Imatran kolmoissurmassa kuolleen äiti: ”Vaikka pahin on ohi, ei tämä koskaan helpota”
Birgit Jorosen tytär Katri Ikävalko ammuttiin Imatralla joulukuussa 2016. Tragedian jälkeen elämän on jatkuttava, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Lapsenlapsissaan Birgit näkee häivähdyksiä tyttärestään.
Birgit Joronen ammentaa voimia Saimaan rannalta Lammassaaren maisemista. Luonto auttaa viemään ajatukset muualle.
Sinä joulukuisena sunnuntaiaamuna vuonna 2016 imatralainen Birgit Joronen kuuli radiosta järkyttävän uutisen: Imatran keskustassa oli ammuttu kuoliaaksi kolme ihmistä. Birgit muistaa ajatelleensa, että on siinä tappajankin perheessä suru – uhrien perheistä nyt puhumattakaan.
Birgit oli jo kaupassa ostamassa aineksia makaronilaatikkoon, kun hänen kännykkänsä pirahti soimaan. Birgit pysähtyi hyllyjen väliin vastaamaan. Puhelimen toisessa päässä oli Birgitin vävy. Se, mitä vävy kertoi, sivalsi railon Birgitin elämään.
Yksi surmansa saaneista oli Birgitin tytär, Katri Ikävalko.
Pienten lasten äiti
”Siinä ei ole mitään järkeä. Ei sitä voi ymmärtää”, sanoo Birgit, 70, ja pyyhkii kyyneleitä.
Hänen kauniissa olohuoneessaan Imatran Sienimäellä on esillä monta valokuvaa Katrista, ihanasta pehmeäkatseisesta naisesta, jonka elämä päättyi aivan liian varhain, 36-vuotiaana. Kehyksissä on myös Katrin hääkuva sekä kuvia lapsista. He olivat äidin kuollessa 5-, 9- ja 12-vuotiaita.
Toimittajana työskennellyt Katri oli perheelleen ja lapsilleen omistautunut. Katrin mies työskenteli merimiehenä ja oli työnsä takia pitkiä aikoja pois kotoa.
Birgit myöntää, että hänen uskonsa on ollut koetuksella. Mitä varten ja miksi? Sitä Birgit on kysynyt lukemattomia kertoja.
”Tiedän, että meille annetaan syntymä ja kuolema, mutta miksi sen pitää mennä rankimman kautta? Miksi pitää joutua kohtaamaan kuolema liian aikaisin, tuolla tavalla ja niin, että pienet lapset jäävät ilman äitiä?”
Ainoa vastaus on, että näin nyt vain kävi. Mielenterveysongelmista kärsinyt 23-vuotias imatralaismies oli päättänyt tappaa.
Katri oli ollut kollegoidensa kanssa jokavuotisella pikkujoulumatkalla Helsingissä. Hilpeä seurue palasi Lappeenrannan kautta Imatralle, jossa viimeiset jäivät bussista. Katri ja hänen työkaverinsa jatkoivat vielä Imatran yöhön. He tapasivat Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, joka liittyi seuraan.
Naisten poistuessa ravintolasta puolilta öin ravintolan edustalla seisonut tappaja nosti metsästyskiväärinsä ja alkoi ampua.
Birgit sanoo kirjoittaneensa mielessään käsikirjoitusta aina vain uudestaan. Mutta vaikka hän miten kirjoittaa ja kääntää kuvitteellisia sivuja, mikään ei muutu.
”Entä jos linja-auto olisi pysähtynyt Lappeenrannassa hieman pidemmäksi aikaa. Entä jos Katri ja hänen työkaverinsa olisivat lähteneet suoraan kotiin. Jos ja jos ja jos.”
”Suru ei ruokkimalla kuole”, tietää Birgit. © MIKKO NIKKINEN
Käytännön asiat pitivät pystyssä
Päivät, viikot ja kuukaudet Katrin kuoleman jälkeen menivät sumussa. Läheiset, naapurit ja kriisityöntekijät tukivat surevia.
”Se oli yhtä kukkamerta ja ihmistä. Milloin oltiin täällä, milloin Katrin miehen ja lasten luona, milloin Lappeenrannassa toisella tyttärelläni, Kaisalla.”
Ruumishuoneella Birgit ei saanut nähdä tyttärensä kasvoja, vain hiukset ja kädet.
”Kun Katri syntyi, olin jo yli 30-vuotias. Olin niin onnellinen! Muistan, miten laskin hänen sormiaan ja varpaitaan. Nyt kosketin samaa kättä, mutta se oli kylmä.”
Birgit nauraa kyynelten läpi muistellessaan käyntiä hautaustoimistossa.
Katrin lapset olivat ihmetelleet, miten äiti mahtuu arkkuun. Lapset keksivät, että otetaan äidille kaksi arkkua.
Käytännön asiat pitivät Birgitin pystyssä. Oli huolehdittava Katrin lapsista ja surun musertamasta vävystä, alettava järjestää hautajaisia, käytävä läpi Katrin vaatteita.
”Paistoimme siskoni Kaisun kanssa hautajaisiin Paraisten pipareita, sillä ne olivat Katrin lempikeksejä. Hautajaiset olivat kauniit, hyvin Katrin näköiset. Siellä soi Katrin lempimusiikki ja seinälle heijastettiin kuvia hänen elämänsä varrelta.”
Birgitillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Hän ei voinut jäädä sängynpohjalle makaamaan. Oli noustava ylös joka aamu, elettävä sekunti, tunti ja päivä kerrallaan. Tulevaisuutta ei uskaltanut edes vilkaista.
Puhuminen helppoa
Ensimmäinen vuosi oli pahin. Kesällä Birgit ei kyennyt edes rakkaalle mökilleen. Satoi, ja muistot Katrista puskivat mökillä voimallisesti pintaan.
Katrin kuolinpäivänä Birgit vei haudalle kukkia ja kynttilän. Hän mietti, että olisi valmis kaivamaan Katrin omin käsin haudasta, jos vain saisi tyttärensä takaisin.
”Mutta ei tämä ole mikään Kauniit ja rohkeat, jossa kuolleetkin heräävät henkiin.”
Oli myös kepeitä hetkiä, kuten keväinen matka Madeiralle Kaisan ja veljentyttären kanssa. Viime kesänä mökkikin alkoi jo houkuttaa. Sieltä hän ammensi energiaa.
”Vaikka pahin on ohi, ei tämä koskaan helpota. Puoliso lähtee rinnalta, lapsi sydämestä”, sanoo Birgit, jonka aviomies kuoli viisi vuotta sitten.
Arjen pyörittäminen, läheiset ja liikunta luonnossa ovat pitäneet Birgitin pystyssä. Kaisu on ollut siskonsa rinnalla, laittanut kannustavia viestejä, soitellut, lähtenyt kävelylenkeille Birgitin kanssa.
Puhuminen – tai haastaminen, kuten täälläpäin sanotaan – on aina ollut Birgitille helppoa. Läheisten, ystävien ja naapureiden kanssa on puhuttu Katrista, lapsista tai sitten ihan jostain muusta.
Maalla syntyneelle ja kasvaneelle Birgitille luonto on tärkein akkujenlatauspaikka.
”Minä olen ihan takapuoleen ammuttu karhu, jos en pääse päivittäin ulos”, hän naurahtaa.
Jos ajatus alkaa kiertää kehää, luonnossa on helppo kiinnittää huomio johonkin muuhun. Tuulen huminaan, vihreään sammaleeseen marraskuisessa metsässä, puuta pitkin juoksevaan oravaan.
Kriisityöntekijä käy edelleen Birgitin luona kerran kuukaudessa, mutta muuta ammattiapua hän ei ole kaivannut. Nukahtamislääkkeet hän joutui ottamaan käyttöön Katrin kuoltua.
”Ensimmäistä kertaa elämässäni.”
Hiljalleen kohti tulevaa
Tekijä todettiin vuoden 2017 elokuussa syylliseksi kolmeen murhaan. Häntä ei kuitenkaan tuomittu, vaan passitettiin syyntakeettomana pakkohoitoon.
Birgit ei oikeastaan halua ajatella tekijää.
”Koetan laittaa sen taka-alalle. Totta kai sapettaa, mutta katkeraksi ei saa ruveta, sillä se vahingoittaisi vain minua. Anteeksianto on hyvin tiukassa, vaikka eihän hän ollut tolkuissaan. Ja kuinka paljon tällaisia kulkee tuolla!”
Murhattujen naisten omaiset olivat sitä mieltä, että jotain hyvää pitää näin pahasta syntyä ja perustivat menehtyneiden muistoksi Valon Vuoksi -yhdistyksen, joka kerää varoja mielenterveystyölle, tutkimukselle ja kehittämiselle. Birgitkin on mukana yhdistyksen toiminnassa.
Birgitin ulko-oven pieleen on kiinnitetty kortti, jossa lukee ”Saatan näyttää iha tavalliselta, mut oikeesti oon teräsmummo”. Kaisa-tyttären ostamassa kortissa kiteytyy kaikki: Birgit on pieni, mutta vahva kuin teräs.
Katrin kuoltua hänestä on tullut ikään kuin toinen vanhempi Katrin lapsille. Birgit hoitaa heitä paljon, vie harrastuksiin, ottaa yökylään.
Hiljalleen Birgit uskaltaa jo miettiä tulevaa. Kun pääsisi viisi vuotta eteenpäin, Katrin lapset olisivat taas vähän isompia.
”Ehkä mie sit romahan”, hän hymähtää.
Hän tiedostaa, että on lukinnut surunsa jonnekin kaappiin mielen perukoille. Birgit on aina ollut unennäkijä, mutta Katrista hän ei ole nähnyt kuin yhden unen. Siinä Katri käveli äitinsä rinnalla, mutta niin, että Birgit ei nähnyt hänen kasvojaan.
”Mutta kaikella on aikansa, eikä suru ruokkimalla kuole. Yritän ajatella positiivisesti: nyt on päästy jo tähän pisteeseen.”
Katrin lapsissa Birgit näkee tyttärensä. Jossakin ilmeessä tai kädenheilautuksessa. Tai siinä, miten nuorimmainen saattaa mummon usein autolle, kun hän tekee lähtöä lasten luota.
”Se oli Katrillakin tapana.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 12/18.