Huippu-urkuri Pétur Sakari: Olen antanut anteeksi kiusaajilleni

Ylilääkäri silmäili pitkän tovin Pétur Sakarin sairaskertomusta, paksua paperipinoa.

”En ole eläessäni nähnyt tällaista. Ihme, että olet vielä tässä.”

Oli kesä 2015. Pétur oli kahden vuoden aikana käynyt seitsemälläkymmenellä eri lääkärillä, eikä vieläkään tiedetty, mikä häntä vaivasi. Epäilyt olivat vaihdelleet sydämenlaajentumasta munuaissyöpään.

Mutta nyt ylilääkärin sanat osoittivat, että vihdoin joku pysähtyi hänen hätänsä äärelle.

”Et lähde täältä ennen kuin olet kunnossa”, ylilääkäri lupasi.

Meni kuitenkin vielä puoli vuotta ennen kuin Péturin taudin laatu selvisi. Sairastelukierteen oli aiheuttanut komplisoitunut mykoplasmainfektio, joka oli hajottanut hänen vastustuskykynsä.

Ei tosin ollut mikään ihme, että Péturin keho oli mennyt täydelliseen tilttiin.

Sen verran raskas oli hänen taipaleensa parikymppiseksi.

Pétur Sakari ja rakkaus urkuihin

Pétur Sakari, 25, on suomalainen huippu-urkuri. Hän muistaa edelleen selvästi, kuinka hänen rakkaustarinansa urkujen kanssa alkoi.

Muusikkovanhemmat ottivat kolmevuotiaan pojan mukaansa urkukonserttiin, jossa pääsi näkemään läheltä, kuinka urkuri soitti jalkioilla ja sormioilla.

”Neliraajatyöskentely näytti mahtavalta. Se jäi mieleeni niin elävästi, että kotona aloin heti soittaa pianolla samoja biisiaihioita. Olin tosi harmissani, että pianossa ei ollut jalkioita”, Pétur sanoo.

Pojan musikaalisuus ei ollut varsinainen yllätys, sillä musiikki oli läsnä kapellimestari-isän ja pianisti-kuoronjohtaja-äidin perheessä. Péturilla on absoluuttinen sävelkorva ja muisti, jonka varassa hän soitti korvakuulolta lähes kaiken, mitä kuuli.

Olitko ihmelapsi?

”Inhoan sitä sanaa. Luonnonlahjakkaaksi sanominenkin on vain osatotuus. Lahjakkuudella on rajansa, jonka jälkeen alkaa työnteko”, Pétur sanoo.

”Olen ollut pienestä pitäen mukana, kun isä kiersi johtamassa orkestereita ympäri maailmaa. Näin, miten hurjasti huippusolistitkin tekevät töitä. Siinä tuli aika nöyräksi.”

Pétur on ainoa lapsi ja viihtyi aikuisten seurassa.

”Tykkäsin olla mukana ja analysoida, mitä muut sanoivat ja miksi.”

Mutta ei poika mikään pikkuprofessori ollut. Hän oli lapsi, joka otettiin tosissaan. Lapsi, joka soitti Oliver Messiaenia ilokseen ja ryhtyi sitten leikkimään pikkuautoilla yhtä innoissaan.

Ammatinvalintansa Pétur teki kuusivuotiaana. Silloin hän sai omat urut, huoneenkokoisen mööpelin.

Ensimmäinen urkutunti Pariisissa. Mukana äiti Johanna Rouhiainen-Sakari, professori Thierry Escaich ja Pétur.  © Péturin kotialbumi

Loppuu se soittaminen

Koulu oli Péturille helppoa, ja hän nautti siitä.

Kaikki muuttui yläasteella, kun hän alkoi saada nimeä ja julkisuutta urkurina. Koulussa oli muutama oppilas, joille se ei sopinut.

He alkoivat lytätä, nälviä ja lyödä Péturia.

Kun hänet 13-vuotiaana nimettiin Turun urkujuhlien Vuoden nuoreksi taiteilijaksi, kiusaajat kostivat menestyksen.

”Naamani painettiin auton konepellille, ja kädet yritettiin vääntää rikki, että se soittaminen loppuisi.”

Pétur ei kertonut kiusaamisesta kotona. Hän halusi suojella vanhempiaan kärsimykseltä, jonka pojan piina synnyttäisi.

Koulupsykologille Pétur kertoi, että tilanne ei ollut hänen mielestään hyvä, mutta avautuminen ei käynnistänyt prosessia kiusaamisen kitkemiseksi. Hän koki olevansa yksin.

”Se oli toki ahdistavaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna otin sen kuitenkin aika analyyttisesti. Hoidin ongelman itse.”

Pétur Sakari päätti pari asiaa. Hän ei korostanut itseään mitenkään ja kertoi elämästään vain lähimmille ystävilleen. Pétur ei myöskään antanut kiusaajien eristää häntä sosiaalisesti.

”Olin mukana, kun välitunneilla pelattiin jotain, vietin ihmisten kanssa aikaa, jopa kiusaajien. Ajattelin, että yläaste loppuu pian ja pääsen eroon tästä kaikesta.”

Nahan alle

Niin hän pääsikin aloittaessaan Suomen kärkilukioihin kuuluvassa helsinkiläisessä Ressun lukiossa.

”Siellä lähes kaikki oppilaat ovat satsanneet johonkin. Ihmisillä sai olla intohimoja. Yhden lahjakkuus ja osaaminen eivät olleet muilta pois.”

Vaikka koulupiinaajat jäivät taakse, Péturin elämässä oli silti yksi kiusaaja, jota ei voinut karistaa pois.

Hän oli lähisukulainen.

”Suvun sisältä tullut väheksyntä tuntui kaikkein rankimmalta.”

Pétur Sakari oli vuosikaudet tämän sukulaisen vaikutuspiirissä kaikki kesät ja useimmat viikonloput.

Pétur nimittää sukulaisen toimintaa henkiseksi väkivallaksi ja narsistiseksi käyttäytymiseksi. Mutta lapsena hän oli suojaton, kun tämä aikuinen haukkui hänen vanhempiaan ja vakuutti, ettei Péturista tulisi muusikkoa – eikä mitään muutakaan. Hän lannisti Péturia aina kahden kesken, jotta kukaan ei kuulisi.

Pétur toimi samoin kuin koulukiusaamisen suhteen. Hän ei kertonut sitä. Erona oli se, että tämä kiusaaminen meni vähitellen nahan alle.

”Väheksyminen jatkui kaikki ne vuodet, kun identiteettini ja itsetuntoni keittyivät.”

Vaikutukset alkoivat näkyä lukion kolmannella. Pétur otti tenteistä ja muista suorituksista niin paljon paineita, että meni lukkoon ja joutui paniikkiin, vaikka oli valmistautunut huolellisesti.

”Alkoi tuntua, että en selviä lukiosta.”

Hän oli lukion toiselta luokalta lähtien opiskellut urkujen soittoa kausittain myös Pariisissa. Intensiivinen harjoittelu teki hyvää. Hän löysi identiteettiään muusikkona ja alkoi saada itseään kasaan. Opiskelupaineet helpottivat rahtusen, kun rehtori oli ymmärtäväinen ja Pétur sai sovittua lukion suorittamisesta neljässä vuodessa.

Sitten putosi pommi.

Isä ja poika, Petri ja Pétur Helsingissä. Pétur Sakari näki urut ensimmäisen kerran kolmevuotiaana ja ihastui niihin saman tien © PÉTURIN KOTIALBUMI

Hengitys loppui

Alkutalvesta 2011 Péturin äiti Johanna Rouhiainen-Sakari meni lääkäriin epämääräisten oireiden takia. Puolitoista viikkoa myöhemmin tuli kuolemantuomio. Äidillä oli suolistosyöpä, joka oli levinnyt maksaan.

Pétur ilmoitti lukioon ja Pariisiin, että jää hoitamaan äitiään.

”Äiti halusi, että olisin jatkanut omaa elämääni, mutta suutuin hänelle. Ikään kuin pystyisin siinä tilanteessa opiskelemaan.”

Pétur nukkui koiranunta äidin vieressä, kipulääke valmiina. Kun äidin jalat eivät enää kantaneet, Pétur kantoi hänet vessaan ja suihkuun.

Kotisairaanhoito oli mukana välillä. Isä Petri Sakari tuli hätiin heti, kun pitkä konserttikiertue loppui.

”Silti olin tilanteen kanssa ihan yksin. Se oli aivan liikaa siinä iässä, 19-vuotiaana.”

Sitten, eräänä aamuyönä toukokuun puolivälissä, äidin hengitys loppui.

”Kun äiti kuoli, otin taisteluasenteen. Äitikin oli toivonut, että elämäni jatkuu vaikka häntä ei ole.”

Elämä voisi alkaa

Taisteluasenne oli sitä, että Pétur tarttui työhön.

Hän lähti Reykjavikiin, lapsuutensa kotikaupunkiin, esiintymään isoille festivaaleille. Hän suri puhumalla.

”Se oli tapahtuneen käsittelyä ja ymmärryksen hakemista. En myöskään halunnut olla hetkeäkään yksin.”

Hän keskittyi tiiviisti uraansa ja tarttui kesken jääneisiin lukio-opintoihin.

Keväällä 2013 hän tunsi saaneensa työkalupakkinsa taas järjestykseen.

Hän sai ylioppilaslakin, levytyssopimuksen hyvän levy-yhtiön kanssa ja pääsi levyttämään Pariisiin.

Hän koki selvinneensä aika hienosti.

”Ajattelin päässeeni karkuun kaikkea tapahtunutta. Elämäni voisi alkaa. Niinhän minä luulin.”

Sairaus peittää hyvän

Syksyn tullen alkoi sairauskierre. Siitä huolimatta Pétur kuitenkin paahtoi muusikon uraansa eteenpäin.

Pitkään kestänyt kierre pysähtyi ylilääkärin sanoihin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun hän lupasi hoitaa Péturin kuntoon.

Viisas ylilääkäri sanoi muutakin.

”Et voi voida psyykkisesti hyvin näin pitkän sairastelun jälkeen. Tulet tarvitsemaan apua.”

Se oli totta. Pétur oli masentunut, mutta hän ei itse huomannut sitä.

”Masennus on kuin oksennustauti: sitä kaataa kuonan jonkun syliin, koska huono olo on pakko purkaa.”

Purkausten kohteena olivat läheisimmät ihmiset.

”Käyttäydyin järkyttävällä tavalla. Kaikki, mitä suustani päästin, muuttui vääräksi. Kun piti sanoa, että olet minulle tärkeä, ulos tulikin haistattelua.”

Péturin masennusta hoidettiin lääkkeillä ja pian myös terapialla.

Terapian myötä hän alkoi ymmärtää itseään. Että sairaus voi peittää ihmisen sisällä olevan hyvän. Että huonossa käytöksessä ei aina ole kyse vaikeasta luonteesta vaan elämäntilanteesta.

Ajatus on auttanut häntä antamaan anteeksi koulukiusaajille ja sukulaiselle – ja myös itselle.

”Jos pääsee pahasta olosta ja niistä syistä, jotka sitä aiheuttavat, ihminen voi muuttua.”

Viimeiset kuukaudet Pétur on tuntenut olevansa taas oma itsensä.

Poika, joka kuulee linnunlaulun.