Ben Zyskowicz lähti Abram-isänsä jäljille Majdanekin keskitysleirille: ”Hänen kohtalonsa oli elää – ja kärsiä vielä lisää”
Kansanedustaja Ben Zyskowiczin isä Abram koki holokaustin vaikeimman kautta, mutta selvisi hengissä keskitysleirin armottomista oloista. Seura palasi kesäkuussa 2014 Ben Zyskowiczin isän juurille ja kauhukokemusten äärelle.
Tätä maisemaa Ben Zyskowiczin Abram-isä joutui katselemaan keskitysleirillä vuosikymmeniä sitten.
Kylmä tuuli puhaltaa Majdanekin keskitysleirin yli itäisessä Puolassa. Ben Zyskowicz, 60, katselee jonnekin kauas piikkilanka-aidan takaa. Hän pidättää hengitystään.
Hän on samoilla jalansijoilla kuin hänen isänsä Abram Zyskowicz noin 70 vuotta sitten. Abram Zyskowicz oli yksi Majdanekin keskitysleirivangeista – yksi 150 000 kohtalotoveristaan.
”Isä eli täällä vaikeimmat kuukaudet elämästään. On mahdollista, että häntä pidettiin Majdanekissa vuosia”, Ben Zyskowicz sanoo.
Kuukausia vai vuosia?
Se jää epäselväksi, mutta paljon muuta selviää tällä matkalla.
Suku murhattiin
Majdanekin kaasukammiot, asuinparakit ja joukkohaudat ovat entisillä sijoillaan. Museoidut puurakennukset kohoavat tummina maastossa, yhtä synkänpuhuvina kuin toisen maailmansodan aikaan.
Kauhuista on ehtinyt kulua vain yhden ihmisen ikä. Hiljaiset hetket seuraavat toisiaan. Vaitonainen on myös Zyskowiczin puoliso Rahime.
Abram Zyskowicz oli yksi niistä miljoonista keskitysleirivangeista, joiden elämän Hitlerin Saksan Kolmas valtakunta tuhosi. Välittömästi tai välillisesti.
Muu Ben Zyskowiczin isänpuoleinen suku murhattiin natsien keskitysleireillä, jos ei Majdanekissa, niin Auschwitz Birkenaussa, Treblinkassa, Sachenhausenissa, Bergen-Belsenissä, Dachaussa tai muilla kuolemanleireillä.
Välillä Ben Zyskowicz näyttää siltä, että hänen on vaikea hengittää. Aviopari ottaa tukea toistensa käsivarsista.
”Tämä ei ole minullekaan helppoa”, vaimo Rahime sanoo.
Vuosien empimisen jälkeen Ben ja Rahime Zyskowicz rohkaistuivat Majdanekin keskitysleirille. Abram-isä nukkui yönsä yhdessä tällaisista parakista.
Pahan vallassa
Tuuli riuhtoo leirin parakin räystäissä. Tummat pilvet alkavat valua vettä. Majdanekin maisema huutaa vääryyttä.
Kylmät piikit polttavat Ben Zyskowiczin sormia hänen asettaessaan kätensä piikkilangan päälle. Jos uuvuksiin nöyryytetty Abram-isä joskus ehti, ehkä hänkin vilkaisi tätä samaa taivaanrantaa.
Ehkä myös Abram poikansa tavoin mittaili mielessään erästä outoa ominaisuutta: ihmismielen kammottavaa kykyä antautua pahan ohjattavaksi.
”Tunne on lohduton ja hirveä”, Zyskowicz sanoo hiljaa.
Hän laskee kätensä piikkilangalta. Kun isä oli täällä, natsit johtivat lankoihin sähköä. Ani harva onnistui pakenemaan.
Abram oli temmattu leirille lähes suoraan asuinsijoiltaan Kielcestä, kaupungista keskisestä Puolasta. Kuten muiltakin uhreilta, myös Abram-isältä riistettiin ihmisarvo.
Myös vahtitornit ja kulkuväylät, joiden varsille pakkotyön kuormittamat vangit tuupertuivat, näyttävät samoilta kuin ennen.
Zyskowicz kävelee vaieten samaa tietä, jota isä niin lukemattomia kertoja taivalsi. Vartijoiden kiväärinperät, laukaukset ja lyönnit satuttivat. Syyttömille huudettiin loukkauksia, heitä tönittiin ja ammuttiin hengiltä.
Ympärillä rähisivät saksanpaimenkoirat.
Leiriltä toiselle
Zyskowicz on käynyt Majdanekissa kerran aiemmin. Se tapahtui 1970-luvulla saman ikäisenä kuin isä oli täällä ollessaan.
Kauan tuntui, että se riitti ainiaaksi. Zyskowicz kieltäytyi toistuvasti palaamasta painajaisten äärelle.
”Ajatus tuntui vaikealta. Isän leirikokemukset koskettivat monin tavoin. Mutta ikävuosien karttuminen kypsytti lopulta ajatusta, että minun on palattava Majdanekiin”, Zyskowicz sanoo.
Tämän itselleen tärkeän matkan alettua hän tiesi saman kuin ennenkin, lähinnä isän syntymäajan sekä keskitysleirien nimet.
Vielä ennen toista maailmansotaa nuori Abram oli varmasti ollut täynnä elämänjanoa. Hän oli 25-vuotias ja tuskin aavisti, millaisen järistyksen kouriin hän joutuisi saksalaisten tultua.
Kohta hän oli natsi-Saksan armoilla. Saksan diktaattori oli miehittänyt hänen kotimaansa Puolan, kun Hitler jakoi maailmaa toisen diktaattorin, Neuvostoliiton Stalinin kanssa.
”Isä kuoli Suomessa 43-vuotiaana 28. elokuuta 1960. Olin silloin kuusivuotias. Jäljelle jäivät muistot Abramista, jonka loppuelämää leirikokemukset varjostivat.”
Kuka oikeastaan oli Abram Zyskowicz? Mistä isä tuli?
Pojan hiljainen hetki isän valokuvien äärellä muurilla, joka on Varsovan juutalais-gheton alkuperäinen raja.
Noidankehässä
Zyskowiczin mieleen tulvii muistoja.
1950-luvun lopulla kesäaurinko paistoi Helsingissä. Ben Zyskowicz istui Abram-isänsä polkupyörän tangolla. Isä ajoi hurjaa vauhtia loivaa alamäkeä, Ben kiljui jännityksestä ja nauroi.
Isän kanssa oli hauskaa.
”Pakkarilla istui vielä siskoni Carmela. Oltiin matkalla Lapinlahdenkadulta Hietaniemen uimarantaan, Hietsuun.”
Ben muistaa myös toisenlaisen isän.
”Lautanen oli aina syötävä tyhjäksi. Keskitysleirillä isä oli nähnyt nälkää vuosia.”
Joskus Ben sai isältä remmistä. Se teki kipeää, ja isä oli muutenkin kiivas.
”Keskitysleirikokemuksistaan isä sanoi: jos Jumala antoi sen kaiken tapahtua, häntä ei voi olla olemassa.”
Perhe eli nykymittapuun mukaan köyhyydessä. Aikaisin aamulla Abram kiirehti satamaan osallistuakseen siellä työntekijöiden ”huutoon”. Hän oli ahtaaja ja sekatyömies ja joskus hän onnistui saamaan huudosta töitä.
Mutta työt eivät helpottaneet mielen tuskaa.
”Keskitysleirikokemukset leimasivat isän koko elämää. Ruotsissa hän oli saanut eräänlaista vertaistukea monilta kohtalotovereiltaan, mutta Suomeen oli päätynyt hyvin harvoja holokaustista selvinneitä.”
Tragedia ei päästänyt otteestaan.
”Äiti kertoi minulle myöhemmin, että isä puhui leireistä yhä uudelleen. Samaa on sanonut moni muu. Isä oli katkera, mikä on ymmärrettävää, mutta kauhukokemusten jatkuva jauhaminen aiheutti myös konflikteja isän ja muiden välillä. Se ei aina ollut miellyttävää.”
Kuolemantehdas
Kaasukammion edessä on koppi, jonka pienen ikkunan takaa natsiupseeri sääteli tappavan myrkyn, Zyklon B:n tai karbomonoksidin, määrää.
Opas kertoo eleettömästi, että zyklon B tappoi 15 minuutissa, karbomonoksidi eli häkä 20 minuutissa.
”Kaasukammio ahdettiin niin täyteen ihmisiä, että heidän päälleen työnnettiin pikkulapsia. Lattian ja katon väliin ei jäänyt tyhjää tilaa.”
Ben Zyskowicz kuuntelee opasta kuin alistuneena.
Juutalaiset naiset, vanhukset ja lapset otettiin viivyttelemättä hengiltä. Nuori ja työkuntoinen Abram-isä välttyi tappavalta myrkyltä. Kaikki juutalaiset vangit kuitenkin joutuivat samassa rakennuksessa lysolisuihkuun, jääkylmään ammeeseen ja sen jälkeen alasti talviselle pihalle.
Ulkona Abramille annettiin repaleiset vanginvaatteet, joiden rinnuksiin oli ommeltava punakeltainen juutalaisten tähti. Alkoi pakkotyö.
Kaasukammiosta ei alkuun tiedetty muualla leirissä. Krematorion piipusta noussut savu herätti silti huomiota. Samoin traktorit, jotka kuljettivat yöllä kaasukammiosta ruumiita krematorioon.
Pian myös Abram tiesi.
Yhteen 70 parakista on koottu 200 000 kenkäparia. Ne kuuluivat Majdanekin ja muiden leirien uhreille.
Kävelemme krematorion ovensuulle. Sen edessä on lavetti, jonka päällä ruumiista irrotettiin kultahampaat ja muu arvokas. Lavettia seuraa monta uunia.
Viereisellä kumpareella saksalaiset ampuivat 42 000 vankia. Massamurhassa 3.11.1943 ammuttiin yhdessä päivässä hengiltä 18 400 ihmistä.
”Ehkä isä olisi päässyt helpommalla”, Zyskowicz sanoo teloituspaikkaa katsoessaan.
”Mutta hänen kohtalonsa oli elää ja kärsiä vielä lisää.”
Päätösmarssi
Abram Zyskowicz kuljetettiin ensin Majdanekiin, mutta mihin hän päätyi sieltä?
Se tiedetään, että sodan lopulla Abram vapautui Sachenhausenin keskitysleiristä. Vetäytyvät saksalaiset olivat siirtäneet vankejaan sinne liittoutuneiden hyökätessä idästä ja lännestä.
Neuvostoliiton puna-armeija vapautti Sachenhausenin maailmansodan loppumetreillä 1945.
Vankien olot olivat leirikuvausten mukaan yhä kaoottisempia Hitlerin tappion koittaessa. Useat kuolivat nälkään.
”Sekin on mahdollista, että Abram päätyi Sachenhauseniin vasta muiden leirien jälkeen, mutta varmuutta ei ole.”
Arvion vahvistaa meille mahdolliseksi Majdanekin museon johtaja Tomasz Kranz tutkijoineen.
Usein vasta kuolemanmarssi oli julmuuksien loppunäytös. Vetäytyessään natsit komensivat marssille yhä uusia vankeja, jotka muutoin olisivat jääneet liittoutuneiden haltuun eläviksi todistuskappaleiksi.
Valokuvan isä
Abram Zyskowicz tapasi Benin äidin, suomenjuutalaisen Ester Fridmanin, Ruotsissa sodan jälkeen.
”He menivät naimisiin Uppsalassa. Äiti asui tuolloin Ruotsissa, mutta he muuttivat pian Helsinkiin.”
Jo aivan Ben ja Rahime Zyskowiczin matkan alussa Helsingissä on selvinnyt, että vuonna 1954 syntynyt Ben oli 1950-luvun lopulle asti merkitty Puolan kansalaiseksi.
”Se on minulle täysin uutta.”
Suomen kansalaisuuden Ben, hänen sisarensa ja Suomessa syntynyt äitinsä sekä Abram saivat vasta vuonna 1959, vähän ennen Abramin kuolemaa. Keskitysleirillä Zyskowicz ottaa esille paperikuoren. Siinä on mustavalkoisia valokuvia. Yhdessä kuvassa Abramilla on päässään valkoinen kypärä.
”Isän ja muiden kertomuksista minulla on sellainen käsitys, että Abram toimi sodan päättymisen jälkeen pakolaisorganisaation järjestystehtävissä pakolaisleirillä. Valkoinen kypärä voi kertoa tästä.”
Toisen kuvan takana on berliiniläisen valokuvaamon nimi ja osoite: Foto Umbach. Bln. – Charlottenburg 2 Knesebeckstr. 89.
Abramin on siis täytynyt ainakin pistäytyä sodan jälkeen Hitlerin rauniokaupungissa Berliinissä. Isä näyttää kuvissa optimistiselta ja komealta. Hän on toipunut ulkoisesti hyvin keskitysleirikokemuksista.
”Muistan, että isä oli fyysisesti hyväkuntoinen. Se pelasti hänen henkensä.”
Abramin katsetta ei Berliinissä vielä varjosta lopullinen tieto siitä, että henkiin on jäänyt vain 300 000 yli kolmesta miljoonasta puolanjuutalaisesta. Edes se, ettei Abram tavoita ketään monista sisaruksistaan, ei sammuta hänen toiveikkuuttaan.
Rakkaiden etsimistä
Puolan pääkaupungissa Varsovassa historioitsijat, jotka työkseen jäljittävät tuhottuja juutalaissukuja, katsovat tarkkaan Abramista otettuja kuvia.
”Samannäköinen kuin poikansa”, he sanovat.
Ensin löytyy Abram Zyskowiczin henkiinjäämistodistus. Arkistokätköistä selviävät myös hänen vanhempiensa nimet. Zyskowicz kuulee isovanhemmista nyt ensimmäistä kertaa.
Isoäiti oli Brandla Baszista ja isoisä Berek Zyskowicz. Abram syntyi heidän poikanaan 2.8.1917.
Mutta miksi Brandlalla ja Berekillä oli eri sukunimet? Se herättää hämmennystä.
Abramin henkiinjäämiskortti on täytetty 4. heinäkuuta 1947 Lodzin kaupungissa, joka oli Puolan suuria juutalaiskeskuksia. Se ei sijainnut kovin kaukana Saksan Berliinistä.
”En usko, että isä enää palasi kotiseudulleen Kielceen. Hävitys oli niin perusteellista.”
Rekisteröintitodistuksen mukaan Abram Zyskowicz on oleskellut Lodzissa osoitteessa 30/20 Srodmiejska. Nykyään katu tunnetaan nimellä Wieckowskiego. Sodan jälkeen henkiin jääneet etsivät Lodzista merkintöjä omaisistaan.
”Tiedän, että myös Abram yritti tavoittaa lähisukulaisiaan. Isä ei varmastikaan aavistanut, ettei hän enää koskaan tapaisi rakkaimpiaan.”
Huolimatta uudesta osoitetiedosta emme jatka Lodzin suuntaan. Lähdemme Kielceen. Lähikylineen se oli Abram Zyskowiczin ja hänen sukunsa kaupunki.
Ryhla-täti
Mustiin pukeutunut mies raottaa ikivanhaa kansiota. Mies on Kielcen henkikirjoitusarkiston johtaja. Luvassa on surullisia uutisia.
Mustapukuinen mies osoittaa Ben Zyskowiczille merkintää, joka on kirjoitettu vanhalla, kauniilla käsialalla. Zyskowicz kuulee tädistään, Ryhla Wajnstatista, ja tämän murhenäytelmästä.
Ryhla on kuollut kuuden kuukauden ikäisenä tyttövauvana 8.7.1926. Brandla ja Berek eivät olleet ehtineet ilmoittaa viranomaisille edes tyttärensä syntymästä.
Zyskowiczin Abram-isä oli tuolloin kahdeksanvuotias poika, ja arvatenkin myös hän suri pienen sisaren menetystä.
”Puolivuotiaaksi elänyt Ryhla oli siis yksi tädeistäni”, Zyskowicz tyytyy sanomaan.
Zyskowicz ja Wajnstat? Kysymys eri sukunimistä samassa perheessä – tällä kertaa lapsilla – askarruttaa jälleen.
Toisesta kielceläisestä arkistosta löytyy vielä vanhempaa aineistoa. Zyskowiczin Baszista-isoäidin puoleinen suku alkaa hahmottua.
”Saan nyt ensimmäisen kerran tietoja omaisistani”, Zyskowicz toteaa.
Nimien arvoitus
Löytyy Zyskowiczin isoäidin, Brandla Baszistan, syntymätodistus. Dokumentti on venäjänkielinen, sillä Kielce kuului 1800-luvulla Venäjään.
Asiakirjassa lukee näin: 10:ntenä toukokuuta 1883 juutalainen 32-vuotias leipuriIzrael Baszista saapui Sobkowista todistajineen ja näytti meille lapsen, joka heidän kertomansa mukaan oli syntynyt 8.5.1883. Lapsi oli hänen ja hänen vaimonsa Udes Wajnbergin, 31. Uskonnollisessa seremoniassa lapsi oli saanut nimen Brandla.
Soitamme heti uutisista Varsovaan. Juutalaisen perinneinstituutin JHI:n kadonneita sukulaisia jäljittävä tutkija Aleksandra Dybkowska selittää, että lasten syntymisistä ilmoitettiin viranomaisille vaihtelevasti.
”Tämä oli hyvin tavallista erityisesti juutalaisille, jotka elivät omissa yhteisöissään. Usein perheiden lapset käyttivät avioiduttuaankin joko oman isänsä sukunimeä tai äitinsä tyttönimeä. Tutkimustiedoista käy myös ilmi, miten nimet Wainstadt ja Wajnberg vaihtelivat sukupolvittain.”
Tämä selittää Berek Zyskowiczin ja Brandla Baszistan eri sukunimet. Isoäiti Brandla käytti isänsä sukunimeä Baszista, Brandlan äidillä Udesilla puolestaan oli käytössä oman äitinsä sukunimi Wajnberg.”
Entä vauvana kuollut Zyskowiczin täti Ryhla Wajnstat?
”Arkistodokumentin perusteella hänelle oli merkitty Brandlan äidin tyttönimi.”
Sekavaa? Kieltämättä. Mutta puolalaisten historioitsijoiden mukaan arkistotietojen valossa vastaansanomatonta.
Isän juurille
Zyskowiczien suvun tiedot katkeavat Berekiin. Majdanekin leiriarkistosta ei löydy liioin merkintöjä Abramista.
”Jättäessään keskitysleirit natsit tuhosivat arkistonsa mahdollisimman perusteellisesti”, Majdanekin johtaja Tomasz Granz sanoo.
Berekin syntymäpaikkaa ei siis tunneta.
”Isä puhui, että hänellä oli kymmenkunta sisarusta, osalla heistä jo lapsia. Isäni oli heistä nuorimpia”, Zyskowicz sanoo Kielcen kaupungissa.
Sitten seuraa jälleen uusi tieto.
Kielcen valtionmuseon historioitsija Marek Maciagowski muistuttaa, että vauvana menehtyneen Ryhlan kuolintodistuksessa on mainittu hänen perheensä osoite Kielcessä, Starowarszawska 50.
Sodan aikana Starowarszawska oli juutalaisten ghettoon rajoittunut katu, mutta nyt ilmenee, ettei silloisesta kadusta ole säilynyt juuri mitään.
”Jotkut ghetosta jäljelle jääneet talot auttavat kuvittelemaan, missä isä kulki nuorena”, Zyskowicz sanoo.
”Zyskowicz”, tutkija Maciagowski mumisee työnsä ääressä.
Sobkowista, josta Brandla oli kotoisin, ei löydy nimen perusteella mitään. Ei myöskään Kielcestä tai sen lähikylistä.
”Checiny”, historioitsija sanoo lopulta ja nostaa katseensa.
”Checinyssä oli todella paljon Zyskowiczeja.”
Sinne.
Kuolemanpolku
Checiny huikaisee kauneudellaan. Ennen saksalaisten tuloa kylässä oli noin 8 000 asukasta, yli 80 prosenttia heistä juutalaisia.
Ben Zyskowicz kulkee vanhan pikkukylän katuja ja kujia. Valtaosa rakennuksista on säilynyt sodan jäljiltä. Jos Abram-isän suku oli täältä, Checinystä, olemme oikeassa paikassa. 1850-luvun molemmin puolin Checinyssä vaikutti kolme Abram Zyskowiczia ja kaksi Ryhlaa.
Checinyn pormestari Robert Jaworski haluaisi järjestää Zyskowiczille juhla- ja lehdistötilaisuuksia. On harvinaista, että keskitysleirivangin lapsi on edennyt politiikan huipulle.
Ben Zyskowicz kieltäytyy kohteliaasti. Ja kuuntelee tarkkaan.
Vuonna 1942 Checinyn juutalaiset, myös lukuisat Zyskowiczit, marssitettiin vuoren yli rautatieasemalle ja kuljetettiin Kielcen ghettoon tai suoraan Treblinkan tuhoamisleirille.
Kylän juutalaisten yli 400-vuotinen historia oli päättynyt. Metsätaivalta alettiin kutsua kuolemanpoluksi.
Ben Zyskowicz käy vielä vanhassa synagogassa ja näkee myös Checinyn juutalaisen hautausmaan. Mullan alla on ehkä Zyskowiczin sukulaisia, mutta nimistä ei saa enää selvää.
Checinyn kylän kalmistossa lepää todennäköisesti Zyscowiczeja. Kylä tuhottiin holokaustissa.
Viimeinen uintimatka
Abram Zyskowicz kuoli elokuussa 1960.
Ovikello soi Helsingin Kampissa. Äiti Ester avasi oven, utelias pikku-Ben kiirehti mukaan. Ovella oli vieras mies. Oletteko Ester Zyskowicz, mies kysyi. Äiti alkoi itkeä.
Sairaalassa ollut Abram Zyskowicz oli hukkunut uintimatkallaan.
54 vuotta myöhemmin Ben Zyskowicz vilkaisee vielä kerran taakseen Majdanekin keskitysleirillä. Hän näkee kaasukammion, parakit ja krematorion.
Tunnelma on surullinen.
”Jotkut ovat sanoneet minulle, että minun pitäisi olla kiitollinen Neuvostoliitolle, joka vapautti isän keskitysleiristä. Tietysti olen. Mutta se ei merkitse, että pitäisi kannattaa kommunismia. Isän kohtalo ja natsien julmuus tekivät minusta kaikkien pakkovaltojen, myös niin sanotun proletariaatin diktatuurin, vastustajan.”
Leireille jäi tuhkana luvuton määrä lähiomaisia, myös useita Ben Zyskowiczin serkkuja. Isoäiti Brandlakin.
”Murhatuksi tullessaan Brandla oli suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt.”
Isoäiti – yksi kuudesta miljoonasta.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Seurassa 25 –26/2014.