Laulaja Petri Laaksonen menetti peräkkäin äitinsä ja veljensä: ”Saattohoidossa äiti oli enemmän huolissaan veljestä kuin itsestään”

Laulaja Petri Laaksosen äiti Sirkka-Liisa Laaksonen sairastui syksyllä 2011 kolmannen kerran syöpään.

Kevättalvella 2012 Sirkka-Liisan kunto huononi niin, että hän joutui sairaalaan. Melko pian jouduttiin toteamaan, että mitään ei ole tehtävissä. Sirkka-Liisa siirrettiin Paimion terveyskeskukseen saattohoitoon.

Petrin oli vaikea ajatella, että hänen energinen ja elämäniloinen äitinsä ei paranisi.

Ja toisaalta: hänen oli vaikea lähteä pitkille kiertueille Lappiin, koska pelkäsi äidin kuolevan sillä välin. Oli kuin äitikin olisi pelännyt sitä, sillä kun Petri oli kaukana, äiti sinnitteli paremmissa voimissa.

Sirkka-Liisalla oli Petrin lisäksi toinenkin syy pysytellä kiinni elämässä.

Epätodelliset päivät

Se syy oli Mika, Petrin vuotta nuorempi veli. Alkoholi ja masennus pitivät Mikaa otteessaan.

”Saattohoidossa äiti oli enemmän huolissaan Mikasta kuin itsestään. Kun Mika vihdoin meni katkaisuhoitoon, äiti tunsi, että nyt hän voi kuolla rauhassa”, Petri sanoo.

Vapun jälkeen Sirkka-Liisa oli niin hauras, että lopun arveltiin olevan lähellä. Petri päätti viettää jäljellä olevan ajan äidin kanssa.

Yöt hän nukkui terveyskeskuksen päivätuvassa, äidin oven takana.

Päivät olivat epätodellisia. Ulkona uusi elämä työntyi voimalla esiin, ruoho vihersi ja valkovuokot avasivat kukkansa.

Sisällä äidin huoneessa menneestä ja tästä hetkestä tuli yhtä.

Petri lauloi äidille ja luki ääneen hänen lempirunojaan. He muistelivat hyviä aikoja.

Muistellessaan äiti eli vanhoja tunteita uudestaan. Hän hihitti kuin se Sauvon kirkonkylän jäätelökioskissa työskennellyt tyttö, joka antoi ilmaiseksi jäätelöä salskealle Kari Laaksoselle. Sirkka-Liisalla olisi ollut muitakin ottajia, mutta vain Karilla oli komea Jawa-moottoripyörä.

Äidin ja pojan roolit muuttuivat kuolinvuoteen ääressä.

”Sain hoivata äitiä, ruokkia kuin linnunpoikaa ja pyyhkiä leukaa.”

Vain yhtä äidin toivetta oli vaikea kestää.

Sitä, että tämä kaikkein mieluiten halusi suunnitella hautajaisiaan.

Ei tule kestämään

Aihe ahdisti Petriä niin, että teki mieli vaientaa äiti. Hän pakottautui kuitenkin kirjaamaan toiveita ylös.

Äiti puhui lähtöjuhlasta. Karjalan evakkona hän halusi yhteisölliset peijaiset, paljon laulua ja iloakin saisi olla.

Hän pyysi Petriä säveltämään hautajaiskappaleen, niin kuin oli Kari-isälleenkin säveltänyt.

Kaksi päivää ennen kuolemaa Mika tuli katsomaan äitiä. Vierailu oli lyhyt. Kumpikaan veljeksistä ei paljastanut, että Mika oli juuri jättänyt kuukauden katkaisuhoidon kesken. Hän oli ollut siellä vain viikon.

Äidin tarkkanäköisyys ei silti pettänyt. ”Mika ei tule kestämään kuolemaani”, hän sanoi Petrille.

Viimeisenä päivänä äiti ei enää jaksanut puhua.

”Hän oli levollinen. Kun kysyin, onko hänen hyvä olla, äiti sanoi viimeiset sanansa: On hyvä. Sitten hän nukahti. Rauhallisesti.”

Mitä minä teen?

Petrin olohuonetta hallitsee flyygeli.

Autonrenkaita ja näkkileipää. Niitä Petri Laaksonen ajattelee aina silloin, kun on pidettävä tunteet kurissa ja itsensä kasassa.

Äidin kuolemasta oli kolme päivää, kun Petrillä oli äitienpäiväkonsertti.

Autonrenkaat ja näkkileipä auttoivat laulamaan ääni särkymättä ja romahtamatta.

Juuri äiti innosti Petrin esiintyjäksi. Lapsesta lähtien aina viimeisiin vuosiin asti Petri myös esiintyi äidin kanssa. Petri soitti ja lauloi, Sirkka-Liisa lausui runoja.

Hautajaisissa 360 vierasta saattoi Sirkka-Liisan haudan lepoon.

”Saattoväkeä oli kuin valtion päämiehen hautajaisissa. Äitiä rakastettiin.”

Pitkän hautajaispäivän päätteeksi muutama ystävä lähti Petrin kanssa mökille saunomaan hyytävän kylmään alkukesän yöhön. Ystävät kuuntelivat pikkutunneille Petrin suurinta huolta.

”Mitä minä teen, kun ei ole enää äitiä pitämässä huolta Mikasta?”

Nopea alamäki

Mikalla ei ollut kotia, työtä tai parisuhdetta.

Pari vuotta sitten hänellä oli ollut ne kaikki.

YIT:n teknikkona työskennellyt Mika Laaksonen oli kiertänyt Suomea voimaloiden valvojana. Lomat olivat jääneet pitämättä monta kesää peräjälkeen.

”Mika oli liian kiltti ja suostui kaikkeen. Hän uupui.”

Petri ja äiti huolestuivat, mutta Mika ei nähnyt vaihtoehtoja. puurtamiselle.

”Ei kuulemma voinut muuta, kun projekti oli kesken. Saattaa olla, että jaksamisen rapautumista ei katsottu miesvaltaisessa yhteisössä hyvällä.”

Mika ja hänen kihlattunsa myös rakensivat talon. Sairauslomat, joilla Mikan olisi pitänyt toipua uupumuksesta, olivat viikon–kahden mittaisia. Uupumus kääntyi masennukseksi. Sitä Mika alkoi lääkitä alkoholilla.

Alamäki oli nopea.

”Oli kamalaa, kuinka Mikan koko olemus muuttui. Hän oli nelikymppinen ja käveli kuin sairas vanha mies.”

Viimeiset sanat

Kaksi kuukautta äidin kuoleman jälkeen Mika oli juonut itsensä sairaalaan. Hän päätyi terveyskeskuksessa viereiseen huoneeseen, jossa äiti kuoli.

Petri meni katsomaan häntä.

”Mika sanoi, ettei hänellä ole enää elämisen halua. Näin, että se oli totta. Hän oli aivan loppu.”

Syksyn mittaan kuitenkin vaikutti, että Mika sai otetta elämästä. Hän hankki asunnon ja haki huonekaluja, joita Petri oli säästänyt hänelle äidin kuolinpesästä.

Kolme kuukautta myöhemmin, helmikuisena lauantai-iltapäivänä 2013, Petri istui kotisohvassa kurjissa tunnelmissa.

Hän oli flunssassa ja iskias vaivasi. Hän yritti kirjoittaa ystävälle puhetta, jonka pitäisi illalla tämän viisikymppisillä.

Kesken kaiken puhelin soi.

Se oli Mika. Se oli yllätys, koska viime vuosina hän oli harvemmin omasta aloitteestaan pitänyt yhteyttä. Vielä erikoisempaa oli, että hän kyseli Petrin kuulumisia.

”Mika tsemppasi minua pitämään terveydestäni huolta. Hän varoitti ahkeroimasta liikaa, ettei käy kuin hänelle. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että ne olivat jäähyväiset.”

Ainakin ne olivat viimeiset sanat, jotka Mika sanoi toiselle ihmiselle.

Mika löytyy

Kului viikko ja ylikin. Sitten sukulaiset soittivat: Tiesikö Petri, miksi Mikaa ei saa kiinni?

Mikan lähellä asuvat sukulaiset menivät huoltomiehen kanssa Mikan asuntoon. Mika löytyi sängystä. Kuolleena.

Se oli kuin moukarin isku. Pahin oli tapahtunut eikä voisi tapahtua uudestaan.

Sitten tuli järkytys siitä yksinäisyydestä, jossa ennen niin seurallinen veli oli viimeiset aikansa elänyt.

Asunto kertoi koruttomasti viimeisistä päivistä.

Mika ei ollut hankkinut itselleen mitään ruokaa, vain muutaman pullon olutta ja vähän viinaa.

Hän oli kaatunut ja saanut haavan. Verijäljistä näkyi, että hän oli liikkunut sängyn ja WC:n väliä. Elimistöstä löytyi tavallinen määrä hänelle määrättyjä lääkkeitä. Kännykästä näkyi, ettei hän ollut enää vastannut häntä tavoitelleille sukulaisille.

”Mika ei jaksanut enää yrittää. Uskon hänen saaneen kuitenkin lopussa rauhan. Ei hän muuten olisi viimeisenä tekonaan tsempannut minua ystävällisessä ja levollisessa puhelussa.”

Yksi lysti

Järkytyksen hyväksymisessä auttoi se, että Petri kuurasi ja tyhjensi Mikan asunnon.

Pari asiaa veljen jäämistössä kosketti erityisesti: Mikan vaatteet, jotka olivat viimeisen päälle siisteissä pinoissa vaatekaapissa; laskut ja paperit, jotka Mika oli arkistoinut huolellisesti.

”Elämän perustaidot olivat tipotiessään, mutta silti hän yritti pitää asiat hallinnassa.”

Mikan pöydällä oli kaksi kaunista kuvaa äidistä. Löytö vahvisti sitä, mitä Petri uumoili.

”Mika halusi äidin luo.”

Suru sulki Petrin kuin simpukan. Ihmisjoukot tuntuivat ahdistavilta.

Menetys toi uudenlaisen merkityksettömyyden tunteen.

”Toimin kuin kone. Mikään ei tuntunut miltään. Ajattelin, että oli yksi lysti, elinkö vai en.”

Ajatukseen ei kuitenkaan liittynyt itsetuhoisuutta. Vähitellen Petri oivalsi, kuinka paljon hän oli tiedostamattaan halunnut tekemisillään ilahduttaa äitiä ja veljeä.

Petri selasi valokuva-albumeja, ja huomasi, että Mika ja äiti olivat olleet läsnä jokaisessa elämän käännekohdassa ja virstanpylväässä. Itsestään selvästi ja numeroa tekemättä.

Nyt peruspilarit olivat pois. Mikään ei ollut kuten ennen. Mihin hän, perheetön mies, nyt kuuluisi ja kenelle laulaisi?

”Vasta sitten tunsin, kuinka paljon olin menettänyt.”

Suru kääntyy valoksi

Vuodessa suru ei hellittänyt vielä ollenkaan. Kolmen vuoden kuluttua jo jonkin verran.

Suruvuosien aikana Petri pelasi monta kertaa viikossa sulkapalloa, raivokkaasti.

”Ne olivat vapaahetkiä murheesta, sillä sulkapalloseurassa kukaan ei tiennyt tilannettani. Saatoin olla siellä entinen itseni.”

Ystävät olivat korvaamattomia.

”He jaksoivat kuunnella minua riittävän kauan.”

Viime keväänä Petri tunsi, että pahin oli ohi: hän pystyi taas säveltämään. Se ei ollut onnistunut vuosiin, ei siitä lähtien kun äiti oli sairastunut viimeisen kerran.

Nyt säveliä suorastaan ryöppysi ulos.

”Yllätyin, kun surusta syntyikin valoisia lauluja, jotka kertovat rakkaudesta. Suru ja rakkaus kulkevat käsi kädessä.”