Autokolarissa ollut Outi: ”Kukaan ei tiennyt, jäisinkö vihannekseksi sängyn pohjalle”

Mäessä on vihreä puutalo. Jos sen etupiha näkyisi tielle, olisi ohikulkijoilla ihmettelemistä. Koko piha on myllätty ja möykkyinen, ja nurkassa nököttää pieni keltainen kaivinkone.

”Leikin viikonloppuna vähän kaivinkoneella. Sitten siitä irtosi telaketju”, naurahtaa talon asukas Outi Leinonen, 30.

Työn alla oli alunperin pyöräharjoittelurata, mutta suunnitelmat ovat nyt muuttuneet.

Outia ei haittaa, vaikka pihan muotoilu jäisi kuukaudeksi kesken. Hän jatkaa sitten, kun joku ehtii korjata kaivurin.

Outi Leinonen oli aikoinaan lupaava jääkiekkoilija, jonka elämän täyttivät urheilu ja seurakaverit. Tähtäimessä oli amerikkalainen yliopisto, jossa olisi voinut pelata jääkiekkoa ja amerikkalaista jalkapalloa sekä opiskella arkkitehdiksi.

Mutta sitten tapahtui onnettomuus, ja hän joutui aloittamaan kaiken alusta.

Kohtalokas torkahdus

Ennen auto-onnettomuutta jääkiekko täytti nuoren urheilijalupauksen koko elämän. ©HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN/OTAVAMEDIA

Kaveri soitti Outille keskellä yötä. Hänet pitäisi tulla hakemaan mökiltä. Oli kaunis heinäkuinen yö vuonna 2004. Outi lainasi vanhempiensa uutta autoa ja lähti matkaan nelostietä pitkin. Paluumatkalla, aamuneljän aikaan, hän nukahti rattiin.

Tapahtui onnettomuus, jossa oli mukana huonoa tuuria, mutta myös hyvää.

Tie vietti onnettomuuspaikalla keskikaistalle. Siksi Outin ajama auto luisui vastaantulevan rekan keulaan. Outi vammautui päähän, ystävä päästä alaspäin.

Hyvää tuuria oli, ettei kumpikaan kuollut.

”Kukaan ei tiennyt, millaisena herään tai miten toipuisin. Puhuisinko tai näkisinkö vai jäisinkö vihannekseksi sängyn pohjalle”, Outi kuvailee.

Kun hän muutaman päivän päästä heräsi sairaalassa, hän joutui aluksi hengitysletkun vuoksi kirjoittamaan asiansa paperille. Ensimmäiseen lappuun hän kirjoitti: ”Missä mä oon?”

Seuraavaksi hän kirjoitti: ”Kerkiänkö viikonlopun peliin?”

”En sitten kerinnyt.”

Vaikea tapaus

Outin aivovamma arvioitiin keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Hän itse ei sitä tiedostanut. Jalkeille päästyään hän yritti jatkaa pelaamista ja opiskelua, entistä elämäänsä. Eihän siitä mitään tullut.

Kotiutumisen jälkeen alkoi kuntoutuminen. Käpylän kuntoutuskeskuksessa Helsingissä hän oli vaikeimpien tapausten osastolla.

”Ajattelin: mitä minä täällä teen? Suurin osa ihmisistä oli siellä pyörätuolissa.”

”Kuntoutuskeskuksessa oli aivovammautunut nainen, joka toivoi olevansa pyörätuolissa, koska silloin kaikki näkisivät hänen vammansa ja hän saisi myötätuntoa.”

Silloin Outi ajatteli, ettei nainen tajunnut, miten hankalaa oli olla pyörätuolissa. Nyt hän ymmärtää, mitä nainen tarkoitti.

”Jos vamma on pään sisällä, se ei aina näy ulospäin. Silloin kohtelu on erilaista, ja muitten ihmisten on vaikeampi käsittää, miksei voi esimerkiksi käydä töissä.”

Pikku hiljaa Outi alkoi hahmottaa rajoitteensa. Ei koulua. Ei lätkää. Ei kavereita. Edessä häämötti loppuelämä työkyvyttömyyseläkkeellä. Sen tajuaminen oli elämäniloa pursuavan nuoren naisen synkin hetki.

”Katsoin kelloa, kun se oli 11 aamulla ja mietin, mitä ihmettä teen loppupäivän. Päivät olivat tyhjää täynnä. Keksin kaikenlaisia omia projekteja, koska en voinut sitoutua kenenkään muun aikatauluihin.”

Muistilappujen varassa

Outi aloitti saksofonin soiton, valokuvauksen, telinevoimistelun ja lumilautailun – ja pian hän jo ohjasi voimistelijoita ja lautailijoita.

Hän asui solukämpissä entisten kiekkokavereiden tai ystävien kanssa. Onneksi, sillä hella tai uuni unohtui usein päälle.

”Nyt olen jo oppinut varomaan itseäni enkä jätä liettä päälle. Käytän paljon muistilappuja. Kun mökillä kaadan puita moottorisahalla, käyn työvaiheet läpi monta kertaa ennen kuin aloitan.”

Kerran hän sai pahat palovammat polttaessaan risuja, koska heitti sytytysnestettä risujen päälle ja piti tulitikkua kädessään liian kauan.

”Kaverini sanoi minulle jotakin ja huomioni harhautui häneen”, Outi kertoo.

”Juuri tuo on pahinta. En pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa, vaan minun pitää tehdä yhtä juttua kerrallaan. Viisi minuuttia ruokaa, viisi minuuttia imurointia, viisi minuuttia jotakin muuta.”

Ja kun pystyy keskittymään yhteen asiaan vain viisi minuuttia kerrallaan, myös sopivan työn löytäminen on vaikeaa. Mutta Outi yritti.

Hän työskenteli au pairina Ruotsissa, siivosi hevostalleja, teki puuartesaanin työtä ja ohjasi erilaisia liikuntaryhmiä – ennen kuin lopulta uskoi, ettei pysty.

Sitten hän löysi harrastuksen, joka muutti hänen elämänsä.

Vauhdin hurmaa

Jo pikkutytöstä asti pyöräily on kiinnostanut Outia. Ajamaan hän oppi vahingossa 2,5-vuotiaana, kun naapurin isommat tytöt istuttivat hänet apupyörättömän pyörän päälle ja lupasivat pitää kiinni tarakasta.

”Eihän ne tietenkään pitäneet. Kaaduin.”

Mutta itkun sijaan pikku-Outi kiljui riemusta: hän osasi ajaa pyörällä!

Jo pitkään Outi oli halunnut kokeilla BMX-polkupyöräcrossia. BMX-polkupyöräcrossissa ajetaan kumpuilevaa, vajaan puolen kilometrin mittaista rataa. Se on kuin motocrossia, mutta polkupyörällä. Radalla ei ole varsinaisia hyppyreitä, mutta kummuista voi myös hypätä.

BMX-polkupyörän purkaminen ja kokoaminen on Outin mielestä hyvää aivojumppaa. ©HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN/OTAVAMEDIA

”Samaa rataa menevät jo kolmivuotiaat. Rata ei ole paha, vasta vauhti tekee siitä hurjan. Tykkään BMX:ssä siitä, että keholla pumpataan itse vauhtia kummuista.”

Vielä muutama vuosi sitten sopivaa pyörää oli vaikea löytää Suomesta, koska BMX-pyöräily oli niin pienen piirin harrastus. Outi hankkikin ensin freestyle-pyörän.

”Menin sillä aluksi kumpuilevaan maastoon. Se puri heti. Soitin BMX-kisojen järjestäjille, ja pyysin päästä mukaan. Pääsin saman tien kilpailemaan.”

Nyt Outi on lajin Suomen mestari. Hän on myös ainoa suomalainen, joka on päässyt BMX-polkupyöräcrossissa MM-finaaliin. Tähän mennessä hänen paras saavutuksensa on pronssia ikäsarjassa 30+ viime vuodelta.

Suurimpana saavutuksenaan Outi pitää kuitenkin sitä, että kylmäpäisesti lähti kansainvälisiin kisoihin.

”Jotkut olivat sitä mieltä, ettei sinne voi aloittelija mennä. Menin vain. Sitä kautta tutustuin mahtaviin ihmisiin ja opin paljon.”

Treeniä tyttären kanssa

Tammikuussa 2017 Outin elämä sai uuden, ihanan käänteen, kun hänelle syntyi tytär Taika. Outi katsoo hellästi sylissään jokeltavaa vauvaa ja suukottaa tätä. Hän elää tyttärensä kanssa kahdestaan.

”Olen aina tykännyt lapsista, mutta oma lapsi on silti paras.”

Jo viime keväänä Outi kävi Taikan kanssa harjoittelumatkalla Uudessa-Seelannissa, jossa hänellä on paljon ystäviä BMX-piireissä.

”Se oli täydellinen matka. Kaikki tutut olivat valmiita hoitamaan Taikaa sillä välin kun ajoin radalla. Ei tarvinnut edes pyytää.”

Kun Outi lähtee kotoaan harjoittelemaan naapurikunnan Laukaan BMX-radalle, vauva yleensä nukkuu parinkymmenen kilometrin matkan. Toisinaan saattaa käydä niin, että perillä pikku neiti onkin jo pirteä. Silloin saa harjoittelu jäädä.

Vaikka jääkiekon ja siihen liittyvän sosiaalisen piirin jättäminen oli Outille aikoinaan kova paikka, oli se myös kasvattavaa.

”Sain miettiä elämän merkitykset uusiksi. Vaikka olin kuolla, en koe, että pitäisi elää kuin viimeistä päivää”, Outi miettii.

”Mutta jokainen päätös pitää tehdä niin, ettei jää katumaan mitään, vaikka kuolisi huomenna.”

Älkää aliarvioiko

Outin olohuoneen seinällä on suuri kalenteri, joka on täynnä merkintöjä: fysioterapia, neuvola, punttisali, Espanjan treenimatka. Ruokapöydällä lojuu kirja mehiläistenhoidosta. Siihen Outi aikoo paneutua, tosin ensin siskonsa puutarhassa. Ensimmäinen pesä on jo hankittu.

Juuri hankittua vanhaa puutaloa Jyväskylässä pitäisi myös remontoida ja pihalle rakentaa se pyöräilyrata. Suunnitelmat ovat nyt tosin muuttuneet. Jos hän saa kaupungilta luvan, pihalle syntyykin skeittiramppi.

Outi myös treenaa Taikan kanssa jo ahkerasti. Se tarkoittaa, että Outi käy hänen kanssaan kärrylenkeillä ja vauvauinnissa. Hän ei aio olla ensimmäisenä varoittelemassa, jos tyttö haluaa kiipeillä puuhun tai hyppiä sohvalta alas.

”Älkää aliarvioiko lapsia. Älkää aliarvioiko itseänne!” Outi sanoo. Hän on itse paras todiste siitä, mitä voi saavuttaa, kun ei anna esteiden lannistaa.

Jokelteleeko siinä hänen sylissään kenties Suomen tuleva urheilulupaus?

”Toivon, että Taika innostuu urheilusta, mutta itse hän sen päättää. Tärkeintä, että hänellä on hauskaa. Ja hauskinta lapsella on silloin, kun hän oppii uusia asioita.”

Lue myös:

Autokolari rikkoi Kirsin vartalon – uusi elämä alkoi vasta kymmeniä vuosia myöhemmin