Lalli Partinen, 71, istuu hiljaisena. Sanat juuttuvat, katse pysähtyy ja nousee korkeuksiin. Silmät kostuvat.

Hän ei jaksa puhua pitkiä jaksoja yhteen menoon huhtikuussa kuolleesta Riitta-vaimostaan. Muistot elämän suurimmasta rakkaudesta ovat liian koskettavia.

Jääkiekkokaukalossa legendaarinen puolustajajätti numero 3 oli vastustajien pelkäämä ja kunnioittama pelaaja. Idän jättiläinen Lalli pelasi kovaa ja aina täydellä sydämellä oman joukkueensa puolesta.

Viime vuodet hän on kokenut jääkiekkoakin kovempaa peliä, käynyt elämänsä kovinta koulua. Se jättää ikuiset arvet.

Vuosisadan rakkaustarina

Lalli Partinen oli lähes viisikymppinen, kun hän kohtasi Riitan, elämänsä rakkauden. Lalli oli viettänyt viitisen vuotta poikamiehenä, kun edellinen avioliitto oli päättynyt 1984.

Riitta ja Lalli tapasivat Lallin kaverin luona syksyllä 1988 Lappeenrannassa. Tapaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Parin vauhti oli hurja. Kun pari kohtasi viidennen kerran, vietettiin jo häitä.

Pariskunnalla oli ikäeroa parikymmentä vuotta, mutta he tunsivat olevansa samalla aaltopituudella.

”Toisen kerran tapasimme kaverin mökillä Saimaalla. Pakkasta oli yli 30 astetta, mutta se ei haitannut. Talsimme jäällä ja suutelimme pitkään”, Lalli muistelee.

Seuraava tapaaminen merkitsi eroa. Lalli matkusti joukkueenjohtajana jouluna 1988 jääkiekon nuorten MM-turnaukseen Alaskaan Anchorageen. Turnauksessa nuori Teemu Selänne nousi kansainväliseen tietoisuuteen.

”Jätin Riitalle autoni matkan ajaksi. Kun palasin turnauksesta uuden vuoden jälkeen, menimme kihloihin”.

Pariskunnan onni syveni, kun Riitta synnytti pojan 6. kesäkuuta 1991. Simo oli paras mahdollinen 50-vuotislahja isälle.

Elokuussa 1994 Simolle syntyi pikkuveli Visa.

”Pää oli pilvissä jonkin aikaa”, Lalli muistaa.

Lapset ovat olleet Lallin silmäterä. Hän on halunnut korvata pojille omaa isättömyyttään.

Lallin isä Viljo kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa Shemenskissä, Syvärin toisella rannalla 23. huhtikuuta 1942.

Kannonkoskella sotaevakkona asuneelle leskelle jäi Lalli ja kaksi muuta lasta.

”Äidillä hieno lentosää”

Riitta ja Lalli Partinen järkyttyivät talvella 2005. Riitalla todettiin rintasyöpä, vieläpä pahanlaatuinen. Aluksi Riitta sai lääkäriltään vain kolmisen kuukautta elinaikaa.

Hän oli juuri vaihtanut työpaikkaa, ja tavarat oli viety uuteen asuntoon Helsingissä. Uutisen jälkeen tavarat tuotiin seuraavana viikonloppuna takaisin Lappeenrantaan.

Kahden koulupojan äiti oli tuolloin 44-vuotias. Elämä muuttui kertaheitolla.

Riitan vointi parani välillä hetkeksi, mutta Riitta joutui yhä uudelleen sairaalahoitoon. Lopulta henkiset voimavarat loppuivat sairauskierteessä.

Viime pitkäperjantain Riitta vielä vietti kotonaan. Päivä oli pitkä ja raskas.

”Lauantai-iltana vein Riitan sairaalaan. Hän oli niin uupunut, ettei jaksanut laittaa lusikkaa suuhunsa. Riitta laitettiin sairaalassa ensin pyörätuoliin. Hän katsoi minua pitkään aulassa. Näin alistuneen ilmeen. Tiesin välittömästi, että hän oli silloin antanut henkisesti periksi.”

Seuraavana tiistaina 10. huhtikuuta omaiset kokoontuivat Riitan sairasvuoteen ääreen viimeiseen tervehdykseen. Aivoihin levinnyt syöpä oli vienyt Riitan viimeisetkin voimat.

Sää oli täydellinen vastakohta kuoleman varjolle. Ulkona helotti kirkas aurinkoinen kevätpäivä. Sairaalan yhdeksännen kerroksen ikkunasta näkyi kauas lumiselle Saimaalle.

Riitan huoneeseen olivat kokoontuneet sisarukset, Lallin ja Riitan pojat Simo ja Visa sekä perhepappi Matti Kuronen.

Riitta oli hereillä. Hän oli jo läpikäynyt viimeisen ripin papin kanssa.

Simo, veljeksistä vanhempi, tokaisi yhtäkkiä.

”Kyllä on äidillä hieno lentosää”, Simo sanoi tarkoittaen enkelin lentoa.

Lausahdus kosketti läsnäolijoita.

Kaksi vuorokautta myöhemmin Riitta nousi enkelin lentoon.

”Näin vain ajatelkaa; olen muuttanut pois aikaan ikuisuuden:
silti teidän olen, lähellenne jään.
Tallettakaa menneen parhaat muistot.
Unohtua muiden antakaa
kuin ennen voimissain
te minua muistakaa”.

Omaishoitajan taakka

Vaimon kuoleman jälkeen Lallin hymy on ollut usein poissaoleva.

Kun pahin shokki vaimon kuolemasta on lieventynyt, Lalli on miettinyt menneitä vuosia. Katkeruus yhteiskuntaa kohtaan on herännyt.

Lallia kismittää, että pitkäaikaissairaat on jätetty heitteille ja omaishoitajat on lähes unohdettu.

Lalli oli seitsemän vuotta omaishoitajana. Hän sai 24 tunnin omaishoitajan työstään viime vuosina 350 euroa kuussa, josta hän maksoi vielä valtiolle kolmanneksen veroa.

Ehdotus omaishoitajan verovapaudesta on kaikunut eduskunnassa tyhjille seinille.

Lallia jäi vaivaamaan Riitan hoidossa sairaalan välinpitämättömyys ja kiire hoidossa.

”Kenelläkään ei ollut aikaa pitää vaimoani hetken kädestä kiinni ja lausua rohkaisun sanoja”, Lalli ihmettelee.

Riitan sairauslista seitsemän vuoden ajalta oli pitkä. Rintasyöpä laajeni vatsaan, johon leikattiin avanne. Kortisonilääkkeet aiheuttivat harmaakaihin. Etäispesäke aivoissa aiheutti epilepsian.

Kaiken päälle iskivät sokeritauti, sydänoireet ja keuhkoveritulppa.

Sairaalassa ei aina tiedetty potilaan lääkitystä. Lalli kuskasi itse sairaalaan milloin syöpälääkkeitä, milloin epilepsialääkkeitä.

Kun Riitta joutui sairaalassa yksin suihkuun, hän sai suihkussa epilepsiakohtauksen ja kaatui lattialle.

Lallille kerrottiin sairaalasta vaimon tilasta vain pakolliset tiedot, mutta kaikesta mieluummin vaiettiin.

Toisaalta Lallia loukkasi, että hoitajat puhuivat Riitan kuullen hänen toivottomista näkymistään.

Lalli ihmettelee yhä rallia, johon kuolemansairas potilas joutui. Häntä kuskattiin monta kertaa taksilla Etelä-Karjalan keskussairaalasta Lappeenrannasta Parikkalan terveyskeskukseen. Syy oli tilan puute.

Lallille siirroista ei kerrottu.

Lalli epäilee siirtojen syyksi rahaa. Hoito keskussairaalassa maksaa 650 euroa/vrk, Parikkalan terveyskeskuksessa yli puolet vähemmän.

Terästä kuolemaan asti

Teräsinsinöörin koulutuksen saanut Riitta oli henkisesti terästä viimeiseen sairaalareissuun saakka.

”Riitta ei koskaan valittanut kipuja. Hän oli sisukas”.

Riitta jaksoi sairasvuoteellakin naurattaa ja ilahduttaa muita.

”Kuulkaas nyt, elämän ei pidä olla vain matkantekoa hautaa kohti, tarkoituksena saapua turvallisesti perille viehättävässä ja hyvin säilyneessä kropassa, vaan ehdottomasti sivuluisua viinilasi kädessä ja suklaapatukka toisessa, vartalo totaalisen loppuun kuluneena ja tuumien: Jestas mikä kyyti!”, Riitta kirjoitti kaveriporukalleen muutama vuosi sitten.

Riitta kannusti viimeisillä voimillaan miestään ja poikia elämään kuten ennen. Nauramaan samoille jutuille, joille ennenkin naurettiin.

Hän toivoi, että puhe vaimosta ja äidistä olisi yhtä vaivatonta kuin aikaisemmin.

”Ajattele tässä surun hetkellä, ettei ole tapahtunut juuri mitään. Kaikki on lähes ennallaan. Se entinen elämä jota elimme on säilynyt muuttumattomana. Olemme vieläkin toisillemme samaa kuin ennen. Olin ja olen edelleen äiti, vaimo, ystävä, sisko, täti, serkku, tai mikä sitten sinulle olinkin. Ethän koskaan puhu minusta entisenä äitinä, entisenä ystävänä tai entisenä siskona.”

Lalli tuntee yhä vaimonsa läsnäolon ja lämmön. Riitan äänet, koputukset ja liikkeet kuuluvat ajoittain väkevinä isossa omakotitalossa Lappeenrannassa.

Lalli huokaa syvään.

”Vaimon kuolemasta en selviä ikinä, en koskaan.”

”Miksi minun pitäisi olla poissa mielestä sen takia, että olen poissa näkyvistä? Minähän odotan teitä jossakin hyvin lähellä, mitään kiirettä ei ole. Kaikki on hyvin”.

Kursivoidut lauseet ovat Riitta Partisen kirjoituksista rakkailleen.

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 41/2012.