Mitä päihdeoloista huostaanotetulle Annalle kuuluu nyt?
Kun Anna otettiin huostaan 13-vuotiaana, hän oli kauhean kiukkuinen. Vähitellen kiukku muuttui kyvyksi selviytyä.
Tuimakatseisesta tytöstä kehittyi naurava nuori nainen.
Naiskaksikko purskahtelee raikuvaan nauruun valokuva-albumia selatessaan. Kansion alkulehdillä kameraan tuijottaa tuimakatseinen, hymytön tyttö huivi päässään ja verkkarit jalassaan.
Sivu sivulta vaihtuvat hiusten väri ja vaatteet, mutta ennen kaikkea ilme. Viimeisissä otoksissa tyttö nauraa silmät sikkarallaan.
13-vuotiaana huostaanotetusta Anna Mannisesta on kasvanut avoin nuori nainen. Jossain vaiheessa muuttui myös hänen suhteensa pienryhmäkoti Wilman ohjaajaan Tuire Arolaan.
Polki jalkaa
Tuire Arolan ensimmäinen silmäys Anna Manniseen elokuussa 2001 toi hänen mieleensä Muumi-teosten Pikku Myyn.
”Hän oli kauhean pieni ja valtavan kiukkuinen, kuvaannollisesti polki jalkaansa täynnä tulta ja tappuraa.”
Äkäinen Anna olikin.
”Huostaanotto on aina rankka, olipa se lapselle helpotus tai ei. Tunnen edelleen, että sen olisi voinut hoitaa toisinkin”, hän toteaa.
Anna otettiin huostaan hänestä riippumattomista syistä. Sosiaaliviranomaisten ratkaisu tuli yllätyksenä päivänä, jolloin hän oli muuttamassa äitinsä kanssa Orimattilasta Hankoon. Hänet sijoitettiin väliaikaisesti sisarensa luo odottamaan varsinaista sijoituspaikkaa.
Muutaman viikon kuluttua tyttö tuskastui viivästykseen ja lähti äitinsä luo aikomuksenaan jatkaa siellä koulunkäyntiään.
”Ehdin olla Hangossa vain muutaman päivän ennen kuin poliisit hakivat minut takaisin.”
Limsa mursi jään
Annalle oli löydetty paikka muutama kuukausi aiemmin toimintansa aloittaneesta pienryhmäkoti Wilmasta, seitsemänpaikkaisesta yksityisestä lastensuojeluyksiköstä.
”Ihanteellisessa tapauksessa hän olisi voinut tutustua Wilmaan etukäteen ja viettää siellä ehkä viikonlopunkin ennen varsinaista muuttoa”, mainitsee Tuire.
Sen sijaan hän vastaanotti huostaanotosta vihaisen ja pitkästä automatkasta väsyneen tytön poliisiaseman parkkipaikalla.
Anna oli turhaan pyydellyt limsaa lähes kolmetuntisen ajomatkan ajan. Saman toiveen hän esitti lähes ensimmäisiksi sanoikseen myös Tuirelle.
Nainen vaistosi, että tytöllä oli ollut päivän aikana riittävästi koettelemuksia ja päätti suostua. Yhdessä he kävelivät läheiseen markettiin.
Se mursi ensimmäisen jääkerroksen heidän väliltään.
”Toisaalta mietin, että on aika noloa, jos hän pääsee minulta karkuun jo ensimmäisen viiden minuutin aikana”, hymyilee Tuire.
Sen vuoksi hän liimautui tiukasti Annan kylkeen kauppareissun ajaksi.
”Karkaaminen olisi ollut turhaa. Mihin olisin voinut mennä? Minun olisi pitänyt olla paossa seuraavat viisi vuotta. Olisiko se ollut elämää?” kysyy puolestaan Anna.
Hän ei karannut seuraavinakaan vuosina, mutta keksi muita tapoja testata Tuirea.
Sovinnoksi suklaata
Viisitoistavuotiaana Anna jäi kiinni väärennetystä henkilöllisyystodistuksesta, jonka oli hankkinut tupakan ostoa varten. Hän ei ehtinyt testaamaan, olisiko kioskilla uskottu ajokorttiin.
”Istuin kotiarestissa aikani ja kirjoitin aineen, miksi väärennetystä asiakirjasta voi joutua pahoihinkin vaikeuksiin.”
Ikimuistoinen on myös kerta, jolloin hän päätti ensimmäisen kerran juoda itsensä humalaan.
”Kun mokasin, tein sen aina huolellisesti.”
Tuona iltana Anna oli ulkona kavereidensa kanssa ja Tuiren oli määrä hakea hänet illan päätteeksi takaisin Wilmaan. Sovittuna aikana tyttö hyppäsikin auton kyytiin.
”Totesin heti, että hyvä tavaton, täällähän haisee viina”, kertaa Tuire.
Puoli kilometriä ennen määränpäätä Anna oksensi Tuiren päälle.
”Sellaisessa kunnossa olevalle nuorelle ei huudeta tai pidetä saarnaa. Raahasin hänet huoneeseen, riisuin vaatteet, putsasin ja peittelin sänkyyn. Yöllä kävin pari kertaa katsomassa, että nukkujalla on kaikki hyvin”, kertoo Tuire.
Herätessään Anna oli varma, että hän joutuu arestiin hyvin pitkäksi aikaa. Rangaistus oli kuitenkin kohtuullinen.
”Tuiren auto käytettiin pesulassa ja maksoin sen viikkorahoistani. Kamalinta oli soittaa mummolle ja kertoa, miksi en pääse käymään hänen luonaan seuraavana viikonloppuna.”
Ylimääräisenä anteeksipyyntönä Anna osti omilla rahoillaan Tuirelle suklaalevyn ja kortin.
”Olen toisinaan miettinyt tapahtumaa. Annalta oli suuri luottamuksen osoitus tulla sovitusti paikalle. Hänhän ei olisi joutunut kiinni juopottelustaan, jos olisi jäänyt karkuteille illan ajaksi”, toteaa Tuire.
Hullunkurinen perhe
Wilmaan muuttaessaan Anna ei luottanut aikuisiin. Uskallus tukeutua Tuireen syntyi vasta vuosien kuluessa.
”Luottamus syntyy yhteisessä arjessa. On pidettävä annetut lupaukset”, kiteyttää Tuire.
”13-vuotiaana tunsin muuttavani laitokseen. Mitä kauemmin Wilmassa asuin, sitä enemmän se olikin jotain laitoksen ja kodin väliltä. Wilmassa ei ole isää, äitiä ja kahta lasta eli ihanneperhettä, mutta on sielläkin omanlainen perhe”, pohtii Anna.
”Hullunkurinen perhe”, lisää Tuire.
Naisten muisteluissa kuuluukin paljon naurua ja leikinlaskua.
”Ohjaajien tavoitteena ei ole järjestää lapsille sirkushuveja, mutta teimme vuosien aikana paljon kivoja juttuja yhdessä”, kiteyttää Tuire.
Hän muistaa erityisesti vierailun Disney on Ice -näytöksessä, yhteiset ostosreissut ja kesäleirit saaristossa.
”Kumpikin tykkää laulamisesta ja yhteinen suosikkimme oli Kaija Koo. Hänen kappaleitaan hoilasimme täysillä”, paljastaa Anna.
Monet illat Tuire istui musisoimassa Annan sängynlaidalla.
Yhdessä he kävivät niin ikään tutustumassa Annan ensimmäiseen omaan asuntoon, jonne hän kypsän käytöksensä ansiosta pääsi muuttamaan hieman ennen kuin täytti 17 vuotta. Tuire kiikutti yksiöön tytölle oman kahvinkeittimensä. Tallessa ovat myös hänen syntymäpäivälahjaksi antamat Tipi-kuvioiset juomalasit.
Annan itsenäistymisen alussa Wilman ohjaajat vierailivat hänen luonaan pari kertaa viikossa. Hän myös vietti viikonloppuja pienryhmäkodissa.
Välittäminen jatkuu
Yhteydenpito ei päättynyt täysi-ikäisyyteen. Nykyään Tuire ja Anna jatkavat kavereina Facebookissa.
”Ohjaajan työtä ei voi tehdä ilman ammatillista otetta, mutta se ei estä henkilökohtaista kiintymistä. Välittäminen jatkuu, vaikka Anna asuu jo muualla.”
”On ihana seurata Annan elämää. Olen aina tiennyt, että hän tulee pärjäämään elämässään”, kehuu Tuire.
Anna valmistui nuoriso-ohjaajaksi 2008. Hän uskoo, että alan valintaan vaikuttivat oman myönteiset kokemukset pienryhmäkodissa asumisesta.
”Huostaanoton jälkeen rankinta oli todeta, etten enää voi asettaa itselleni sääntöjä vaan joku muu tekee sen”, pohtii Anna.
Toisaalta se oli myös parasta.
”Tuire osoittautui turvalliseksi aikuiseksi, joka asetti rajat ja perusteli ne. Hän ei ole koskaan kohdellut minua mielivaltaisesti”, kiittää Anna.
Myy selviää
Anna, 23, asuu avoliitossa Heinolassa. Lähiaikoina hän aikoo tuoda avopuolisonsa tutustumaan Wilmaan.
”Haluan hänen näkevän, missä olen kasvanut. Olemme yhdessä pohtineet, minkälaisia vanhempia meistä aikanaan tulee. Wilmassa on sääntöjä ja tapoja, joita haluan siirtää omaan perhe-elämääni”, Anna sanoo.
”Haluan esimerkiksi lasteni kokevan, että he voivat tulla kotiin, olipa kunto mikä hyvänsä”, hän hymyilee.
Yksi Wilman aarteista on lasipallo, jonka Anna on tuonut sinne itsestään muistoksi. Sen sisään taiteillussa kuvassa tyttö istuu rantakalliolla. Kirjoitettu tekstikin on osuva:
”Kummallista, miten kätevästi sitä aina selviää, jos on Myy.”
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 21/2012.
Annan kuulumiset nyt:
Onnellinen tasapaksussa elämässä
Anna Manninen toteutti yhden haaveistaan, kun hän osti avopuolisonsa Santun kanssa parikymmentä vuotta vanhan hirsitalon Heinolan liepeiltä syksyllä 2013.
Kesällä Anna harjoitteli kurkkujen ja porkkanoiden viljelyä omassa kasvihuoneessa. 4 000 neliön tontti tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia.
”Missään tapauksessa en ole viherpeukalo. Tilaa tarvittiin, jotta Santtu voi temuta sydäntään lähellä olevien kaksi- ja nelipyöräisten moottoriajoneuvojen kanssa.”
Kiinteistö on yksi syy, miksi Anna on edelleen työssä huoltoaseman kahviossa, vaikka on valmistunut nuoriso-ohjaajaksi.
”Kukaan ei palkkaa vuonna 2008 valmistunutta, jolla ei ole alan työkokemusta. Edelleen haluan työhön sosiaalialalle, mutta se vaatii lisäopintoja. Tuoreen asuntolainan vuoksi opiskelu ei ole vielä mahdollista.”
Olen hyväksynyt
Kuluneina vuosina Annalle on kiteytynyt, ettei työ nuorten parissa ole hänelle välttämättä sopivin vaihtoehto.
”Omat kokemukseni ovat liian lähellä. En ehkä pystyisi olemaan täysin puolueeton esimerkiksi huostaanotettujen lasten parissa, koska olen itse huostaanotettu.”
Sen sijaan häntä kiinnostaa työ aikuisten mielenterveys- ja päihdeongelmaisten parissa.
”Olen hyväksynyt, että alkoholismi on sairaus. Ei ole minun tai kenenkään muunkaan vika, jos joku läheinen juo. Elämänkokemukseni antaa pohjan tehdä sitä työtä. Ymmärrän, ettei ihminen ole paha, vaikka hänen sairautensa saa hänet tekemään kaikenlaisia asioita.”
Anna on yhä yhteydessä ohjaaja Tuire Arolaan, josta noina vuosina tuli luotettu ja läheinen aikuinen.
”Tunnen olevani edelleen tervetullut, jos haluan poiketa Wilmaan kahville.”
Toistaiseksi aika ei ole riittänyt. Tulevaisuuteen on jäänyt suunniteltu paikan esittely puolisollekin.
Turvallinen elämä
Perhekoti Wilmaan saapuessaan Anna oli kiukkuinen. Siellä hänestä kehkeytyi selviytyjä. Nykyään hän määrittelee olevansa ennen kaikkea onnellinen.
”Minulla on hyvä olla. Olen oikein onnellinen turvallisessa ja tasapaksussa elämässäni. Onnelliseksi minut tekee tieto, että kaikki mahdollisuudet ovat vielä avoinna edessäpäin. Niiden ei tarvitsekaan toteutua tässä ja heti.”
Anna on kihloissa avopuolisonsa kanssa. Yhteistä taivalta on takana jo seitsemän vuotta. Yhtenä haaveena siintää naimisiinmeno ja lapset.
Annalla ei ole kiire.
”Tiedän, ettei toinen ei ole lähdössä mihinkään.”
Rikkinäistä lapsuutta ja huostaanottoa hän ei sure.
”Elämä riippuu omista ratkaisuista. Moni pistää elämänsä risaiseksi eikä kanna vastuuta mistään vielä kolmekymppisenäkään vedoten hankalaan lapsuuteen. Minusta se on sontapuhetta. Sen sijaan voi ammentaa voimaa siitä, mitä joskus on tapahtunut.”