Kirjailija Pepi Reinikainen palaa nuoruusvuosiin: ”Ymmärsin päiväkirjoja lukiessani, että Nunnala murensi identiteettini”

Pepi Reinikainen joutui 1960-luvulla isänsä vaatimukseksesta Nunnalan sisäoppilaitokseen. Paikka lähes musersi hänet. Kokemuksesta selviämiseen on mennyt melkein koko elämä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Ilman päiväkirjaani ja ystäväporukkaani en olisi selvinnyt”, Pepi Reinikainen sanoo.

Pepi Reinikainen joutui 1960-luvulla isänsä vaatimukseksesta Nunnalan sisäoppilaitokseen. Paikka lähes musersi hänet. Kokemuksesta selviämiseen on mennyt melkein koko elämä.
(Päivitetty: )
Teksti: Ulla Janhonen

Ei ikinä!

Se oli Pepi Reinikaisen ensimmäinen ajatus, kun hänen isänsä ehdotti, että tytär voisi mennä Porvoon naisopiston tyttölukioon. Siihen samaan, jota Armi Kuuselakin oli käynyt. Sehän oli hieno koulu, josta voi päästä vaikka diplomaatin vaimoksi.

Kanttori-isä piti päänsä ja laittoi paperit vetämään.

Kun Pepi Reinikainen sateisena syyskuun päivänä 1965 astui sisälle Porvoon naisopistoon ja tyttölukioon Nunnalaan, hän oli täynnä raivoa ja vihaa.

Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin raivo ja ahdistus ovat hellittäneet, mutta hän on kantanut Nunnalaa mielessään koko elämänsä. Se on ollut trauma, jota hän on purkanut kirjoissaan.

Viimeksi tänä syksynä ilmestyneessä Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet.

Kirja perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä vuosina 1965–67.

”Nunnalasta ei pääse eroon kuin kirjoittamalla ja käymällä tapahtumat perin pohjin läpi”, Pepi Reinikainen sanoo.

”Se oli äärimmäisen tuskallista.”

Valtimon vaaramaisemasta Porvooseen

Pepi Reinikainen syntyi Valtimolla, Pohjois-Karjalassa vuonna 1949. Hänen isänsä oli tuolloin 61-vuotias, äiti parikymmentä vuotta nuorempi. Pepillä oli kolme vanhempaa sisarusta, ja isällä oli edellisestä avioliitosta kuusi lasta.

Kun Pepi oli yhdeksänvuotias, isä jätti perheen ja muutti Espooseen. Pepi jäi äitinsä kanssa kahdestaan Valtimolle, sillä vanhemmat sisaret olivat jo muuttaneet pois kotoa.

Muutaman vuoden kuluttua äiti muutti Pepin sisaren luokse Kajaaniin, ja Pepi jäi yksin Valtimolle. Hän oli 15-vuotias ja oppikoulun viimeisellä luokalla.

Hän asui vuokralla hellahuoneessa omakotitalon yläkerrassa ja oli tyytyväinen elämäänsä. Koulu meni paremmin kuin koskaan, ja hän olisi halunnut jatkaa lukiossa Valtimolla.

Mutta isä oli lukenut Kotimaa-lehdestä Porvoon naisopistosta ja tyttölukiosta ja päättänyt, että se oli tyttärelle sopiva paikka.

”Minut pakotettiin syvästi inhoamaani sisäoppilaitokseen”

”Kun minua olisi pitänyt palkita ja kehua, että olen pärjännyt hyvin yksin Valtimolla, minut pakotettiin syvästi inhoamaani sisäoppilaitokseen. Se oli minusta äärimmäisen epäoikeudenmukaista.”

Pepin mielestä isän ratkaisu kertoi siitä, että isä ajatteli vain omaa parastaan.

”Näin hän pääsi pois henkilökohtaisesta kasvatusvastuusta.”

Se oli ollut isän tapa ennenkin.

”Isän ensimmäinen vaimo sairastui psyykkisesti ja avioliitto hajosi. Kun isä meni äitini kanssa naimisiin, hän laittoi neljä edellisen avioliittonsa poikaa Muhoksen poikakotiin.”

Pepin annettiin myös ymmärtää, että hänen pitäisi olla tosi iloinen, koska muut sisarukset eivät olleet saaneet käydä kouluja.

”Olin siis kiittämätön, ja se lisäsi syyllisyyden tunnettani. Vaikka kuinka ruoskin itseäni, en tajunnut, kuinka hyvä tuuri minulla oli käynyt.”

Seuraavan neljän vuoden aikana tyttölukiossa Pepi ymmärsi, ettei häntä todellakaan ollut potkaissut onni vaan hirveä onnettomuus.

Pepi Reinikainen

Koulu teki retken Langinkoskelle keväällä 1968. Neljän vuoden kuluttua 1972 Nunnala lopetettiin. © Pepi Reinikaisen kotialbumi

Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä

Kun Pepi saapui Porvooseen elokuun viimeisenä päivänä 1965, taivaalla oli paksuja ukkospilviä. Olivatko ne ennusmerkkejä?

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäinen sokki olivat järjestyssäännöt. Ne oli kiinnitetty opiskelijahuoneen oven viereen paksuilla nastoilla.

Säännöissä kerrottiin minuutin tarkkuudella, mitä piti tehdä päivän aikana. Milloin piti herätä, milloin piti mennä välitunnilla kävelemään ja milloin illalla piti aloittaa hiljaisuus.

Kotiintuloaika oli ehdottomasti klo 21.15.

Aterioilta ei saanut olla pois ilman lupaa. Jos avasi huoneen ikkunan, siitä ei saanut huudella kenellekään mitään. Hiljaa piti olla joka käänteessä.

Pepi oli kauhuissaan, sillä olihan hän sentään jo asunut vuoden yksin.

Myös tieto siitä, että hänen olisi jaettava huone toisen kanssa, salpasi hengityksen.

Pepi sai huonetoverikseen Jutan, joka oli häntä pari vuotta vanhempi ja josta loppujen lopuksi tuli hänen elinikäinen ystävänsä, samoin kuin kuudesta muusta eri puolilta Suomea tulleesta lukiotoverista.

”Minulla ei ole sanoja, millä kiittäisin tätä tyttöporukkaa. Ilman heitä en olisi selviytynyt. He ja kirjoittaminen pitivät minut pinnalla.”

Laiska ja lahjaton

Opettajat olivat alusta pitäen Pepille pettymys. He elivät, kuten koko koulu: eri vuosikymmenillä kuin oppilaat.

”Joidenkin opettajien asenne oppilaisiin oli vähättelevä, suorastaan halveksuva. Tuli pian selväksi, että olemme rupusakkia.”

Pepi purki tuntojaan päiväkirjaansa syyskuussa 1966.

”Tunnen, että minut on luokiteltu sarjaan täysin toivottomat, vastahakoiset, epämiellyttävät, laiskat ja lahjattomat.”

Pepi Reinikainen muistelee, että oppilaiden oli täysin mahdotonta puhua vaikeuksistaan opettajille, koska heidän välillään ei olut luottamusta.

”Olisipa ollut edes yksi kannustava aikuinen”, Pepi sanoo.

”Olisipa ollut opettajia, jotka olisivat kiittäneet eivätkä vain moittineet.”

Pepi Reinikainen

Kevättalvella 1968 Nunnalassa vietettiin vanhojen päiviä. Pepi Reinikanen on neljäs vasemmalta. © Pepi Reinikaisen kotialbumi

Raivokohtaus rehtorin lomapäätöksestä

Pepi luhistui marraskuussa 1967 oltuaan koulussa kaksi vuotta. Raivokohtaus pelottaa häntä vieläkin.

”Tämä ei ole vitsi, mutta oli hyvin lähellä, ettei minusta tullut Suomen ensimmäistä koulusurmaajaa. Oli vain sekunnista kiinni, etten käynyt rehtorin kimppuun ja kuristanut häntä.”

Tilanteeseen jouduttiin, koska rehtori ei joustanut tippaakaan Pepin lomatoiveen kanssa. Pepi olisi halunnut käydä pyhäinpäivänä Valtimolla. Matka oli pitkä, joten hän olisi tarvinnut yhden vapaapäivän. Hän oli jo ostanut junalipun, mutta rehtori ei suostunut joustamaan, vaikka yleensä pitkämatkalaiset saivat tarvittaessa vapaapäivän.

Kun rehtori sanoi, ettei Pepin vapaapäivä tule kuuloonkaan, Pepi painoi kätensä nyrkkiin sellaisella voimalla, että kynsien painaumat näkyivät vielä seuraavana päivänä.

Hän oli hyökkäämäisillään päin rehtoria, mutta kääntyikin kannoillaan ja juoksi opiston opetuskeittiöön. Siellä hän lyyhistyi leveälle ikkunasyvennykselle ja huusi suoraa huutoa ahdistustaan kolme tuntia.

Jokaisella on rajansa

Kukaan opettajista ei tullut kysymään, miksi hän raivosi. Ei silloin eikä koskaan muulloinkaan, kun Pepi sai raivonpuuskan. Opettajat vain kohauttelivat olkapäitään ja totesivat, että tuo oli tyypillinen Reinikaisen raivokohtaus.

”Ihmisen sietokyky on rajallinen, ja minun rajani tulivat vatsaan, koska kaikkea muutakin mätää oli tapahtunut juuri tuona vuonna.”

Pepi oli jäänyt keväällä 1967 luokalle, ja koulussa yksi oppilaista oli yrittänyt itsemurhaa.

Alakulo leijui Nunnalan käytävillä. Maailmassa tapahtui niin paljon mielenkiintoista, mutta Nunnalassa aika oli pysähtynyt.

Ei saanut pitää luokkajuhlia ja harvat kyläilijät olivat tarkan silmän alla. Jos myöhästyi minuutinkin illalla kotiintuloajoista, joutui hirvittäviin kuulusteluihin.

Yksi Pepin ystävistä hankkiutui raskaaksi, jotta pääsi pois Nunnalasta. Myös Pepi mietti, että hän lähtee, mutta minne hän olisi paennut? Eihän hänellä ollut kotia.

”Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteeni oli rajaton.”

Hyvästi Nunnala!

Neljän vuoden jälkeen Pepi sai ylioppilaslakin keväällä 1969.

Kevätjuhlissa rehtori oli kasvoiltaan harmaa, sillä peräti yhdeksän oppilasta 17:stä reputti.

”Luulen, että opettajakunta mietti silloin, että se oli tekemisissä harvinaisen lahjattomien oppilaiden kanssa. Mutta kysyivätkö he itseltään, olivatko he itsekin jollakin tapaa syyllisiä huonoon tulokseen.”

Pepi Reinikainen

Pepi Reinikainen asuu nykyisin Helsingissä ja vetää elämänkaarikirjoittajakursseja. Hänen oma elämänkaarensa kietoutuu Nunnala-kokemuksen ympärille. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Pepin suuri haave oli tulla näyttelijäksi. Kun Teatterikoulun ovet eivät avautuneet, hän teki hanttihommia, työskenteli toimittajana, näytteli teattereissa, muutti Hollantiin ja ryhtyi kirjailijaksi.

Hänen ensimmäinen romaaninsa Hullu, ihana, lintu – Metsäkyyhky ilmestyi vuonna 1988 ja perustuu sekin Nunnalan kokemuksiin.

Hollannissa Pepi meni naimisiin, sai lapsen, erosi, muutti takaisin Suomeen. Hän kehitti elämänkaarikirjoitusmallin ja vetää elämänkaarikirjoituskursseja.

Hänen oma elämänkaarensa kietoutuu Nunnala-kokemuksen ympärille.

”Ymmärsin päiväkirjoja lukiessani, että Nunnala murensi identiteettini. Kesti vuosia löytää se uudelleen. Tie on ollut kivinen. Monta kertaa olen joutunut kysymään, kuka oikein olen”, Pepi Reinikainen, 69, sanoo.

Hän huomasi vasta reilut 40-vuotiaana, että oli elänyt siihen saakka puolustusasemassa. Se oli kuluttavaa ja aiheutti vaikeuksia ihmissuhteissa.

”Onneksi puolustus alkoi pikkuhiljaa hävitä. En voisi esimerkiksi vetää näitä elämänkaarikirjoitusryhmiä, jos minun pitäisi jollakin tapaa puolustaa itseäni.”

Nunnala opetti Pepi Reinikaiselle kuitenkin yhden tärkeän asian.

”Kun selvisin Nunnalasta, selviän varmaankin ihan mistä vaan.”

X