Isovanhempien kaipuu sai Annin, 23, etsimään itselleen varamummon: ”Olen iloinen saatuani Leasta ystävän”

Kun Anni Korhonen, 23, saapuu Lea Ratalahden, 80, kotiin Tampereen keskustan lähellä, he halaavat heti ovella.

Naiset ovat tavanneet kaupungissa toimivan Mummon Kammarin kautta. Lea on yksi noin 3 000 vanhuksesta, jotka saavat ystävätoiminnasta piristystä elämäänsä.

Kummankin kokemat menetykset antoivat syyn osallistua toimintaan.

Helppo alku

Kaksikon reilu vuosi sitten tapahtunut ensitapaaminen on jäänyt elävästi kummankin mieleen. Yhteinen sävel löytyi nopeasti heidän kohdatessaan Lean luona.

Anni: Tuntui kuin olisimme tunteneet aina, juttu lähti käyntiin heti tavatessamme Lean kotona. Aika meni kahvitellessa siivillä. Vauhdikas ja iloinen höpöttely alkoi lähes välittömästi.

Lea: Vaikka Anni yritti kerrostaloasuntooni ensin väärästä ovesta, lähti kaikki heti mainiosti käyntiin. Minua hieman jännitti etukäteen varsin suuri ikäeromme, mutta se haihtui oikeastaan heti tavattuamme. Annista huokui välittömästi pirteä ja eläväinen lämpö. Huomasin, ettei ikäero ole este ystävyydelle.

Anni: Olemme käyneet teatterissa ja konserteissa. Viimeisin kulttuurireissumme oli heinäkuussa tehty käynti Pyynikin kesäteatterissa. Se oli meille iso elämys, josta riittää varmasti jutusteltavaa pitkäksi aikaa.

Lea: Minulle on suuri asia päästä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Kävin aikanaan mieheni kanssa niissä usein. Annin ansiosta olen jälleen päässyt nauttimaan tällaisista elämyksistä. Ilman häntä olisi kesäteatterimatkakin jäänyt tekemättä.

Anni: Jatkossakin haluamme mennä yhdessä erilaisiin kulttuuritapahtumiin, sillä kumpikin viihtyy niissä.

Kaipuu hälveni

Anni: Valmistuttuani viime vuoden keväänä liikuntaneuvojaksi päätin lähteä Mummon Kammarin toimintaan, koska olen aina viihtynyt varttuneempien ihmisten seurassa.

En koskaan ehtinyt tavata ukkejani. Sen sijaan kummatkin mummoni olivat minulle erittäin läheisiä, nautin heidän seurastaan. He ovat kuitenkin jo edesmenneitä, eli elämääni jäi heidän kuoltuaan suuri aukko.

Lea: Mieheni kuoli viisi vuotta sitten, eikä meillä ollut yhteisiä lapsia. Miehelläni on tosin kolme lasta aiemmasta liitosta. Vaikka pidän toki heihin edelleen yhteyttä, päädyin erään sukulaiseni innoittamana mukaan Mummon Kammarin toimintaan.

Syynä oli halu löytää mukavaa seuraa ja saada sitä kautta lisäiloa elämään. Annin tulo elämääni helpotti myös surutyötäni toisen siskoni kuoltua.

Anni: Pidän tärkeänä, että sanomme kumpikin asiat suoraan. Se on varmasti yksi avain siihen, ettei meillä ole ollut suuremmin erimielisyyksiä. On luottamusta herättävää, että kumpikin voi sanoa vapaasti mitä mieltä on asioista.

Lea: Olen samaa mieltä suoraan puhumisesta. Pidän sitä muutoinkin tärkeänä, sillä jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Suoraan puhumalla vältytään myös monilta väärinkäsityksiltä ja turhalta eripuralta.

Valoa elämään

Anni: Olen iloinen saatuani Leasta ystävän. Kutsun häntä myös varamummoksi, koska omani ovat jo edesmenneitä. Myös nuoremmat ystäväni ovat aidosti iloisia siitä, että Leasta on tullut minulle tärkeä. He tietävät, miten läheisiä mummoni olivat minulle. He ymmärtävät, ettei ikäerolla ole merkitystä.

Lea: Olen erittäin onnellinen, että olen tavannut Annin. Olen myös hyvin otettu, että hän haluaa kutsua minua varamummoksi. Olen sanonut Annille, ettei hänen tarvitse kiireidensä keskelle tehdä minulle aikaa. Kun hänellä sitten riittää aikaa ja halua tulla luokseni, tuntuu se uskomattoman ihanalta.

Anni: Tietysti minulla on aikaa Lealle, nautin todella paljon yhteisestä ajastamme. Koska olemme ystäviä, on selvää, että olemme yhdessä. En antaisi pois yhtäkään yhteistä hetkeämme.

Minusta on myös erittäin antoisaa kuulla tamperelaiseen elämään ja historiaan liittyviä asioita, sillä olen kotoisin Iisalmesta.

Lea: Anni saa hymyn kasvoilleni. Elämänlaatuni ja mielialani ovat kohentuneet valtavan paljon hänen ansiostaan. Hän tuo elämääni paljon valoa.

Anni ja Lea halaavat usein toisiaan lämpimästi. ©ALIISA PIIRLA/OTAVAMEDIA

Toiselta opittua

Tässä välissä kaksikko päättää ryhtyä kahvin keittoon. Kiehautettuaan kahvin valmiiksi he jatkavat pohdintaa siitä, mitä he saavat toisiltaan.

Anni: Olen oppinut Lealta positiivista elämänasennetta. Vaikka hänen kävelynsä ei ole joka päivä kivutonta, ei hän anna sen haitata. Leasta välittyy kokonaisuudessaan myönteinen, lämmin ja rauhallisuutta huokuva olo.

Lea: Olen pääsyt Annin kautta käsiksi entistä laajempiin asioihin. Vaikka luen paljon lehtiä, kuulen häneltä sellaista mistä en muutoin tietäisi mitään. Pääsen Annin kautta osalliseksi nuorempien ihmisten elämään, mikä on erittäin virkistävää.

Anni: Lean kanssa vietetty aika on tervetullutta senkin vuoksi, että työskentelen liikunta-alan töissä kolmen paikkakunnan alueella ja opiskelen lisäksi merkonomiksi. Lean kanssa vietetyt hetket ovat todellista laatuaikaa. Olen hänen ansiostaan oppinut enemmän hetkessä elämistä ja siitä nauttimista.

Lea: Anni opetti minut käyttämään pankkiautomaattia, en ollut aiemmin koskaan käyttänyt sellaista. Mieheni kuoleman jälkeen olen aina hoitanut asiani pankin tiskillä ja karttanut konetta.

Kerran kuitenkin lähdimme automaatille, ja pyysin Annia: Opeta minulle jokainen nappula. Reissu johti siihen, että osaan nyt käyttää automaattia. Pidän kuitenkin huolen, etten mene automaatille pimeän aikaan, ettei mitään pääse tapahtumaan.

Pieniä iloja

Anni: Olen Lean ansiosta oppinut nauttimaan kukkien kauneudesta. Aiemmin en osannut iloita niistä.

Lea: Kukat tuovat väriä ja loistoa elämään, ne ovat olleet minulle aina tärkeitä. Mieheni toi niitä minulle säännöllisesti. En halua kuvitellakaan elämää ilman kukkia, nytkin minulla on niitä kotona paljon: pelakuita, orkideoja sekä tulilatva. Ruusuja on aina joskus maljakossa.

Anni: Tärkeintä yhdessäolossamme on kuitenkin Leasta huokuva lämpö ja rauhallisuus. Minun on yksinkertaisesti sanottuna hyvä olla hänen seurassaan. Vietämme varmasti myös jäätelöhetkiä, sillä se on kummankin herkkua.

Lea: Toivottavasti yhteisiä kokemuksia on paljon edessä. Toivon myös muistini säilyvän, kahdella jo edesmenneellä sisarellani kävi toisin.

Kaikkein tärkeintä minulle on, että ystävyytemme jatkuu ja huumoria riittää. Elämässä pitää säilyttää hymy suupielessä, vaikka tapahtuisi mitä. Jos asioita jää murehtimaan, se on kehä, josta on vaikea päästä ulos.

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivassa 8/2017.