Kuolemanpelko yhdisti ja ystävyys alkoi syöpähoidossa

Kun Hannele Hietikko ja Piia Hakomäki tapasivat ensi kertaa, he asettuivat vierekkäisiin vuoteisiin saamaan solumyrkkyä. Kuusi tuntia kestäneen tiputuksen jälkeen heistä oli tullut ystävät.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Syntymäpäivillä on Piia Hakomäelle (vas.) ja Hannele Hietikolle erityinen merkitys. ”Emme todellakaan harmittele, kun ikävuosia tulee lisää.”

Kun Hannele Hietikko ja Piia Hakomäki tapasivat ensi kertaa, he asettuivat vierekkäisiin vuoteisiin saamaan solumyrkkyä. Kuusi tuntia kestäneen tiputuksen jälkeen heistä oli tullut ystävät.
(Päivitetty: )
Teksti: Pirjo Kemppinen

Miltä tuntuu, kun solumyrkky etenee suonissa? Sitä tamperelainen Hannele Hietikko ja nokialainen Piia Hakomäki pohtivat tavatessaan ensi kertaa. Paikka oli Tampereen yliopistollisen sairaalan syöpätautien poliklinikan odotustila huhtikuussa vuonna 2008.

Kumpikaan ei tiennyt, mitä olisi edessä. He olivat menossa sytostaattihoitoon ensimmäistä kertaa. Hannele oli saanut rintasyöpädiagnoosin vuoden vaihteessa, Piia helmikuussa.

Jälkeenpäin he muistavat ahdistavan epätietoisuuden ja pelon synkistämän odotuksen. Se oli yksi rankimmista ajoista taipaleella, jota he eivät vielä silloin tienneet taivaltavansa yhdessä.

Naisten ystävystyminen antoi sairaudelle uuden sävyn. Sen jälkeen oli helpompi kestää, että tilanne meni koko ajan pahemmaksi.

 

Onnenkantamoinen

Sairaalan odotushuoneessa Hannele ja Piia vuodattivat toisilleen elämäntilanteensa.

”Tunnistimme toisissamme halun puhua sairaudesta. Kaikki eivät halua”, Piia toteaa.

Hannelelta löydettiin kyhmy rinnasta gynekologin rutiinitarkastuksessa joulun ja uuden vuoden välillä. Mainostoimistoyrittäjä ei halunnut käyttää työaikaa lääkärin vastaanottoon, vaan vaati kuulla otetun näytteen tuloksen puhelimessa tammikuun alussa 2008.

”Sitten painelin palaveriin. Matkalla totesin työryhmäni jäsenille, että sain äsken kuulla sairastavani rintasyöpää.”

Hän ei kyennyt sisäistämään lääkärin sanoja.

”Ajattelin, että minulle ei voi tulla syöpää, se on jonkun toisen diagnoosi.”

Hannelelle tehtiin rinnan osapoisto tammikuun lopussa. Samalla poistettiin alueen imusolmukkeet, joista myös löydettiin syöpäsoluja.

Opettajana toimiva Piia oli itse tuntenut kyhmyn rinnassaan helmikuun puolivälissä. Häneltä poistettiin koko rinta ja niin ikään imusolmukkeet helmikuun lopussa.

Piia oli koko kevään valtavan ahdistunut. Hän etsi sairaudesta tietoa internetistä ja tulkitsi kaiken löytämänsä merkitsevän lopulta kuolemaa.

”Olin jopa valmis tappamaan itseni ennen kuin hoidot alkoivat. Sitten tapasin Hannelen.”

 

Ruumisarkkukurssilaiset

Piialla ja Hannelella todettiin sama HER 2 positiivinen -syöpälaji. Niitä on rintasyövistä 20 prosenttia.

Aluksi se oli ainoa heitä yhdistävä tekijä. Hannele on Piiaa neljätoista vuotta vanhempi, hän oli naimisissa sairastuessaan ja kahden aikuisen lapsen äiti, jonka suurin intohimo oli työ. Piia oli juuri eronnut, lapseton, sinkkuna viilettävä nainen.

Ensimmäisellä hoitokerralla he asettuivat vierekkäisiin peteihin. Kuusi tuntia kestäneen tiputuksen jälkeen heistä oli tullut ystävät.

Heistä oli helpottavaa saada jakaa järkytys sairastumisesta ja pelko kuolemasta samassa tilanteessa olevan kanssa.

”Terveet ystävät olivat tukenani ja tekivät kaikkensa, että oloni olisi hyvä. Onneksi he eivät koskaan sanoneet tietävänsä, miltä minusta tuntuu. Vain Hannelen kanssa voimme sanoa toisillemme niin”, Piia kuvaa.

Sytostaatteja annettiin kuusi kertaa kolmen viikon välein. Ainoa kerta, jolloin he eivät olleet siellä yhdessä, oli synkkä.

”Vaivuin miettimään vain sitä, että makaan tässä yksin saamassa syöpäsolusalpaajaa”, Hannele havainnollistaa.

”Se on niin karu paikka. Sielun siskon löytyminen helpotti käyntejä”, lisää Piia.

Kun he olivat yhdessä, huoneessa raikui nauru, jota hoitajatkin oppivat odottamaan. Sanavalmiit ja suulaat naiset viihdyttivät toisiaan hulvattomilla jutuilla. Kerran heitä jouduttiin toppuuttelemaan.

”Piia mietti, että pitäisi keksiä jokin yhteinen harrastus. Ideoin, että se voisi olla ruumisarkun valmistuskurssi”, Hannele tyrskähtää.

”Se karkasi käsistä”, Pia myöntää.

Musta huumori auttoi käsittelemään tuskallista aihetta.

”Kuolema oli niin läsnä koko ajan. Pelkäsin sitä ihan helvetisti”, Piia huokaa.

”En ole päässyt sen kanssa sinuksi vieläkään”, Hannele jatkaa.

 

Kaljut kummajaiset

Kahdeksan vuotta myöhemmin naiset ovat yhä ystäviä.

”Olet sinä nyt astetta paremman näköinen kuin silloin”, tuumaa Hannele katsoessaan Piia.

Kumpikin räjähtää nauramaan. Sairauden aikanakin he pystyivät nauramaan yhdessä muuttuvalle ulkonäölleen, mutta muiden kommentit satuttivat.

Kesän 2008 aikana kortisonilääkitys pöhötti heidän kasvonsa palloiksi ja nivelet näkymättömiin. Piia sai pahan ihottuman. Toisen solusalpaajahoidon jälkeen lähtivät hiukset. Silloin he itkivät yhdessä.

Piia oli lyhentänyt pitkät hiuksensa jo etukäteen, mutta Hannelelta pitkät suortuvat putosivat tukkoina. Se teki sairaudesta entistä todellisemman.

”Sen jälkeen peilistä katsoi oikeasti sairaan näköinen nainen”, Piia kuvaa.

Hannele hankki punaisen peruukin.

”Vihasin sitä opossumia.”

Piia kapinoi sairauttaan vastaan lähtemällä kaljuna baariin. Baarimikko kysyi, oletko hävinnyt vedon.

Huivikaan ei säästänyt huomautuksilta: ”Luuletko, ettei näe, että olet kalju.”

Piia purki mielipahaansa Hannelelle.

”Tiesin, että hänelle soitettuani minulla ei ole enää paha mieli.”

He raportoivat toisilleen erilaiset tuntemukset hoitojen välillä ja pohtivat, mitä merkitsivät lääkäreiden sanat, ilmeet ja eleet. Hannele luki tuntikaudet internetistä rintasyöpää koskevia materiaaleja. Piia yritti estää, mutta Hannelen onkimien tietojen vuoksi hän osasi kysyä seuraavalla lääkärikäynnillä entistä enemmän.

Läpi käytiin myös ystävät, ilot ja surut.

Piia tunnustaa olleensa kateellinen Hannelen avioliitosta. Sairastuessa yksin eläminen tuntui musertavalta.

”Siihen asti en ollut ajatellut, että minun on pakko saada lapsi. Hoitojen alettua tajusin, ettei se ehkä koskaan ole mahdollista. Tunsin, että kaikki otettiin minulta pois. Yhtäkkiä oli pitkä lista asioita, joita olisin halunnut tehdä.”

 

Kateutta oljenkorresta

Kesällä 2008 sairaalassa oli paljon lääketieteen kandeja sijaisina. Eräs heistä koki välttämättömäksi kertoa Hannelelle, että tämän syöpä uusiutuisi 87 prosentin todennäköisyydellä.

”Sama kandi yritti kertoa myös minulle jotain lukuja, mutta juuri silloin tuli sähkökatkos”, Piia nauraa.

Hannele teki listan haaveistaan ja antoi itselleen viisi vuotta aikaa toteuttaa ne. Hän sai huonoja uutisia ennen kuin ehti kunnolla aloittaa.

Piia uskoo, että he ovat edelleen elossa HER 2 positiivisen syövän hoitoon kehitetyn täsmälääkkeen ansiosta. Sitä he saivat lähes vuoden sytostaattihoitojen jälkeen. Koska Hannelen syöpä oli hormoniperäinen, hän sai sen lisäksi ylimääräisen lääkekuurin, jonka tarkoituksena oli lopettaa hormonitoiminta.

”Olin siitä vähän kateellinen. Ajattelin, että hänellä on yksi oljenkorsi enemmän”, Piia paljastaa.

Hannelen tekstiviesti Piialle kertoi, että tulos oli päinvastainen. Vuonna 2009 ilmeni, että hänellä on kohdunkaulansyöpä. Se leikattiin. Kolmen kuukauden kuluttua syöpä uusiutui, ja edessä oli uusi leikkaus.

”Ylimääräisenä rintasyövän ehkäisyyn annettu lääke lisää kohtusyövän riskiä. Lopetin sen käytön, eikä syöpä ole toistaiseksi uusiutunut”, Hannele kertoo.

 

Ei mikään taistelu

Syksyllä 2009 kummankin hoidot olivat ohi. Varma tapa saada naiset hiiltymään on sanoa heidän voittaneen taistelun syöpää vastaan.

”Ei se ole mikään taistelu eikä omasta tahdosta kiinni. On aivan sama, minkälaista kamppailua käyt, jos sinulla ei ole onnea”, Piia kivahtaa.

”Entä he, jotka kuolevat? Eivätkö he muka taistelleet tarpeeksi?” Hannele lisää.

Hän on uskaltanut antaa hiustensa kasvaa vasta viimeksi kuluneen vuoden aikana. Sitä ennen se tuntui kohtalon uhmaamiselta.

Hän on keskustellut Piian kanssa myös leikkausten jättämien vaurioiden korjaamisesta.

”Mietimme yhdessä, saammeko olla turhamaisia vai kostetaanko se. Pitääkö meidän lakata ajattelemasta ulkonäköä ja tyytyä olemaan kiitollisia siitä, että olemme hengissä?”

Hoitojen jälkeen syövän mahdollista uusiutumista tarkkailtiin viiden vuoden ajan. Koetulokset he ilmoittivat aina ensimmäisenä toisilleen.

”Pelkäsin Piian puolesta yhtä paljon kuin omastani”, Hannele toteaa.

Yhteinen motto oli ”päivä kerrallaan”.

”Jos päivässä on yksi hetki, jolloin et ajattele syöpää, se on hyvä hetki”, he kannustivat toisiaan.

Vähitellen hyvät hetket kestivät minuutteja, sitten tunteja.

Syövän sairastaminen on Piian mielestä maailman kauhein kokemus.

”Mutta toi se jotain ihanaakin mukanaan”, hän sanoo juodessaan kahvia Hannelen kotona, jossa naiset kohtaavat pitkästä aikaa.

Hannele huokaa:

”Ajattele, jos emme olisi tavanneet. Tämä taival olisi ollut miljoona kertaa raskaampi.”

Viva 4/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X