Kolme varusmiestä sai surmansa Raaseporin junaturmassa – Poikansa menettänyt Annika kertoo, miten vajosi pimeyteen: ”Usko siihen, että näen Affun vielä, auttaa”

Kokkolalaisen Annika Lassilan armeijaa käynyt poika, Affu Holmbäck, kuoli Raaseporin tasoristeysturmassa vuonna 2017. Onnettomuuden jälkeinen aika on ollut pitkä ja raskas. Mutta siinä on ollut myös kiitollisuutta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kokkolalaisen Annika Lassilan armeijaa käynyt poika, Affu Holmbäck, kuoli Raaseporin tasoristeysturmassa vuonna 2017. Onnettomuuden jälkeinen aika on ollut pitkä ja raskas. Mutta siinä on ollut myös kiitollisuutta.
(Päivitetty: )
Teksti: Susanne Strömberg

Annika Lassila oli ratsastamassa, kun kännykkä soi. Oli torstaiaamu, 26. lokakuuta 2017. Kello oli kymmenen. Puhelimessa oli Annikan ex-mies, Affuksi kutsutun Henrik Karl Alfredin isä, Greger Holmbäck.

Hän kertoi, että Dragsvikissä oli sattunut pari tuntia aiemmin onnettomuus. Tasoristeysturmassa oli kuollut kolme alokasta.

”Suojakilpeni meni päälle. Ajattelin, ettei meidän Affulle ollut varmaan mitään sattunut”, Annika kertoo.

Ratsastuksesta ei kuitenkaan tullut sinä aamuna enää mitään.

Hänen taluttaessaan hevosta talliin, puhelin soi toistamiseen. Nyt ystävätär itki, ja sanoi, että hän oli kuullut, että Affu oli todennäköisesti ollut onnettomuusautossa.

Annika ajoi tallilta kotiin pää kylmänä. Paha aavistus oli alkanut nousta mieleen. Tuolloin myös Affun pikkusisko, Leone, oli lähettänyt äidilleen tekstiviestin.

”Tytär kysyi jotain tanssivaatteisiinsa liittyen. Sitten hänkin kirjoitti, että Dragsvikissä oli sattunut onnettomuus. Vastasin hänelle vain kysymykseen tanssivaatteista”, muistelee Annika.

Kolmas puhelu tuli Annikan siskolta. Sisko itki vuolaasti.

Affu

Affuksi kutsuttu Henrik Karl Alfred. © TARJA JACOBSEN

”Siskoni sanoi, että hän oli varma, että Affu oli ollut onnettomuudessa. ”

Kotiin päästyään Annika meni nettiin. Loukkaantuneita oli viety Raaseporin ja Töölön sairaalaan. Hän soitti molempiin sairaaloihin. Kummankaan listoilta ei löytynyt Affun nimeä.

”Silloin tiesin, että Affulle oli käynyt huonosti. Päässäni kävi ajatus, ettei Affua ole enää olemassa”.

Aika pysähtyy

Tiedotustilaisuus oli kello 12.00. Siinä kerrottiin, että kaikille menehtyneiden omaisille ilmoitetaan.

”Meille ei oltu ilmoitettu. Toivomme heräsi. Oliko mahdollista, että Affu olisi hengissä? Epätietoisuus oli kamalaa.”

Kello 12.15 Annika soitti varuskuntaan ja kysyi poikansa kohtaloa. Toimistossa puheluun vastannut henkilö ei vastannut Annikan kysymykseen.

”Hän sanoi vain, että minulle tullaan soittamaan myöhemmin. Silloin aika pysähtyi.”

Takaisinsoitto kesti ja kesti. Kello 12.28 Annikan puhelin pirahti. Päällikkö, jonka titteliä Annika ei muista, sanoi: ”Osanottomme. Valitettavasti poikanne oli yksi menehtyneistä.”

”Samalla hetkellä minulle tuli reikä sydämeen.”

Annika Lassila

Annika on kirjoittanut kuvaan: ”Ihana hetki elämässä valapäivänä Dragsvikissä 19.8.2017.” © Annika Lassilan kotialbumi

Tiedotuskatkos

Annika putosi kuin valtavaan, mustaan aukkoon. Se aukko oli täynnä hätää, surua ja sokkia.

Ja ehkä juuri siksi tuntui niin raskaalta, että epätietoisuus Affun kohtalosta ehti kestää niin kauan.

Puolustusvoimilta kesti yli neljä tuntia ilmoittaa Affun menehtymisestä.

Jälkeenpäin he kuulivat, että Kokkolan lukiossa oli jo pidetty hiljainen hetki Affulle ennen kuin he lähiomaisina saivat tietää pojan kuolleen.

”Kaikki tiesivät Affun kuolemasta ennen meitä. Kukaan ei ottanut vastuuta tiedottamisen virheistä. Se tuntui kohtuuttomalta.”

Näin jälkikäteen Annika ajattelee, että oli kuitenkin hyvä, että hän sai enemmän aikaa henkiseen valmistautumiseen.

”Suurempi sokki olisi ollut se, jos ovelle olisi yhtäkkiä koputettu ja kerrottu, että poikamme on kuollut.”

Leone ja Affu

Leone-pikkusisko oli Affulle tärkeä. 8-vuotias isoveli telmii 1,5 vuotiaan Leonen kanssa. © Annika Lassilan kotialbumi

Ihmiset kannattelivat

Seuraavana lauantaina sotilaspappi ja puolustusvoimien päällikkö tulivat heille kotiin. He toivat samalla Affun tavaroita.

Ensimmäiset päivät Affun kuoleman jälkeen heillä kävi paljon ihmisiä. Leonenkin luokkakaverit tulivat. Toivat mukanaan suklaata, sipsejä ja kauniita kortteja.

”Ihmiset kannattelivat meitä ihanasti.”

Kaksi päivää Affun kuoleman jälkeen Annika tapasi poikansa tyttöystävän ensimmäistä kertaa.

Affu ja Hanna-Sofia

Affu yhdessä tyttöystävänsä, Hanna-Sofian kanssa. © Annika Lassilan kotialbumi

”Hän on aivan ihana nuori nainen. Meistä on tullut Affun kuoleman jälkeen läheisiä.”

Leone meni seuraavana maanantaina kouluun. Päälleen pikkusisko pisti Affun hupparin.

Leone ja Affu

Vuonna 2010 otetussa kuvassa Affu kantaa Leonea reppuselässä. © Annika Lassilan kotialbumi

Vaikea käsittää

Affun ruumis tuotiin seuraavana keskiviikkona kappeliin.

”Oli ihanaa saada nähdä Affu, ja olla hänen vierellään. Hän näytti rauhalliselta.”

Poikaansa katsellessaan Annika yritti sisäistää, ettei Affu ollut enää kehossaan. Mutta sitä oli hyvin vaikea käsittää.

Affun rinnalle oli laitettu punavalkoinen Liverpool-jalkapallojoukkueen huivi, sillä Affu oli ollut kova Liverpool -fani.

”Pistin käteni Affun rinnalle ja puhuin hänelle. En muista kuitenkaan, mitä juttelin. Kaikki oli ohi tunnissa. Olisin halunnut viettää kauemmin poikani vierellä.”

Annika muistaa, että ruumisauton saattuematka oli kaunis ja koskettava.

”Affun kavereiden äidit olivat laittaneet kynttilöitä tienvarteen kilometrin matkan ennen Affun isän kotia.”

Hautajaiset

Annika, Affun isä ja Annikan nykyinen mies, Petri, järjestivät hautajaiset yhdessä.

”Se tuntui oikealta. Ketään ei jätetty yksin”, sanoo Annika.

Täydessä kirkossa oli yli 300 henkeä. Nuoria oli paljon.

”Affun kohtalo kosketti monia ihmisiä. Hän oli hyvin pidetty, vaatimaton ja ystävällinen kaikkia kohtaan”, kertoo Annika.

Arkkua peitti puolustusvoimien lippu. Presidentiltä ja puolustusministeriltä oli tullut adressi.

Tasavallan presidentin lähettämä suruadressi

Tasavallan presidentin lähettämä suruadressi on kirjoitettu Henrikille. Läheiset tunsivat nuorukaisen Affuna. © TARJA JACOBSEN

Kirkossa kaikui Liverpool-joukkueen tunnuslaulu You never walk alone.

”Hautajaiset olivat kauniit – ja raskaat. Itketti kauheasti. Tuli suru muidenkin puolesta”, kuvaa Annika.

Muistotilaisuudessa Affun ystävä piti puheen. Annikan edesmenneen serkun tytöt lauloivat Robbie Williamsin Love My Life– ja Feel-kappaleet.

”Affu oli nuorempana tehnyt pahvista kitaran. Sillä hän soitti huoneessaan Feel-kappaletta innoissaan, niin että kuola valui”, naurahtaa Annika muistolle.

Tyhjyys

Hautajaisten jälkeen oli pelkkää tyhjää. Annika jäi kahden kuukauden sairauslomalle. Sen jälkeen hän yritti olla kokopäivätöissä. Mutta kuukauden jälkeen tuli stoppi. Hän jäi toiselle, pitemmälle sairauslomalle.

Annika Lassila

Kun Annika ikävöi poikaansa, hän kaipaa erityisesti heidän keskustelujaan. © TARJA JACOBSEN

”Elämässä ei ollut muuta kuin pimeyttä. Tuli tunne, että haluan luovuttaa.”

Työnantajan sairauskassa kustansi Annikalle kolmen kerran terapian.

”Mietin, muun muassa, että olinko tehnyt jotain väärin. Sitten tajusin, ettei luovuttaminen auttaisi. Affukaan ei olisi sitä halunnut, vaan olisi sanonut: Ja, pah, äiti. Elä elämää, kun sitä vielä on!”

Oli keskityttävä hyviin muistoihin. Mentävä eteenpäin. Surtava omalla tavalla.

Annika kiittää työnantajaansa. Seuraavan kevään ja kesän hän sai olla töissä 50 prosentin työajalla.

”Se auttoi todella paljon ja vaikutti jaksamiseen. Antoi aikaa suremiseen.”

Hevosesta turvaa

Annika vietti aikaa Affun isän kanssa hevostallilla.

”Koulutimme ravivarsaa ajoon. Siinä samalla puhuimme ja muistelimme Affua. Leonekin oli mukana. Tuimme toisiamme.”

Annikan hevonen, Lilly, on ollut hänelle parasta terapiaa. Tallilla Annika saa olla luonnon keskellä ja tehdä tuttuja juttuja. Hevonen tuo myös turvaa.

Lilly-hevonen on ollut Annikalle parasta terapiaa

Lilly-hevonen on ollut Annikalle parasta terapiaa ja voima, joka on kantanut häntä läpi vaikeuksien. Suurena tukena on ollut myös Annikan nykyinen mies, Petri. © TARJA JACOBSEN

Annika liikkui muutenkin paljon. Polki pyörällä lumimyrskyssä ja kuunteli korvakuulokkeista musiikkia.

”Raavin haavani henkisesti vereslihalle. Suru pitää puskea läpi.”

Annikan päässä jyskytti kysymys: ”Miksi minä olin yksi niistä, joka menetti lapsensa.”

Jotkut kappaleet aukaisivat padot. Sellainen oli Rita Oran Anywhere.

”Sitä kuunnellessani ajattelen, että Affu ja minä karkaamme yhdessä pois tästä tilanteesta. Sitten David Guettan ja Sian Flames voimaannutti minut takaisin. Hymyilin kyynelten valuessa poskilla – ja poljin kovempaa.”

”Valitsin kiitollisuuden”

Affun hauta sijaitsee matkalla hevostallille. Se on täynnä kauneutta ja surua. Annika on käynyt haudalla päivittäin. Joskus neljäkin kertaa.

”Toisinaan menen haudalle itkemään. Sen jälkeen helpottaa.”

Kun olo on tuntunut liian rankalta, hän on joutunut pyöräilemään hautausmaan ohi. Annika on uinut syvissä vesissä, mutta ei ole jäänyt niihin rypemään.

”Ihmiset ovat kysyneet, olenko saanut nukuttua. Olen nukkunut elämäni sikeimmät unet Affun kuoleman jälkeen. Suru on myös fyysisesti raskasta.”
Suurena henkisenä tukena on ollut Annett-serkku.

”Olemme nähneet viikoittain ja puhuneet. Annetten avulla valitsin kiitollisuuden katkeruuden sijaan.”

Kiitollisuuden mistä?

”Olen kiitollinen siitä, että saimme pitää Affun elämässämme melkein 20 vuotta”, hän sanoo.

Ajatuksen voima on suuri. Sen suru on Annikalle opettanut. On iso merkitys, mitä ja miten asioista päättää ajatella.

”Monesti ajatellaan, että suru on mustaa ja elämä loppuu siihen. Ei se ole niin. Elämä jatkuu ja suremisen tapoja on monenlaisia”, tietää Annika.

Yksi hyvä tapa surra, on muistella.

Kuva Affun ylioppilasjuhlista.

Valokuvat muistuttavat elämän hyvistä hetkistä. Kuva Affun ylioppilasjuhlista. © Annika Lassilan kotialbumi

Muistoja

Tämä poika tulee pärjäämään. Hän ottaa asiat rennosti. Näin neuvolantäti sanoi viisivuotiaasta Affusta.

Valokuvissa hymyilee punatukkainen söpö poika, jolta puuttuu hampaita keskeltä. Affu oli esikoinen.

Annikan muistoissa Affu oli helppo ja elämäniloinen lapsi. Hän piti usein sylissään kuusi vuotta nuorempaa Leone-siskoaan. Kuvissa Affun silmät suorastaan säkenöivät. Hän oli ylpeä pikkusiskostaan.

Äiti ja Affu.

Äiti ja Affu. © Annika Lassilan kotialbumi

”Luonteeltaan Affu oli herkkä, positiivinen ja lojaali. Hän oli niin vaatimaton, ja valoisa, kuin ihminen vain voi olla. Koskaan minun ei tarvinnut ottaa yhteen hänen kanssaan. Ainoastaan teini-iässä hän oli hiukan vetäytynyt.”

Annika ihaili poikansa tapaa nauttia elämästä. Usein poika sanoi äidilleen: otahan iisisti, älä stressaa.

Jalkapallo oli Affulle kaikki kaikessa. Nuorempana hän harrasti sitä aktiivisesti. Affu ehti käydä kolme kertaa Englannisssa katsomassa valioliigan pelejä.

”Kun Affu oli 15-vuotias, olin hänen kanssaan Englannissa kahdestaan. Menimme katsomaan Liverpoolin matsia Evertonia vastaan. Affu oli säästänyt rahaa matkaan jakamalla lehtiä. Hän pääsi näkemään suosikkijoukkueensa livenä täyden katsomon kannustaessa. Jokainen äiti toivoo, että oma lapsi saisi kokea sellaista onnea. Onneksi Affu sai.”

Jan Mölby ja Affu

15-vuotiaalle Affulle oli suuri hetki, kun hän huomasi Englannissa Liverpool-pelin jälkeen tanskalaisen Jan Mölbyn, joka pelasi aikoinaan Liverpoolin joukkueessa. Affu tunnisti miehen, vaikkei ollut edes syntynyt miehen aktiivisina pelivuosina. © Annika Lassilan kotialbumi

Annika muistaa, että Lukiossa Affu muuttui sosiaalisemmaksi. Hän koki vanhojen tanssit ja penkkarit. Nuorella miehellä oli mielipiteitä niin politiikasta, uskonnosta kuin ruuastakin. Affu pääsi koulunsa kanssa käymään Afrikassa, Senegalissa.

”Se oli mahtava seikkailu.”

Ylioppilaskuvissa hymyilee onnellinen Affu.

”Ajattelin, että nyt on armeija enää käymättä. Valtio saa tehdä viimeisen silauksensa pojallemme”, Annika muistelee.

Hän kävi armeijassa katsomassa poikaansa.

”Ei Affu siellä tykännyt olla, mutta hän halusi käydä sen velvollisuudesta kunnialla läpi. Affun asenne oli aivan mieletön. Se oli mahtavaa nähdä.”

Miten kuljettajat jaksavat?

Miten Annika jaksaa nyt? Onko hän katkera?

”Ajatukseni eivät ole vihassa eivätkä katkeruudessa. Surun kanssa on ihan tarpeeksi.”

Hän miettii usein myös onnettomuuden nuorta autonkuljettajaa ja junan kuljettajaa.

”Kun puolustusvoimien edustajat kävivät kodissamme Affun kuoleman jälkeen, pyysimme heitä välittämään kuljettajille viestit, ettemme syytä heitä. Koimme tapahtuneen onnettomuutena.

Ajattelen, että kuljettajillakin on tarpeeksi kannettavaa loppuelämäkseen. Monesti olen miettinyt, miten he jaksavat. Että pitäisikö heihin ottaa yhteyttä?”

Annikan mielestä armeijan riskiarvioinnissa oli isoja puutteita.

”Totta kai puolustusvoimat olisi voinut suunnitella radanylityksen toisin. Parin kilometrin päässä olisi ollut turvallinen junanradanylityspaikka.”

Annika ei ole halunnut käydä oikeustaistelua.

”Raha ei toisi poikaamme takaisin. Keskityn hyvään energiaan.”

Annika Lassila, Leone ja Greger Holmbäck

Annika Lassila, Leone ja Greger Holmbäck Raaseporissa, onnettomuuspaikalla 30.4.2018. © NINA LEPPÄHARJU

Viime talvena Annikan oli vaikeaa hengittää.

”En tiedä, johtuivatko hengitysvaikeuteni siitä, että Affu murskautui keuhkoistaan. Ehkä elin jollain tavalla symbioosissa Affun kanssa.”

Aina lähellä ja rakas

”Aina kun ajattelen Affua, tulen onnelliseksi. Tuntuu, että hän on edelleen elämässämme. Affun menetyksessä ei ole ainoastaan huonoa, siinä on myös paljon hyvää.”

Eräs äiti kirjoitti Annikalle, että Affun kuolema muistuttaa meitä rakkaudesta. Se on yhdistänyt niin monia ihmisiä.

Annikaa on kantanut myös tietynlainen lapsenusko ja Jumalan voima. Vaikka kulunut vuosi on tuntunut pitkältä, ja siinä on ollut vuoristorataa, elämässä on silti vielä hienoja asioita.

Kun Annika ikävöi poikaansa, hän kaipaa erityisesti heidän keskustelujaan.

”Affu on minulle edelleen ilontuoja. Usko siihen, että näen Affun vielä, auttaa.”

Huhtikuussa 2018 Annika, Affun isä ja Leone-pikkusisko matkustivat turmapaikalle.

”Tuntui oikealta käydä turmapaikalla. Se riitti meille. Oli helpottavaa saada tietää, että siinä kohtaa Affu hengitti viimeisen kerran. Se auttoi meitä suruprosessissamme. Se toi meidät lähemmäksi Affua.”

X