Esikoiskirjailija Jussi Lehmusvesi: ”Kaduin monesti, että edes aloitin kirjoittaa kirjaa”

Kirjan kirjoittamisesta tuli Jussi Lehmusvedelle pakkomielle. Nyt hän pohtii, vaivaako meitä suomalaisia Saara Aalto -syndrooma: jos vain yrittää tarpeeksi, lopulta onnistuu. Sehän ei pidä paikkaansa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Kirjan kirjoittaminen teki minusta elämääni tyytymättömän. Niin paljon se vei aikaa, yöunia ja ajatuksia”, sanoo esikoiskirjan julkaissut Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Lehmusvesi.

Kirjan kirjoittamisesta tuli Jussi Lehmusvedelle pakkomielle. Nyt hän pohtii, vaivaako meitä suomalaisia Saara Aalto -syndrooma: jos vain yrittää tarpeeksi, lopulta onnistuu. Sehän ei pidä paikkaansa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna Puhto

Alakoululaisena Jussi Lehmusvesi oli poika, joka suolsi ainekirjoitustunnilla tekstiä sellaisella vimmalla, että vihko loppui kesken. Usein Jussi sai lukea tarinoitaan ääneen koko luokalle.

”Minulle alkoi varmaan jo tuossa vaiheessa kehittyä jonkinlainen tarinankertojan identiteetti. Siitä tuli myös palkinto, kun pääsi esiintymään ja sai kehuja.”

Kirjailijaksi ryhtyminen ei kuitenkaan vielä kouluvuosina kangastellut hänen mielessään.

Haave syntyi ylioppilaskirjoitusten aikaan.

Silloin Jussi sairastui syöpään.

Kirja pyöri Jussin mielessä yökaudet. Tässä keskeinen juonenkäänteeseen liittyvä oivallus kirjattuna yön pimeydessä. © Tommi Tuomi

Teen jotain isoa

Kun Jussi meni aamusuihkuun ennen ylioppilaskokeen ainekirjoitusta, hänellä oli tukka päässä.

Suihkun jälkeen suurin osa hiuksista oli ammeen pohjalla. Vesi huuhtoi ne pois, koska sytostaattihoitojen sivuvaikutukset iskivät yllättäen.

Jussilta oli vähän ennen kirjoituksia löytynyt imusolmukesyöpä, Hodgkinin tauti.

Syöpä tuli ilmi, kun hänen jatkuvaa angiinakierrettään yritettiin saada loppumaan nielurisaleikkauksella. Leikkaushaava ei parantunut millään, ja lisätutkimuksissa paljastui syöpä.

Kalju Jussi meni kirjoituksiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kirjoitti ylioppilaaksi muiden mukana ja kärsi sädehoidot vasta kirjoitusten jälkeen.

18-vuotiaan keho selvisi hoidoista hyvin. Syöpä saatiin parannettua. Pään toipumisessa kesti kauemmin.

”Olin todella suuttunut elämälle. Miten voin sairastua ja melkein kuolla, vaikka koko elämän piti olla vasta edessä?”

Kokemus tuhosi nuoren miehen kuvitelman kuolemattomuudestaan. Hän ei pystynyt enää ajattelemaan niin kuin ikätoverit ympärillä, että elämä on ikuista ja aikaa on loputtomasti.

”Katsellessani solumyrkyn tippumista suoneeni päätin, että jos tästä selviän, teen jotain isoa. Täytyy saada jotain aikaiseksi, koska elämä voi päättyä lyhyeen.”

Mitä se iso olisi, oli Jussille epäselvää.

Jussi Lehmusvesi valaistuu

Parikymppisenä Jussi Lehmusvesi oli muuttanut kotikaupungistaan Vantaalta Jyväskylään opiskelemaan journalismia ja kirjallisuutta.

Vapaa-aikana hän istui kulttuuriväen suosimassa baarissa, Vakiopaineessa.

Eräänä iltana siellä istui myös puolituttu opiskelukaveri. Hän oli vastikään osallistunut kirjoituskilpailuun ja voittanut sen. Palkintona oli kustannussopimus.

Jussi valaistui.

”Muistan ajatelleeni, että tarvitsen tuon ihmisen elämän. Kustannussopimus! Se tuntui ihmeelliseltä. Se olisi ratkaisu.”

Siihen mennessä Jussi oli kirjoitellut novelleja pöytälaatikkoon. Nyt hänelle kirkastui päämäärä: hän kirjoittaisi romaanin, jossa käsiteltäisiin kuolemaa. Kirjan ilmestyttyä hänestä tulisi enemmän kuin tavallinen jussi.

”Olin täynnä itsevarmuutta. Ei kirjan tekeminen ole kummoinen asia. Se vain kirjoitetaan.”

Näppäimistö lauloi, kun Jussi suolsi tekstiä, kymmeniä sivuja, sen kummemmin miettimättä. Hänelle oli selvää, että kirjasta tulee hyvä, ja että se julkaistaan.

Mutta sitten todellisuus pilasi hyvän tarinan.

Romaanikäsikirjoitus tuli bumerangina takaisin jokaiselta kustantajalta, jolle Jussi sen lähetti.

Hylkäykset veivät kirjoittamisesta ilon. Se, mikä oli ollut helppoa, muuttui vaikeaksi. Jussilla ei ollut aavistustakaan, miten päästä eteenpäin.

KIRJAN KIRJOITTAMINEN ALKOI SUJUA VASTA, KUN LAPSET SYSÄSIVÄT SEN POIS ELÄMÄN TÄRKEIMMÄN ASIAN PAIKALTA© Tommi Tuomi

Kuin pakkomielle

Suunnitelmat alkoivat hipoa yhä korkeampia sfäärejä. Kirjasta tulisi vakava, syvästi henkilökohtainen, mutta koko kansakuntaa koskettava teos.

”Vähitellen tajusin, että minulla ei ole kykyä saati halua sellaiseen. Pitäisi keksiä ihan toinen tyylilaji. Rima nousi niin ylös, että tiesin tiputtavani sen.”

Hylkäämiset muuttivat intohimon pakkomielteeksi. Vaikka kirjoittaminen oli kärsimystä, haavetta ei voinut hylätä. Jussi ei enää yrittänyt kirjoittaa romaania siksi, että saisi aikaan jotain isoa. Hän yritti kirjoittaa, koska oli luonut itselleen sellaisen elämäntarinan. Vasta kun hänestä tulisi kirjailija, elämä olisi sitä mitä sen piti olla.

Päähänpinttymä romaanista teki Jussin tyytymättömäksi, vaikka hänellä olisi ollut kaikki syyt olla onnellinen. Hän oli onnistunut opinnoissaan, löytänyt mieleisensä työn, mennyt naimisiin ja pian hänestä oli tulossa isä. Silti jotain oleellista puuttui.

”Elämä jämähti kirjaan. Olin niin lukossa, että en päässyt mihinkään suuntaan sen kanssa, mutta ajattelin sitä kuitenkin koko ajan. Olin aina vähän poissaoleva.”

Henkisesti kadonnut

Ensimmäisen lapsen syntymä alkoi hitaasti muuttaa pakkomiellettä.

Jussin mahdollisuudet tulla isäksi eivät olleet itsestään selvät sytostaattihoitojen takia.

”Silti minulla oli iso tarve saada lapsi, olin jo pitkään halunnut tulla isäksi.”

Kävi niin, että kun lapsi tuli, lukkiutunut kirjahanke alkoi myös vähitellen aueta.

”Lasten synnyttyä kirja ei ollutkaan enää elämän tärkein asia. Huutava vastasyntynyt laittoi asian uusiin puitteisiin. Kirjoittaminen tuli helpommaksi.”

Jussi sai käsikirjoituksen valmiiksi ja lähetti sen eteenpäin.

Tällä kertaa yksi kustantamo kiinnostui ja toivoi Jussin muokkaavan sitä hieman.

Jussi teki työtä käskettyä. Hän kirjoitti yöllä pikkutunneille, meni nukkumaan silloin, kun vaimo heräsi lähteäkseen töihin. Kolmen tunnin unien jälkeen Jussi vei lapsen päiväkotiin ja meni silmät ristissä omiin töihinsä.

Pian teksti oli valmis, ja Jussi lähetti sen takaisin kustantajalle.

”Kun kustannustoimittaja nyt sanoi, että se meni ihan väärään suuntaan, minä nostin kädet pystyyn. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että tästä ei ikinä tule romaania, eikä minusta kirjailijaa.”

Mikään ei muuttunut

Ajatus tuntui pahalta, mutta myös jollain tavalla helpottavalta.

Siinä vaiheessa perheeseen oli syntynyt toinen lapsi, joka valvotti yöt. Väsymyksestä sekapäinen Jussi selvisi hädin tuskin arjesta. Jos hän uppoutui ajattelemaan kirjaa, syntyi vaaratilanteita.

”Kerran tein romaanin muistiinpanoja kännykkään samalla kun kävelin pois leikkipuistosta. Kesti aikansa ennen kuin tajusin unohtaneeni yksivuotiaan hiekkalaatikolle.”

Yhtälö oli niin mahdoton, että Jussi hautasi kirjaprojektin. Se nousi pintaan kuin uppotukki, kun elämä helpottui lasten kasvaessa.

Eräissä juhlissa Jussi sattui juttusille vasta julkaisseen kirjailijan kanssa. Tämä kertoi, että kirjan ilmestyminen ei muuttanut elämää oikeastaan ollenkaan.

”Olin ajatellut, että elämä muuttuisi julkaisun jälkeen ja minua odottaisi jotain täysin ainutlaatuista. Nyt tajusin, että niin ei ehkä tapahdu. Se helpotti painetta.”

Jussi oivalsi myös, että juuri noin pakkomielle toimii: se nostaa odotuksia ja lupaa lunastusta.

Jussi Lehmusveden kellarikomerosta löytyy laatikollinen kirjaan liittyviä muistiinpanoja 25 vuoden ajalta.  © Tommi Tuomi

Promillekerhossa

Jussi Lehmusveden, 44, Vainikkala-kirjan julkistusjuhlat olivat vastikään.

”Nyt on helppo sanoa, että kaikki oli sen arvoista. Kirjasta tuli lopulta sellainen kuin piti, ja olen siihen tosi tyytyväinen. Kuolemakin on siinä läsnä, mutta nyt sitä käsitellään tumman huumorin keinoin.”

”Olen kuitenkin vuosien aikana monta kertaa katunut sitä, että tulin edes aloittaneeksi tämän kirjan. Niin paljon se on varastanut elämääni.”

Jos Jussi olisi aloittaessaan tiennyt, että vain muutama promille kustantamoille tarjotuista käsikirjoituksista julkaistaan, hän olisi saattanut luopua hankkeesta.

Hän olisi saattanut käsikirjoittaa itselleen toisenlaisen elämän.

”Nykyään sanotaan, että jokaisen pitäisi toteuttaa unelmansa. Että se onnistuu, kun vain yrittää. On kuitenkin ihan mahdollisia, että unelma ei toteudu, mutta määrittää silti koko elämän.”

Jussi on tavannut muitakin unelmiinsa kiinni jääneitä. Jollekin elämä olisi täydellistä kolmen lapsen äitinä, mutta lapsia ei vain tule. Joku ei saa opintoja valmiiksi tai pääse tekemään levyä. Kokemukset voivat olla traumaattisia.

Jussin mielestä jokainen on vastuussa pakkomielteistään.

”Jos olet luonut itsellesi tarinan, joka ei meinaa toteutua ja tuottaa enemmän tuskaa kuin iloa, haave pitäisi pystyä jättämään. Tai edes muuttaa se sellaiseksi, että ilo palaa.”

Jussilla on nimitys tälle ajattelutavalle.

”Podemme kansakunnan tasolla Saara Aalto -syndroomaa. Näemme vain onnistujat, mutta emme heitä, jolla menee elämä hukkaan, kun he yrittävät epätoivoisesti toteuttaa itse luomaansa tarinaa.”

Omasta retkestään kirjan parissa Jussi ajattelee niin, että ympyrä on kustannussopimuksen myötä sulkeutunut ja sielunrauha saavutettu.

Kirjat on nyt sitten kirjoitettu?

”Ei ole. Olen jo aloittanut seuraavaa.”

Kun ensimmäisen kanssa teki kaikki virheet, oppi niin paljon, että toinen on helpompi. Näin hän uskoo.

”Kunhan pidän huolen, että kirjoittaminen pysyy nautintoa ja iloa tuottavana asiana.”

Eppu Nuotio: ”Olen nopea sopeutuja”

Miika Nousiainen: ”Kirjoitan vain vartin päivässä”

Leena Lehtolainen debytoi jo 12-vuotiaana

X