Kohtalokas räjähdys ampumaleirillä Rovajärvellä – valtio pesi kätensä vakavasti loukkaantuneen varusmiehen jatkohoidosta

Marko Pöllänen loukkaantui vakavasti varusmiespalveluksessa Rovajärven ampumaleirillä. Hän uskoo, että tapahtumalla oli jokin tarkoitus, vaikka se suisti hänen elämänsä raiteiltaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Markon molemmat kädet vammautuivat onnettomuudessa. Vasemmasta puuttuu peukalo ja oikeasta kämmen ranteesta eteenpäin. Kuntosalilla hän käyttää oikeassa kädessä proteesia.

Marko Pöllänen loukkaantui vakavasti varusmiespalveluksessa Rovajärven ampumaleirillä. Hän uskoo, että tapahtumalla oli jokin tarkoitus, vaikka se suisti hänen elämänsä raiteiltaan.
(Päivitetty: )
Teksti: Esa Pesonen

Joulukuisena aamuna vuonna 2005 Porin prikaatin kranaatinheitinkomppanialla oli menossa ampumaleirin viimeiset ammunnat Rovajärven ampuma-alueella Lapissa. Leirillä oli oltu lähes kaksi viikkoa, ja jokainen odotti tulevia lomia.

Marko Pölläsellä varusmiespalvelusta olisi jäljellä noin kuukausi.

Armeijaan tuolloin 19-vuotias Marko oli mennyt niin kuin muutkin. Tavoitteena oli suorittaa kuuden kuukauden varusmiespalvelus mahdollisimman nopeasti pois alta.

”Pakkohan sinne oli mennä, se oli velvollisuus. Mieluummin olisin jäänyt töihin, koska minulla oli työpaikka.”

Kranaatinheitinkomppaniaan hän joutui silkasta sattumasta.

Palveluksen alku oli ollut raskas. Kesä 2005 oli kuuma ja hikinen. Marko harkitsi jopa palveluksen keskeyttämistä. Hän löysi kuitenkin armeijasta kavereita, ja palvelus jatkui.

Porin prikaatin yllä tuntui kuitenkin leijuvan synkkä pilvi. Yksi varusmies oli Markon palvelusaikana surmannut itsensä ampumalla ja toinen kuollut aivokalvontulehdukseen.

Joulukuun 2. päivän aamuna Markon ja hänen joukkueensa päivä alkoi tavanomaisesti aamuherätyksellä. Sen jälkeen kello yhdeksän aikoihin siirryttiin ammuntoihin.

Tuolloinkin Markon mielestä ilmassa oli jotain pahaenteistä. Hän toimi raskaan 120 millimetrin kranaatinheittimen apusuuntaajana.

”Ryhmämme heittimellä oli ollut ongelmia. Sen suuntaukset eivät tahtoneet pysyä paikallaan. Minun tehtäväni oli pitää heitin tasapainossa.”

Räjähdys Rovajärven ampumaleirillä

Kello 10.27 räjähti. Tapahtui se, mitä ei olisi pitänyt tapahtua: kranaatinheittimen putkessa oli laukaistaessa kaksi kranaattia. Kyseistä tapahtumaa kutsutaan kaksoislataukseksi. Sen seurauksena kranaatinheitin räjähti.

Rovajärvellä oli kirpakka pakkassää joulukuussa 2005. Marko toimi ampumaleirillä raskaan kranaatinheittimen apusuuntaajana. © MARKO PÖLLÄSEN KOTIALBUMI

Marko oli ollut kiinni heittimessä ja pitänyt kiinni sen jalustasta. Räjähdyksen jälkeen hän ja neljä muuta loukkaantunutta makasivat maassa.

Kuudes, kranaatinheittimen tuen jalasta kiinni pitänyt ammusmies menehtyi.

Räjähdyksen jälkeen Marko oli hetken tajuttomana.

”Yritin kävellä ja korvani soivat. En kuullut heti mitään. Myös naamani oli palanut.”

Alkusokista selvittyään Marko tajusi kärsivänsä kovista kivuista. Hänen oikean jalkansa polvilumpio oli murskana ja omien sanojensa mukaan toinen käsi oli jauhelihaa.

Pelastustoimet sujuivat ripeästi. Muut ammunnoissa olleet riensivät apuun, ja paikalle saatiin myös ambulansseja.

Marko kärsi pahasta verenhukasta ja oli vaipumassa sokkiin. Hänet kiidätettiin Rovaniemeen sairaalaan. Sieltä hänet siirrettiin Helsinkiin, Töölön sairaalaan, joka on erikoistunut vakaviin onnettomuusvammoihin. Töölössä Markon tila saatiin vakaaksi.

Kotiin hän pääsi hieman ennen joulua.

Marko menetti onnettomuudessa oikean kätensä ranteesta eteenpäin ja vasemman käden peukalon. Oikean jalan polvea on leikattu kahdeksan kertaa. Jokaista leikkausta on seurannut kuntoutusjakso.

Taistelu avusta – valtio ei voi myöntää virhettään

Marko ja neljä muuta onnettomuudessa osallisena ollutta saivat syytteen kuolleen varusmiehen kuolemantuottamuksesta onnettomuuden jälkeen.

Viime kädessä velvollisuus valvoa ammuntojen turvallisuutta on armeijan kantahenkilökunnalla. He eivät olleet onnettomuuden tapahtuessa näköetäisyydellä.

Seuraavan vuoden tammikuussa tuli päätös. Kaikki vapautettiin syytteistä.

Valtiokonttori maksoi Markolle kertakorvauksen vammoista, mutta sen jälkeen kaikki on ollut yhtä taistelua. Marko kokee, että hänet on jätetty taloudellisesti puille paljaille.

Markon isä Kari Pöllänen puolestaan ihmettelee sitä, että valtio tukee kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin osallistuneita ja siellä vammautuneita sotilaita paremmin kuin Suomessa varusmiespalveluksessa loukkaantuneita.

”On outoa, ettei Suomen valtio voi myöntää virhettään varusmiespalveluksessa loukkaantuneiden osalta.”

Marko Pöllänen asuu yksin. Isä Kari Pöllänen on hänelle tärkeä tuki.

Marko asuu yksin. Isä Kari Pöllänen on hänelle tärkeä tuki. © SAMPO KORHONEN / OTAVAMEDIA

Heti onnettomuuden tapahduttua Kari Pöllänen kummasteli myös armeijan kylmää suhtautumista tapahtuneeseen.

”Ensiksi oli vaikea saada tietoa, mitä oli tapahtunut. Esimerkiksi vammojen laatu kerrottiin vasta myöhemmin. Meitä pyydettiin myös olemaan puhumatta medialle mitään, sillä puolustusvoimat hoitaisi tiedotuksen.”

Isän mielestä valtio ja puolustusvoimat ovat pesseet kätensä armeijassa vammautuneiden jatkohoidosta, ja loukkaantuneiden varusmiesten henkinen tuki on jätetty vanhempien ja lähipiirin kontolle. Hän on yhdessä muiden vanhempien kanssa laatinut valituksia eri viranomaisille.

Talous sekaisin

Markon kivut ja säryt jatkuvat edelleen, 13 vuotta onnettomuuden jälkeen. Oikeassa kädessä on jatkuvaa haamusärkyä ja vammautuneessa polvessa palavaa, polttavaa ja kroonista kipua.

Pahimpana puutteena hän pitää kuitenkin sitä, että on jäänyt onnettomuuden jälkeen kokonaan vaille henkistä tukea eikä valtio ole auttanut häntä lainkaan. Se on katkeroittanut Markoa.

Onnettomuuden jälkeen hän kärsi myös rankasta masennuksesta.

”Näin tapahtuneesta unia. Menin lopulta lääkäriin, ja hän totesi minun kärsivän traumaperäisestä stressireaktiosta.”

Marko sai masennukseen lääkityksen, ja kerran viikossa hän on käynyt psykiatrilla.

Nykyään varusmiespalveluksessa loukkaantuneille on jo onneksi olemassa vertaistukea, sillä heitä varten on hiljattain perustettu oma yhdistys Asevelvollisena vammautuneiden tuki ry. Marko on yhdistyksen jäsen.

Onnettomuuden jälkeen valtion kuntoutuskeskus painosti Markoa tradenomi-koulutukseen, vaikka hän ei kokenut olevansa vielä siihen valmis.

Sen sijaan hän olisi halunnut hakea uudelleen insinöörikoulutuksen, johon hän ei ollut päässyt ensimmäisellä kerralla. Hän kävi kuitenkin tradenomikoulutuksen loppuun, vaikka se otti koville.

Tällä hetkellä Marko on työtön – ja työttömyys on laittanut myös hänen raha-asiansa sekaisin. Hän sinnittelee peruspäivärahalla ja pienellä tapaturmaeläkkeellä. Hän ei usko, että pystyy kokopäivätöihin, mutta haluaisi tehdä osapäivätöitä esimerkiksi markkinointitehtävissä.

”Ei kukaan ota töihin sellaista, joka ei pysty tekemään töitä täyspäiväisesti. Töitä olen silti koko ajan hakenut”, Marko sanoo.

”Unelmoin siitä, että saisin raha-asiani kuntoon. Saisin velat ja laskut hoidettua ja että töitä löytyisi.”

Nyt päivät kuluvat aikaa tappaen.

Vaiettu ongelma

Terveyden, työn ja muutenkin normaalin elämän lisäksi onnettomuus maksoi Markolle myös avioliiton.

”Seurustelin ex-vaimoni kanssa jo ennen armeijaan menoa. Olimme yhdessä 12 vuotta, joista neljä naimisissa.”

Pariskunnalla on 10-vuotias tytär ja viisivuotias poika. Marko näkee lapsiaan joka toinen viikko.

Suurimpana syynä avioeroon Marko mainitsee onnettomuudesta aiheutuneen masennuksen ja siitä seuranneen alkoholinkäytön. Pahimmillaan hän joi joka päivä 2–3 viikon putkissa. Nyt alkoholinkäyttö on hallinnassa.

Kun Marko kuuli lokakuussa 2017 Raaseporissa tapahtuneesta varusmiesten tasoristeysonnettomuudesta, hän ihmetteli, että onnettomuus pääsi tapahtumaan. Hän myös toivoo, että loukkaantuneet varusmiehet eivät joutuisi kokemaan samaa kuin hän.

”Jossain oli valvonta pettänyt. Ja taas syytettiin varusmiestä eli ajoneuvon kuljettajaa kuolemantuottamuksesta”, Marko sanoo.

”Mies masentuu varmasti. Tiedän, että minun lisäkseni kolme Rovajärvellä loukkaantunutta on kärsinyt pahasta masennuksesta.”

Varusmiespalveluksessa loukkaantumisista ei paljon puhuta julkisuudessa. Marko ei täysin osaa selittää, miksi moni varusmiespalveluksessa loukkaantunut ei mielellään puhu vammoistaan ja elämästään julkisesti.

”Ehkä Suomessa on miehillä sellainen kulttuuri, että ongelmista ei puhuta. Ollaan jöröjä.”

Entä jos?

Lohjalainen Marko, 32, on usein miettinyt sitä, jos kaikki olisikin mennyt toisin eikä onnettomuutta olisi tapahtunut.

”Joku tarkoitus tällä kaikella täytyy olla. Kärsin syyllisyydestä, mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin.”

Onnettomuudessa oli mukana onneakin, ja muutosta tapahtui. Kranaatinheittimiin on asennettu laite, joka estää kahden ammuksen lataamisen heittimeen. Pahemminkin olisi voinut käydä. Marko tietää, että itse kranaatit eivät räjähtäneet.

”Kranaatinheittimessä räjähti vain ajopanos. Jos kranaatit olisivat räjähtäneet, kaikki olisivat kuolleet 200 metrin säteellä.”

Voimakeinoni

1. Sisu. Olen mennyt eteenpäin pelkällä sisulla ajoittain.

2. Vanhempien apu. Ilman vanhempieni apua en olisi selvinnyt.

3. Periksiantamattomuus. Kaikista ongelmista huolimatta en ole antanut periksi.

X