Missä on palokärki? Kuvaajalegenda Hannu Hautalalta ei mikään jää luonnossa huomaamatta

”Se oli vuonna 1971 tai 72”, Hannu Hautala sanoo ja hörppää teetä keittiön pöydän ääressä kuusamolaisessa, yksikerroksisessa omakotitalossa. Ikkunasta näkyy tie, puita sekä yksi talvipukuinen orava, joka on tullut puunrungolle järsimään Hautalan siihen kiinnittämää poronsarvea.

”Eikun anteeksi, 1961 tai 62!” Hautala korjaa yhtäkkiä ja nauraa sitten makeasti vuosikymmenvirhettään.

Siis 55 vuotta sitten Hautala otti ensimmäisen kuvansa palokärjestä. Filmi oli mustavalkoista. Hautala otti kuvan Exakta-järjestelmäkameralla ja 400-millisellä teleobjektiivilla, jotka hän oli ostanut Hämeenlinnan Heliokselta.

”Hinta oli 12 000 markkaa. Siis kuusi kertaa minun silloinen kuukausipalkkani!”

Kamera oli nuoren Hautalan pääsylippu maailmaan, johon hän tiesi haluavansa pysyvästi: lintujen kintereille, luontoon, pyörän selässä hiekka-autoteille, jotka kaartaisivat kauas arjen kahleista.

Ennen ensimmäistä kameraansa Hautala oli työskennellyt autonasentajana ja oli kameran ostaessaan töissä lyhyttä jaksoa Hämeenlinnan naapurikunnassa Hattulassa, Parolan panssariprikaatin värvättynä ”höökivaunun” kuljettana (höökivaunu on venäläinen panssarivaunu T-54, lempinimeltään Nikita).

Varsinaista kotiseutua oli Hautalalle Töysän pitäjä Pohjanmaalla, mistä Hautala on kotoisin. Ensimmäisen palokärkikuvansa Hautala otti vanhempiensa kotitalon lähistöllä. Lähimetsässä oli palokärjen, ison mustan tikan pesä.

”Pesä oli tavallista matalammalla, ja pääsin siinä hyvin tikkaa kuvaamaan ja seuraamaan.”

Palokärjestä tuli yksi Hautalan lempilinnuista, joka on seurannut häntä koko uran ajan.

”Vaikka se on melko yleinen lintu, sitä on vaikea päästä seuraamaan. Se on touhukas lintu, raikasääninen metsän sielu!”

Nyt Hautala on paketoinut parhaat palokärkikuvansa kirjaksi, joka on hieno kuvallinen ilotulitus ja matka jykevien runkojen tikkametsään. Palokärki-kirjan vanhimmat kuvat ovat 40 vuoden takaa. Se ilmestyi toukokuussa, samalla kun kuvaajalegenda täytti 75 vuotta.

Erämetsän elämää, Kololinnut ja muut pökkelöpesijät ovat tunnetuimpia Hautalan varhaisista teoksista. Vuonna 1972 Hautalan kuva parittelevista kotkista valittiin vuoden lehtikuvaksi. Se on edelleen ainoa luontokuva, jolle tuo arvostettu titteli on annettu.

Hautala on tehnyt useita kirjoja myös 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin ilmestyivät esimerkiksi Taigametsän talvi, Kesäyö, Villi vesi – ja Kuusamo-serenadiksi tehty kirja Kuukkelin maa, jota on myyty kymmeniä tuhansia kappaleita pelkästään suomeksi, ja toinen mokoma useilla muilla kielillä.

Missä on kuukkeli?

Olemme pysähtyneet taukopaikalle, jolta lähtee pitkä luontopolku Valtavaaralle. Paikka on tunnettu suomalaisten luontokuvaajien ja lintuharrastajien keskuudessa: tämän polun varrella on otettu lukuisat kuvat harvinaisesta sinipyrstöstä, joka pesii Valtavaaran vanhoissa kuusikoissa.

”Tähän kohtaan saattaa kesällä kuulua neljäkin laulavaa sinipyrstöä samaan aikaan”, Hautala kertoo harmitellen samalla sitä, että ei huomannut ottaa kuukkeleille mitään syötävää houkuttimeksi.

”Tämä on oikein tunnettu kuukkelipaikka. Ne tulevat kädestä syömään, ovat niin kesyjä.”

Pienen etsiskelyn jälkeen Hautala löytää kuitenkin taskustaan sinne sattumalta jääneen suklaapatukan. Paremman puutteessa hän tarjoaa kuukkeleille sitä syötäväksi vihellellen samalla korkeiden kuusten katveessa. Kuuskilaisia ei kuulu, joten meidän on syötävä suklaapatukka itse.

Sitten jatkamme matkaa kohti Vuotunkia, kylää, joka sijaitsee Kuusamon kirkonkylältä koilliseen. Siellä odottavat keväiset hanhipellot ja myöskin muuan palokärjen reviiri, jonka asukkeja koetamme käydä tapaamassa.

Hautalan uudessa Palokärki-kirjassa monissa kuvissa on taltioituna jotain sellaista, jota valokuvaajat nimittävät ratkaisevaksi hetkeksi: sekunnin murto-osan välähdys, jolloin kaikki on selittämättömällä tavalla kohdallaan.

”Ratkaiseva hetki on ihan ehdottoman tärkeä juttu”, Hautala sanoo.

”Ihmisiä kuvatessa se on toki itsestäänselvempi asia kuin luontokuvauksessa. Ihmisistä on näitä Cartier-Bressonin kuvia, joissa joku hyppää kadulla lammikon yli, ja kuva on otettu juuri oikealla hetkellä”, Hautala sanoo.

Hän viittaa maailmankuuluun ranskalaiseen lehtikuvaajaan Henri Cartier-Bressoniin, jonka vuonna 1952 julkaistu kirjakin oli nimeltään Ratkaiseva hetki.

Hänen keksimänsä tuo käsite ei toki ollut, vaan Cartier-Bresson nappasi sen 1600-luvulla vaikuttaneelta ranskalaiselta kirkonmieheltä, Jean François Paul de Gondilta. Tämä kirjoitti muistelmansa kertoen ne kuvitteelliselle naiselle. De Gondi lausahti, että maailmassa ei ole mitään, jossa ei olisi ratkaisevaa hetkeä.

Näitä hetkiä on myös kuusamolaisessa palokärkimetsässä. Ei ole samantekevää, koska kamera laukeaa. Linnut ovat eloisia olentoja, niiden asennot vaihtuvat, ja jonain ohikiitävänä hetkenä tikan pään asento kertoo sanattomasti jotain enemmän kuin toisena hetkenä. Tai sitten valot ja varjot kohtaavat rungolla harmonisena sommitelmana, joka ei koskaan palaa enää täysin samanlaisena.

Ratkaiseva hetki voi tarkoittaa monia asioita luonnossa. Hautalalle kyse on usein toiminnasta.

”Pitää tuntea linnut ja niiden tavat”, hän sanoo.

”Esimerkiksi kun palokärkikoiras tulee pesäkololle, se koputtaa pari kertaa runkoa kolon ulkopuolella merkiksi naaraalle, jotta nyt olisi haudontavuoron vaihto. Naaras sitten lennähtää pesästä pois, ja jos kuvaaja tietää tämän pienen asian, hän osaa olla valmis ja voi saada kuvan, jossa palokärki syöksyy ulos kolostaan. Jos jää miettimään, myöhästyy.”

Hanhet mutkan takana

Hautala könyää ylös autosta ja kävelee tavaratilan luokse ja ottaa esille kameran ja pitkän, perunanuijaa muistuttavan teleobjektiivin. Niillä hän aikoo kuvata metsähanhia, jotka olemme yhyttäneet Vuotungin pelloilta.

Hanhet ovat ilmaantuneet näkyviin mutkassa. Ne nähtyään Hautala on viipymättä peruutellut samaa tietä takaisin mutkan taakse, näkymättömiin, voidakseen hakea kameran tavaratilasta hanhia pelottelematta.

Nyt hän istahtaa etupenkille, avaa sivuikkunan ja virittelee objektiivin ulos ikkunasta.

”Sitten mennään!” hän huikkaa.

Metsähanhet ovat juuri saapuneet Koillismaalle. Pellolla niitä on kaksi paria, joista toinen tulee uhittelemaan toista kaulat pitkällä.

”Noin naaras näyttää, että mennään häätämään ne, ja koiras menee”, Hautala sanoo tehden päällään alaspäin nyökäyttävän liikkeen. Samalla hän kuvaa koko ajan avoimesta auton sivuikkunasta. Hanhet pysyvät pellolla ja ovat korkeintaan hieman epäluuloisia.

”Älkää te hanhet minua pelätkö”, Hautala jutustelee kohteilleen.

Sitten hän veivaa ikkunan kiinni, ja jatkamme matkaa.

Pohjoinen mustarastas

”Määttälänvaara”, Hautala mutisee.

Tässä kylässä Hautala on usein nähnyt lehtokurpan metsän yllä lentämässä. Ne lentävät hämärissä, ja vaikka niitä ei aina näe, tunnusomainen pits!-ääni kertoo kurppien olosta. Mutta nyt on vielä liian aikaista lehtokurpalle.

”Täältä muuten löydettiin Kuusamon ensimmäinen mustarastaan pesä kaksi vuotta sitten”, Hautala kertoo.

Tieto yllättää, mutta kertoo, kuinka pohjoisessa ollaan.

Matkan edetessä käy selväksi, että tuskin mikään muutos luonnossa jää kuvaajalta huomaamatta.

”Joutsenten määrä on kasvanut valtavan nopeasti. Kun muutin tänne 1980-luvulla, joutsenten kanta kasvoi toistakymmentä rosenttia vuodessa.”

Silloin joutsenia pesi Kuusamon

alueella 50, nyt vähintään kymmenkertainen määrä, ehkä enemmänkin.

Toinen runsastunut laji on merikotka.

”Ehkä 20 vuotta sitten pesi ensimmäinen merikotka Kuusamossa. Jotta nythän se on maakotkaa yleisempi täällä. Pesiviä pareja on kymmenkunta isoilla järvillä kirkonkylän lähellä”, Hautala sanoo.

Aikamme ajettuamme tulemme seuduilla, joilla palokärjen pitäisi asustaa, mutta juuri nyt tikkoja ei näy.

Haaveena joutsen

Hautala nousee autosta hivenen vaivalloisesti ja kiikaroi muutamia keloja, joiden kyljissä näkyy koloja.

”Koiras tekee joka vuosi uuden kolon, mutta sitä ei aina käytetä. Se on naaras, joka valittoo pesän. Vaikka koiras on värkännyt uuden kolon, naaras saattaa munia vanhaan”, Hautala sanoo ja laskee kiikarit silmiltään.

Sitten hän katsoo uudestaan keloja.

”Tuo kolo on jo kylestynyt, siis kuroutunut miltei umpeen, on niin vanha. Ei siellä missään näy vaaleata”, hän sanoo.

Jälleen pieni luonnon merkki, jonka kokenut luonnossa liikkuja tietää.

”Jos palokärjet ottavat asuttavakseen edellisvuotisen kolonsa, ne naputtelevat sisäänkäynnin yläreunasta lastuja, ja se kohta erottuu kauas vaaleana.

Mutta nyt tällaista koloa ei siis löydy.

Illansuussa saavumme Kuusamoon. Hautala ajaa risteyksestä, jonka vieressä on iso tekolampi. Sen taustalla näkyy marketin kyltti, jossa lukee Kuusamo.

”Tuossa meinaan vielä joskus kuvata joutsenen, usein niitä siinä on”, Hautala sanoo ja sommittelee mielessään kuvaa hidastaen hivenen autoa. ”Siinä olisi joutsen ja taustalla kotipaikan nimi. Vielä ei ole sen kuvan aika, vaan ehkä joskus. Pitää olla unelmia.”