tavasin bussipysäkin kondomimainosta kovaan ääneen.”
Neljävuotiaana Joel opetteli jääkaapin oveen kiinnitetystä Kauppakalenterista ulkoa kaikki nimipäivät ja mainokset. Jos joku kertoi, milloin oli syntynyt, Joel laski nopeasti, mikä viikonpäivä se oli ollut.
”Pystyin huomioimaan karkausvuodetkin.”
Seuraavaksi alkoi puhelinluettelon pänttääminen. Välillä äidin oli pakko painaa jarrua ja patistaa poika hiekkalaatikolle muiden lasten seuraan.
Pikku Joel innostui yhdestä asiasta kerrallaan ja aina täysillä. Kun hän tykästyi karkkipapereihin, kokoelma paisui valtavaksi. Kun hän hurahti formula ykkösin, hän halusi tietää kaiken, mitä lajissa on koskaan tapahtunut.
Kun yksi aihepiiri oli loppuunkaluttu, Joel siirtyi seuraavaan.
Vaikka pikkunassikka nautti uusien asioiden opettelusta ja esillä olemisesta, jälkeenpäin Joelista on tullut vähän katkera joillekin sukulaisille.
”Minusta tehtiin sirkusapina, jonka piti jatkuvasti esitellä taitojaan. Aikuiset voimistivat sitä ja halusivat siitä palasen.”
Lapsesta se tuntui vain hauskalta – kuten esiintyminen ja esillä oleminen muutenkin. Alkoivat pianotunnit (”Olin kolmevuotias ja pianomaikan nuorin oppilas ikinä.”). Myöhemmin tulivat kitara ja teini-iän bänditouhut.
Kaikki bändit hiipuivat samoihin aikoihin. Soittokaverit halusivat aikuistua: opiskelut ja seurustelut veivät mennessään. Joel kuitenkin kaipasi lavalle. Hän muisti YouTubesta katsomansa klipit stand up -koomikoiden keikoilta ja päätti kokeilla.
Yhtenä iltana hän otti kunnon pohjat ja kapusi lavalle Molly Malone’sissa.
Turvassa lavalla
Viime vuonna Joel Herman teki 160 keikkaa. Tänä vuonna luku saattaa ylittyä. Joel keikkailee myös englanniksi suomalaisilla klubeilla ja joskus Tallinnassa. Valmistautuminen on muuttunut ensimmäisestä kerrasta.
”Olen vähän enemmän selvin päin nykyään.”
Stand up on kahmaissut kyytiinsä, eikä paluuta ole.
”Toivon, että saan ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. Toivon jättäväni pienen positiivisen jäljen. Olisi mahtavaa tehdä tätä täysipäiväisesti.”
Muu elämä on välillä arvaamatonta, mutta kun Joel menee lavalle, hän tietää tasan tarkkaan, mitä seuraavien minuuttien aikana tapahtuu. Jutut ja niitä tukevat eleet ovat valmiina mielessä. Yleisön rooli on selvä. Rakennettu tilanne tuntuu hyvältä.
”Joka keikassa on tietysti pieni yllätysmomentti, mutta yleisesti lava on minulle tosi turvallinen paikka. Se varmaan liittyy erilaisuuteeni”, Joel miettii.
Kyllähän nelivuotiaan muistihirmun äiti oli arvannut, että poika ei ole ihan tavallinen tapaus.
Nyanssit hukassa
Kun Joel täytti kymmenen, äiti kertoi, että erilaisuudelle saattaa olla nimi. Virallinen diagnoosi tuli kesällä ennen yläasteen alkua.
Joelilla on Aspergerin oireyhtymä. Keskushermoston kehityshäiriö lasketaan kuuluvaksi autismin kirjoon. Asperger-ihmisten aistit eivät välitä tietoa tavalliseen tapaan, joten sosiaaliset suhteet voivat olla vaikeita. Moni käyttäytyy kaavamaisesti ja takertuu yksittäisiin asioihin, ja jotkut liikkuvat kömpelösti. Toisilla oireet ovat voimakkaampia kuin toisilla.
Usein sanotaan, että oireyhtymästä kärsivän on tavallista vaikeampi ymmärtää huumoria.
”Nuorempana en osannut ilmaista itseäni haluamallani tavalla. En tiennyt, miten käyttäydytään keskusteluissa ja milloin esimerkiksi annetaan toiselle puheenvuoro. En ymmärtänyt kehonkieltä ja ilmeitä. Vieläkin ilmeiden lukeminen on vähän vaikeaa. Ilon ja surun tunnistan kyllä, mutta tarkempia nyansseja en välttämättä”, Joel kertoo.
”Silti ajattelen, että olen voittanut DNA-loton. Kaikki Asperger-ihmiset eivät voi elää näin vaivatonta elämää. Olen luonteenpiirteeltäni vähän ekstrovertti, mutta minussa on autistisia piirteitä. Se ei ole ollenkaan huono yhdistelmä.”
Koulu ei teettänyt tuskaa – muistihirmu omaksui kaiken vain olemalla tunneilla läsnä – mutta arki senkin edestä. Kengännauhojen sitomisen ja pyörällä ajon Joel oppi vasta kahdeksanvuotiaana. Siivoamisen ja muiden kotitöiden hoitamiseen häntä piti patistella vielä enemmän kuin normiteiniä. Kylpyhuoneessa pyyhe jäi aina lattialle ja valot päälle.
Asiat jäävät edelleen välillä rempalleen helsinkiläisessä opiskelijakämpässä. Kämppis ja Joel pärjäsivät juuri neljä viikkoa ilman vessan lamppua. Polttimo on vaihdettu eilen.
Rima korkealla
”Sain diagnoosin, koska vaikutan kylmältä ja etäiseltä enkä ymmärrä small talkia. Diagnoosille on kyllä toinenkin nimitys: suomalaisuus.”
Tamperelaisen Pub Huurupiilon pöydissä virnistellään. Joelin autismijutut saavat osan kuulijoista hörähtämään ääneen.
Vielä vuosi sitten koomikko ei olisi kuvitellut heittävänsä läppää erilaisuudestaan. Harvoin hän kertoi diagnoosista tuttavillekaan. Joelia pelotti, että ihmiset alkavat ajatella hänestä eri tavalla. Ehkä jopa pilkkaavat ja alkavat karttaa.
”Diagnoosin pitäisi olla yhtä vähäpätöinen asia ihmisessä kuin kenkien väri. Se ei määritä minua, vaan minä määritän itse, kuinka paljon se vaikuttaa elämääni.”
Kun Joel ensimmäisen kerran keikalla naljaili autistisille piirteilleen, häntä pelotti mutta samalla tuntui vapauttavalta.
”Setissä oli aiheesta vain pari tosi nopeaa juttua, mutta aika syvään huokaisin jälkeenpäin.”
Stereotypioiden murentaminen ja epäkohtien esille tuominen saa olla hauskaa. Jos minä en puhu tästä, niin kuka sitten? Näin Joel ajatteli. Keikalla hän ei vitsaile Aspergerista vaan käyttää sanaa autismi, koska ihmiset ymmärtävät sen helpommin.
Ihmiset kiittävät koomikkoa avoimuudesta ja uusien näkökulmien virittämisestä. Silti Joelia arveluttaa joskus vieläkin, että autismilla vitsailu lopulta vain vahvistaa stereotypioita.
”Alussa suurin huoleni ei ollut, mitä sanon vaan miten. Kun puhun aiheesta, juttujen on paras olla tosi hyviä. Minulla on tässä paljon korkeampi kynnys kuin vaikka politiikassa. Politiikasta keksii helposti havaintoja, että hei, tää voisi olla hauska.”
Vaikka erilaisuudesta puhuminen on Joelille tärkeää, autistikoomikon leimaa hän ei missään nimessä halua.
”Se ei ole ainoa asia, mitä olen. Olen koomikko, jolla vain sattuu olemaan autismi. En halua olla yhden vitsin mies.”
Näyttämisen halua
Tuntematon ja erilainen pelottaa. Joel on kuullut, että autistisia ihmisiä pidetään arvaamattomina ja väkivaltaisina. Jopa kouluampuja-vertauksia on heitetty.
”Siksi jotkut sanovat, että on parempi olla hiljaa omasta erilaisuudestaan. Vaikeinta on nähdä ihmisten pilkkaavan niitä, jotka eivät kykene tekemään tai sanomaan juuri mitään takaisin, koska heillä kävi DNA-lotossa vielä huonompi tuuri kuin minulla. Minähän olen lopulta päässyt aika vähällä.”
”Päästäkseni muiden kanssa samaan pisteeseen joudun vain tekemään enemmän töitä. Mutta minulla on päättäväisyyttä, draivia ja halu näyttää kaikille.”
Jaa juttu Facebookissa
Jaa juttu Twitterissä
Tilaa Seura
