Kirjailija Pauliina Rauhala avautuu uskonyhteisön vaietusta traumasta: ”Lestadiolaisten hoitokokousten varjo elää yhteisössä”

Esikoiskirjasi, lestadiolaisen pariskunnan rakkaudesta ja perhe-elämästä kertova Taivaslaulu oli valtava menestys. Millaista oli sen jälkeen kirjoittaa toinen romaani?

Vaikein kysymys oli, jatkanko teemaa vai en. Kun aloitin Synninkantajat, ei ollut tietoa, miten Taivaslaulun kanssa menee. Sitten tuli teatteriversioita, ja koko juttu kasvoi isommaksi, kuin olin osannut kuvitella. Kirjoitustyötä varjosti ajatus, olisiko sittenkin ollut viisaampaa jättää siihen.

Synninkantajien keskeinen aihe on lestadiolaisten hoitokokoukset 1970-luvulla. Miksi halusit kirjoittaa niistä?

Minulle oli selvää, että jos lestadiolaisuudesta jatkan, kirjoitan hoitokokouksista. Ne ovat jotain sellaista, mitä en voi ymmärtää ja haluan tutkia. Hoitokokousten varjo elää yhteisössä, se on vaiettu trauma.

Sinua on kiitetty siitä, että rankoista aiheista huolimatta kuvaat uskonyhteisöä myös kauniisti.

Minulla on ollut tarve peilata, mitä siinä yhteisössä oleminen oli. Itse hahmotan sen vallan ja rakkauden tai pelon ja rakkauden vuoropuheluna. Rakkaus ja kauneus ovat minulle totta yhtä aikaa pelon ja vallan kanssa.

Maallikkosaarnaajan maailmassa rakkaudella voi olla sellainen merkitys, että on hätä ja hänen pitää ohjata ihmiset oikealle tielle. Hän ymmärtää sen rakkaudeksi, joku kokee sen peloksi.

Yksi romaanisi päähenkilöistä on maallikkosaarnaaja Taisto, jota kiinnostavat enemmän kalat ja linnut kuin läheiset ihmiset.

Halusin ymmärtää maallikkosaarnaajan mielenmaisemaa. En näe heitä vain vallankäyttäjinä, vaan monilla on oma pieni sympaattinen maailma, jossa vallitsevat tietyt lainalaisuudet. He toimivat parhaan ymmärryksen mukaan.

Taisto käyttää vaimostaan pronominia ”se” ja linnuista ”hän”, eli hänellä on naista aliarvioiva puhetapa. Hänellä on helpompi suhde luontoon kuin ihmisiin, sillä suhdetta ihmisiin määrittää aina valta tai jumalallinen tehtävä.

Pauliina Rauhala on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta Oulun seudulta. Hänen kirjoissaan näkyvät lapsuuden lestadiolaisyhteisön miljöö ja kieli. © Arto Wiikari

Hoitokokouksissa vaadittiin tekemään parannus esimerkiksi sellaisista ”synneistä” kuin E-liikkeessä käyminen ja television katselu. Tottelemattomat suljettiin yhteisön ulkopuolelle. Miksi?

Sitä olen kirjassakin lähtenyt ihmettelemään. Lähes kaikissa rauhanyhdistyksissä Suomessa alkoi tämänkaltainen järjestäytynyt uusi toiminnan muoto. Taustalla oli pappien ja maallikkojen valtataistelu yhteisössä; 1960-luvulla valtaosa papeista erotettiin tai erosi liikkeestä.

Papit ovat minun käsitykseni mukaan olleet opillisesti pehmentäviä tekijöitä uskontulkinnassa. Kun liike jäi maallikkojen käsiin, uskontulkinta kärjistyi ja käpertyi.

Lisäksi yhteiskunnallinen ilmapiiri koettiin uhkaavana ja kuviteltiin, että elettiin tosi poikkeuksellista aikaa ja lopun aikaa.

On tosi kiinnostava kysymys, miksi tavalliset ihmiset lähtivät siihen mukaan eivätkä vastustaneet.

Synninkantajissa vastahankaan asettuu Taiston miniän äiti Aliisa. Miksi juuri hän pystyy siihen?

Halusin kirjoittaa tarinaan naisen, joka tekee aktiivisempaa vastarintaa. Aliisa oli epäsovinnaisessa avioliitossa, ja hän on rakentanut sosiaalisia verkostoja yhteisön ulkopuolelle. Hänen uskontulkintansa on sisäistetty ja henkilökohtainen ja poikkeaa ympäristön uskontulkinnasta.

Aliisa pohtii, että uhrin tehtävä on puhdistaa yhteisö ristiriidoista. Tämänhän voi siirtää mihin tahansa yhteisöön?

Joo. Jätän hieman avoimeksi sen, onko kyse vain yhdessä yhteisössä tapahtuvista asioista vai ihmismielen toiminnasta, yhdestä erityistapauksesta vai yleisinhimillisistä lainalaisuuksista. Minulla ei ole siihen vastausta, mutta tarkkailen kieltä, ryhmädynamiikkaa ja valtasuhteita tästä näkökulmasta.

Millainen itse olet yhteisön jäsenenä?

Kun menetin tämän vahvan ja kontrolloivan yhteisön, on ollut tosi vaikeaa liittyä viattomasti mihinkään toiseen yhteisöön.

Siis menetit?

Tai pääsin eroon. Siinä on molemmat puolet, kumpikin on totta.

Mutta et ole enää lestadiolainen?

En siinä merkityksessä, että kävisin lestadiolaisissa tilaisuuksissa tai uskoisin tähän oppiin. Mutta henkilösuhteiden kautta tulen olemaan yhteisöä lähellä ja tutkimaan elämääni sitä taustaa vasten.

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivassa 4/2018