Kehitysvammaisten karaokediskossa jokainen on rakastettu

”Sokka irti!”

Pertti Suomalainen pääsee Cheekin hittibiisin kertosäkeistöön.

”Mä vedin päivin öin. Läträsin vaan kesän, duunit laiminlöin”, hän räppää.

Pertin esiintymisessä on sellainen lataus, että se vetää tanssilattian täyteen.

Parketilla tyyli on vapaa. Siellä pompitaan ja pyöritään. Hillitymmät liikkuvat paritanssiotteessa. Pöydissä istujien kädet viuhtovat rytmissä.

On suoranainen ihme, miten luonteva esiintyjä parikymppisestä Pertistä on kuoriutunut. Hän kävi neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa täällä kehitysvammaisten karaokediskossa. Silloin hän oli niin ujo, että katseli vain kengänkärkiään.

”Ei hievahtanutkaan”, Pertin äiti Leena Suomalainen kertoo.

Äiti ei ole pitkään aikaan nähnyt Pertin esiintyvän ja on yllättynyt pojan rohkeudesta ja laulutaidosta.

Pertti on löytänyt karaokediskossa itseluottamuksen.

Sellaisen, jolla vedetään lattia täyteen ja käynnistetään juhlat. Sellaisella itseluottamuksella myös rakennetaan elämää, joka tuntuu hyvältä ja omalta.

Pertti asuu vielä kotona. Hän valmistuu keväällä varastonhoitajaksi. Edessä häämöttää omilleen muutto, mutta toistaiseksi sellainen askel arveluttaa hänta.

”Asuntolaan en haluaisi, koska se on laitos. On säännöt ja valvontaa, enkä halua sellaista”, Pertti kertoo esiintymisen jälkeen.

Mielessä pyörivät kaikenlaiset vaihtoehdot, niin kuin nuorena pitääkin.

Tulee ikävä

Pentti on yksi pääkaupunkiseudun kehitysvammaisista, joille karaokedisko on jokakuinen kohokohta.

Diskoa on pyöritetty Vantaan Hiekkaharjun nuorisotalossa vapaaehtoisvoimin 17 vuotta. Ensin vain tanssittiin, mutta viimeiset kymmenen vuotta mukana on ollut karaoke.

Se on ollut jättimenestys. Karaokeisäntä Kim Reiter saa tänäänkin niin paljon varauksia, että kaikki halukkaat eivät ehdi lauteille.

Täällä ei ole väliä, vaikka ei pysyisi sävelessä tai muistaisi sanoja. Jokainen voi esiintyä niin kuin osaa. Yleisössä ei ole hitustakaan ivaa tai pilkkaa, vaan jokainen performanssi hyväksytään yhtälailla. Se kasvattaa esiintyjien itsetuntoa.

Tänään on erityinen ilta. Tapsan jäähyväiset.

Diskoillan pyöritys on henkilöitynyt Tapio Tallbergiin, mutta alusta asti mukana ovat olleet myös tarjoilutiskin takana hääräävät Sirpa Tallberg ja Sinikka Elonen sekä Kari Elonen. Nelikko jättää nyt pestin seuraaville vetäjille.

Moni diskoon tulija käy halaamassa Tapsaa heti saapuessaan.

”Minun tulee sinua ikävä”, Jukka Nylund sanoo Tapsalle ja kertoo, että aikoo laulaa tänään Tauskin Haavemaan. Jukka on kilpailuissa pärjännyt karaokemestari ja niin innoissaan karaokeillasta, että ei ole pysyä nahoissaan. Niinpä hän pomppii.

Tapsa, raavas mies, pyyhkii silmäkulmiaan jo alkuillasta.

”Parhaat kaveritkaan eivät tule halaamaan yhtä aidosti kuin ihmiset täällä”, hän sanoo.

Tapsa ilmoittaa, että tänään talo tarjoaa puffetista limsat, tortut, keksit ja kahvit.

”Kehareille ilmaista, ohjaajille tuplahinta”, hän veistelee.

Tapsa sanoo ”kehari”, koska hän on asianosainen, sisäpiiriläinen. Muiden suusta sana on loukkaava, mutta
omien kesken se on vain sana.

Tapsan ja Sirpa-vaimon Emma-tytär on kehitysvammainen. Emma Tallberg on pyörinyt diskossa pikkutytöstä asti. Hän on tänäänkin täällä rakkaansa Marko Jaatisen kanssa.

Ihana mieli

Tuolla he istuvat, hieman syrjemmällä, toistensa kainalossa.

”Make on sellainen hellyydenkipeä”, Emma sanoo hellästi.

He tapasivat kesäleirillä ja ovat olleet yhdessä jo pitkään. Kumpikaan ei hahmota tarkkaan, kuinka pitkään. Sormuksista voi tarkistaa, että kihloihin mentiin heinäkuun 15. vuonna 2013.

”Make kosi ja minä vastasin: Kyllä kiitos”, Emma kertoo.

Marko on hänen mielestään monin tavoin ihana, mutta erityisesti sen takia, että ei suutu mistään.

Marko myhäilee kuin nallekarhu.

Sanna Haverisen päätä koristaa itämainen otsakoru. Muutenkin hän on kuin diskokuningatar: yllä on pieni toppi, minihame ja nahkasaappaat.

Sannalla on vientiä tanssilattialla. Nyt häntä pyörittää Timo Rihti. Pari keskustelee intensiivisesti tanssiessaan. Tanssin jälkeen Sanna kertoo, että Timppa uskoi hänelle juuri salaisuuden.

”Olen hyvä ystävä, koska osaan säilyttää salaisuuden. Jos huomaan, että joku on surullinen, menen lohduttamaan. Siksi saan paljon ystäviä”, Sanna sanoo.

Sanna käy karaokediskossa tavatakseen ihmisiä. Oma poikaystävä ei diskosta välitä, mutta Sanna käy joka kuukausi.

”Täällä tulee niin ihana mieli. Täällä ihmiset huomaavat, mitä minun sisälläni on”, hän sanoo.

Samassa Tapsa kiipeää lavalle ja ottaa mikrofonin. Hänen on tarkoitus pitää pieni puhe, jossa kiittää noin sataa läsnäolijaa kuluneista vuosista.

Siitä ei meinaa tulla mitään. Tapsaa itkettää taas.

Lopulta hän saa kiitokset sanottua, ja koko järjestäjänelikko kukitetaan. Tapsa aikoo laulaa J. Karjalaisen Sankarit.

Siitä ei tule mitään. Itkettää liikaa.

Karaokemestari Jukka tulee hätiin ja vetää sointuvalla äänellä: ”Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan sankareita elämän. Ihan jokainen.”

Sen näki

Moni karaokediskossa kävijä tuntee toisensa jo entuudestaan erilaisilta kursseilta tai koulusta.

Esimerkiksi samaa luokkaa käyvät Elias Sundberg, 15, ja Viivi Virtanen, 16, ovat tunteneet päiväkotiajoista asti.

Silloin Elias keitteli pihaleikeissä Viiville makkarasoppaa.

Kaksi vuotta sitten he rakastuivat toisiinsa.

”Viivi alkoi puhua, että he ovat Eliaksen kanssa pari”, Viivin äiti Anna Vihervaara kertoo.

Rakastuminen ei tullut yllätyksenä vanhemmille. Viivi ja Elias pelasivat pienempinä samassa jalkapallojoukkueessa. Vanhemmat näkivät kentän laidalle jo silloin, että näiden kahden välillä oli sutinaa.

Sen näkee nytkin. Viivi ja Elias ovat niin huumaantuneita toistensa läheisyydestä, että he vain seisovat toisissaan kiinni silmät suljettuina. Elias hengittää Viivin pitkien hiusten tuoksua.

Nuoret käyvät jo nyt asumisvalmennuksessa Kepakodissa Pornaisissa. Harjoittelu tähtää siihen, että kehitysvammainen nuori itsenäistyisi ja olisi valmis muuttamaan omilleen silloin kuin muutkin samanikäiset. Omilleen tarkoittaa tässä tapauksessa tuettua palveluasumista. Muuttaminen voi viivästyä, jos paikkoja ei ole tarpeeksi.

Harjoittelu on tärkeää paitsi nuoren itsensä kannalta, myös vanhempien takia.

”Nuoresta irti päästäminen voi olla vaikeaa. Itse tähtäämme siihen, että Viivi muuttaa parikymppisenä ”, Anna Vihervaara kertoo.

Ei saman katon alle

Jonna Lehtinen, 42, ja Henrik Kokko, 31, olivat jo pitkään eläneet tahoillaan itsenäistä elämää. Jonna käy töissä välinehuoltajana.

Vuosi sitten he rakastuivat, ensisilmäyksellä ja menivät kihloihin. Pari asuu nykyisin samassa asuntolassa, mutta kumpikin omassa asunnossaan.

”Viikonloppuisin nukutaan yhdessä ja aamut vietetään yhdessä kultsin kanssa”, Jonna kuvaa parin yhteiselämää.

He eivät haaveile samaan asuntoon muuttamisesta.

Siitä eivät haaveile myöskään Jarkko Järvinen, 34, ja Piia Elonen, 25.

Vaikka Jarkko rakastui Piian silmiin niin, että voisi upota niihin, yhteisen oven taakse he eivät haaveile pääsevänsä.

”Ei pysty Piian astman takia”, Jarkko sanoo.

Jarkon äiti Päivi Järvinen näkee omissa asunnoissa käytännön hyötyjä.

”Sopu säilyy paremmin. Kehitysvammaisilla ei välttämättä ole samanlaista kykyä ratkoa riitoja kuin meillä muilla. Sekä Jarkko että Piia tarvitsevat omaakin rauhaa.”

Jarkon ja Piian rakkaus on ihmeen seurausta.

Piia sairasti kymmenen vuotta sitten leukemiaa. Sairaalassa meni kaksi vuotta.

Jarkko puolestaan poti viisi vuotta sitten laajalle levinnyttä imusolmukesyöpää. Yksi kasvaimista painoi selkäydintä. Jarkko halvaantui.

Molemmat kuitenkin parantuivat vakavista sairauksistaan ja elävät nyt aktiivista elämää. He ovat tänäänkin tulleet auttamaan karaokediskon järjestelyissä.

”Ovat niin avuliaita”, Piian äiti, Sinikka Elonen, kiittelee.

Koville ottaa

Piia ja Jarkko alkavat taittaa pöytiä kasaan ja tuoleja kuljetusalustoille. Moni muukin ryhtyy auttamaan siivoamisessa.

Kaksi tuntia on nimittäin kulunut kuin siivillä. On viimeisen laulun aika.

Aiemmin ujoudesta kärsinyt Pertti Suomalainen vetää illan viimeisen kappaleen, Kaija Koon Kaunis rietas ja onnellinen.

”Kiitos yleisölle ja hyvää illanjatkoa”, Pertti sanoo kuin seremoniamestari ikään. Hieman ujon, mutta hyvin onnellisen näköisenä.

Tämä on siitä poikkeuksellinen karaokedisko, että yleisö poistuu paikalta hyvässä järjestyksessä silloin, kun pitää.

Se johtuu siitä, että kotipuolessa odottaa iltatoimissa avustava henkilökunta, jonka työajan puitteissa tässä toimitaan.

Toisaalta se johtuu Tapio Tallbergin mukaan siitä, että kehitysvammaiset ovat avuliaita ja kilttejä.
Näissä iltamissa ei ole koskaan järjestyshäiriöitä.

Entä miten Tapsa, oltuaan 17 vuotta avulias ja kiltti järjestäessään diskoiltoja, aikoo selvitä lopettamisen aiheuttamasta tyhjiöstä?

”Kyllä se koville ottaa. Koska ikää on tullut, on pakko hellittää. Sitä paitsi kaikella millä on alku, on myös loppu.”

Tapsa tietää, että siviiliammatti taksikuskina ei täytä tyhjiötä. Ensiapuna hänellä on hyväntekeväisyystapahtuma Rokkarokki, jota hän on järjestänyt neljättä vuotta.

”Olen sanonut vaimolle, että seuraavaksi ryhdyn viihdyttämään vanhuksia.”

Hieman ennen kahdeksaa viimeinenkin naulakkoon jäänyt pipo on löytänyt omistajansa.

Tila on tyhjä ja autio, kuin täällä ei olisi mitään tapahtunutkaan.

Ilo, joka täällä äsken läikehti, lähti kotiin karaokevieraiden sydämissä.