Laukaan maneesionnettomuudessa loukkaantunut Katri: ”Selkärankani ei todennäköisesti koskaan luudu terveeksi”

Laukaalainen Katri Lindström, 41, jäi luhistuneen ratsastusmaneesin alle ja vammautui.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Onnettomuuden jälkeen ei ollut varmaa, pystyisikö Katri enää ratsastamaan.

Laukaalainen Katri Lindström, 41, jäi luhistuneen ratsastusmaneesin alle ja vammautui.
Teksti:
Tuija Tiitinen

Katri Lindströmin toinen työpäivä oli alkamassa ratsastusmaneesissa Laukaassa kolme vuotta sitten. Hänet oli pyydetty ratsastuksenopettajan sijaiseksi, ja hän oli juuri auttamassa oppilaita hevosen selkään, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Maneesin katto romahti.

Jäin jumiin katon alle ja ensimmäinen ajatus oli, että nyt kuolen. Makasin käsittämättömässä asennossa, mutta tunsin silti varpaideni liikkuvan. Sitten näin valoa kauempaa ja tajusin, että minun on raahauduttava valoa kohti, etten tukehdu. Vaihdoin muutaman sanan yhden tytön kanssa ja pian näin, kun meitä tultiin pelastamaan. Oli musertavaa, kun tajusin, ettei yhtä tytöistä saatu elvytettyä.”

Onnettomuudessa kuoli 10-vuotias tyttö. Kolme lasta ja Katri loukkaantuivat. Romahdukseen oli monta syytä, kuten suunnitteluvirheet ja maneesin ruostuneet kattorakenteet.

Läheisten tärkeä tuki

Katrin selkäranka, jalkaterien ja säärien luut murtuivat, ja sairaalassa hänelle tehtiin useita leikkauksia. Selkä jäykistettiin ja tuettiin pulteilla. Totuus vaurioista alkoi selvitä Katrille vasta muutaman päivän kuluttua. Suurin huoli oli jaloista, jotka olivat nilkoista veltot, ja siksi säärten ihoa jouduttiin pitämään pitkään auki.

Katri oli sairaalassa kuukauden.

”Hävetti olla hoitajien armoilla. Koska en pystynyt liikkumaan, vaipat ja pesettämiset tuntuivat aluksi noloilta. Mielessä oli myös pelko, että kävelenkö enää koskaan kunnolla. Lääkärit lupasivat, että kävelen ainakin tuetusti, mutta kuntoutuminen olisi itsestä kiinni.”

Paranemisessa auttoivat ystävät sekä vanhemmat, jotka kävivät usein sairaalassa.

Katria hoitava ortopedi kertoi kaunistelematta, missä mennään ja muistutti, mistä kaikesta Katri oli selvinnyt. Aluksi ei ollut varmaa, pystyykö Katri enää kunnolla ratsastamaan. Käveleminenkin piti opetella uudestaan. Katri päätti olla sitkeä ja paneutua kunnolla kuntoutukseen. Sitkeys tuotti tulosta, ja keväällä hän jo käveli.

”Halusin päästä pian tallille hevosiani katsomaan. Se motivoi harjoittelemaan.”

Katri oli tehnyt ennen onnettomuutta suunnitelmia, jotka liittyivät tiukasti Laukaan ratsastuskouluun, jossa romahtanut maneesikin sijaitsi.

Hän oli tuonut edellisenä syksynä oman hevosensa ratsastuskouluun ja jättänyt tarjouksen koko paikan vuokraamisesta sekä ratsastuskoulun pyörittämisestä. Kuntouduttuaan Katri pitikin suunnitelmista kiinni ja hoiti ratsastuskoulua puolisen vuotta.

Hevonen vierasti

Kun Katri pääsi ensimmäisen kerran tallille pyörätuolissa onnettomuuden jälkeen, hän oli onnensa kukkuloilla. Katrin ensimmäinen ja vanhin hevonen Rusetti katseli kaukaa laitumelta.

Se on Katrin ensimmäinen oma hevonen, jonka hän osti 16 vuotta sitten ensimmäisen vakituisen työpaikan palkkarahoilla nuorena nuorisotyönohjaajana. Rusetti on kaikki nämä vuodet ollut Katrin innoittajana, ja opettajakin monessa asiassa.

Nyt Rusetti vain seisoi eikä tullut emäntänsä luokse. Se tuntui pahalta.

”Olin ehkä ollut liian kauan poissa sen luota. Kun se lopulta tottui minuun onnettomuuden jälkeen, tajusin, etteivät hevoset välitä, kävelenkö vai istunko ja kuinka hitaasti kävelen. Hevoset olivatkin ainoita, joille minun tahtini sopi. Ihmisten kanssa olin aina liian hidas.”

Tallilla Katri tunsi olonsa normaaliksi, kun muualla pyörätuolin kanssa liikkuminen tai hidas kävely tuntui olevan haitaksi. ”Taas kerran oivalsin, että hevosille riittää sisäinen johtajuuteni. Fyysiset vammat ja hitaus eivät niitä haitanneet.”

Ei voi olla totta!

Vuosi sitten Katrin toipumiseen tuli takapakkia, kun selvisi, ettei selkäranka olekaan luutunut eikä todennäköisesti luudukaan terveeksi.

”Silloin romahdin totaalisesti. Siihen asti olin luullut, että parannun joskus normaaliksi. Tuntui, että kaikki ponnistelut ja kuntoutukset olivat menneet hukkaan. Masennuin niin, että meinasin jo myydä kaikki eläimet ja muuttaa kerrostaloon.”

Tuttu ortopedi tajusi tilanteen ja ohjasi Katrin terapiaan. Siellä on nyt vuoden ajan käyty läpi onnettomuuden aiheuttamia tunteita. Katri alkoi nähdä elämässään myös paljon valoa ja hyviä asioita. Hän sai uutta energiaa, hankki oman talon ja tallin Laukaan Kuusaasta viime kevättalvena.

”Vaikka onnettomuus oli kauhea ja pysäytti monen ihmisen elämän, aloin nähdä siinä itselleni myönteisiä asioita. Olen oppinut paljon itsestäni ja muista ihmisistä. Teen esimerkiksi vain niitä asioita, jotka tuntuvat minusta hyvältä, ja olen niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät minut onnelliseksi. Kaikki eivät siitä tykkää, mutta tämä on minun elämäni ja minulla on siihen oikeus. Sitkuelämä on loppunut kokonaan.”

Ennen onnettomuutta Katri teki paljon töitä, joskus liikaakin. Hevoset ja opettajan työt veivät kaiken ajan.

”Vähän ennen onnettomuutta sanoin ystävälleni, että jossain vaiheessa tämä oravanpyörä pysähtyy. Enpä arvannut, mihin se loppui. Siksi olen ottanut opikseni ja teen asioita nykyään eri tavalla, omaan tahtiini.”

Katri on myös hyväksynyt henkiset ja fyysiset arvet, jotka onnettomuudesta jäivät.

”Päivät ovat yleensä plusmerkkisiä, mutta joskus rasittaa, kun jokainen askel sattuu. Kipuun tottuu, mutta ei siitä nauti. En halua syödä lääkkeitä, siksi olen mieluummin kipujen kanssa. Yleensä, kun on ärsyttävä olo, lähden hevosten kanssa touhuamaan. Ne saavat unohtamaan huonon oloni.”

Nuoria auttamaan

Nyt 41-vuotias Katri kävelee jo reippaasti, eikä ulkopuolinen huomaa hänessä juuri mitään fyysisiä muutoksia. Omat hevoset rytmittävät arkea, sillä tallille on lähdettävä joka aamu, huvitti tai ei.

Katri toimii nykyisin yrittäjänä ja sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaajana. Katri sai itse ratsastusterapiaa, jossa keho vetreytyi ja kävelyn opettelu nopeutui. Se vahvisti halua tarjota samanlaisia kokemuksia myös muille. Asiakkaina on muun muassa lapsia ja nuoria, joilla on erilaisia sairauksia tai ongelmia.

Kun ryhmä tulee tallille, ensin tutustutaan eläimiin. Kissa on yleensä ensimmäinen, joka sulattaa asiakkaiden jännityksen.

”Yhteisöllisyyden kokemus on tärkeää. Siksi kerron ensin hevosteni tarinan, että ne ovat perhe, jossa on mummo eli Rusetti, sen tyttäret Orvokki ja Ruusu sekä tämän tytär yksivuotias Ripsa. Perheeseen kuuluu myös poni nimeltä Peikko.”

Katri uskoo, että kun ihmiset tutustuvat eläimiin, koskettelevat niitä ja puuhailevat niiden kanssa, siitä tulee hyvä olo.

”Kun on hyvä olo, saa muutakin hyvää aikaiseksi.”

Katrin tallilla ei niinkään ratsasteta, vaan hoidetaan hevosia ja joskus istutaan selässä tai kärryissä niin, että toinen asiakas taluttaa hevosta.

Se on tärkeää yhteistä tekemistä. Usein jonkin hevosen kanssa myös lähdetään Jyväskylään näkö- ja kuulovammaisten lasten luokse, jotta nämä saavat tärkeitä kokemuksia hevosista.

”Rakastan työtäni nuorten kanssa. Haluan työskennellä sekä ihan tavallisten nuorten kanssa sekä esimerkiksi näkö-, kuulo- ja aistiyliherkkien nuorten kanssa.”

Nyt Katri on alkanut ratsastaa Orvokki-hevosellaan tiiviisti kouluratsastusta. Tulevaisuudessa hän haluaisi ehkä kilpailla vammaisratsastuksessa, jos hänet siihen hyväksytään.

X