Mitä kuuluu Ilonalle, joka ei kuollutkaan vielä silloin kun piti?

Vatsasyöpään sairastunut Ilona Jyrkkänen pettyi, kun hän ei kuollutkaan silloin, kun lääkäri oli arvioinut niin käyvän. Miten Ilona voi nyt?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lääkäri on pyytänyt Ilona Jyrkkästä käymään syöpäkontrolleissa edes kerran vuodessa. Ilona ei ole luvannut mitään. Syöpä ei kiinnosta häntä tippaakaan.

Vatsasyöpään sairastunut Ilona Jyrkkänen pettyi, kun hän ei kuollutkaan silloin, kun lääkäri oli arvioinut niin käyvän. Miten Ilona voi nyt?
(Päivitetty: )
Teksti:
Mirka Heinonen

Talvella 2009 Ilona Jyrkkäsen, 49, ystävät riemuitsivat. Sinä elät! Et kuollut! Lääkärit erehtyivät!

Se oli totta. Kun Ilona oli kaksi vuotta aiemmin sairastunut vatsasyöpään, lääkäri oli sanonut suoraan, että loppu voisi koittaa nopeastikin.

Ilona leikattaisiin, kyllä, ja hänelle annettaisiin hurjat kuurit sädehoitoa ja sytostaatteja. Silti: tuskin toivoa.

Mutta Ilona Jyrkkänen eli edelleen. Huojentuneiden ystävien suusta putoili sotatermejä. Taistelit! Kestit! Torjuit! Voitit!

Paha vain, ettei Ilonasta tuntunut voittajalta. Hän oli pettynyt.

Näen nälkää

Ilona Jyrkkänen sairastui näin:

Elokuussa 2006 syöminen alkoi sattua. Haarukallinen pastaa, ja rintaan iski järkyttävä kipu. Se järsi, leikkasi, koversi, hakkasi. Kulaus juomaa, ja sama tuska.

”Yritin juoda lasin vettä kerralla. Minulla oli jano, halusin juoda. En pystynyt”, Ilona Jyrkkänen kertoo.

Ilona ei ollut nainen, joka olisi tuupertunut pienestä vastuksesta. Hän oli kovakuntoinen sukeltaja. Hän lähti joka arkiaamu kello kuusi ystävänsä kanssa kahdeksan kilometrin lenkille.

Syys- tai lokakuussa Ilona meni lääkäriin. Anoreksia, kuului epäily.

Ilona itse tiesi, ettei hän kärsinyt syömishäiriöstä. Hän halusi syödä, hän näki nälkää. Mutta kipu oli niin kammottava, että Ilona sai alas vain muutaman lipaisun jäätelöä.

Ilona vaati lisätutkimuksia, mutta tähystyksessä ei näkynyt mitään. Magneettikuvausta ei voitu tehdä, sillä Ilona oli jo niin kuivunut, ettei varjoainekanyylia varten löytynyt suonta.

Mutta vasta marraskuussa Ilona lopetti kahdeksan kilometrin aamulenkit. Hän ei halunnut luovuttaa aiemmin.

Tapaninpäivänä Pohjois-Karjalan keskussairaalassa anestesialääkäri sai lopulta runnottua kanyylin tarpeeksi syvälle. Magneettikuvat kertoivat, että syöpä oli kasvanut vatsalaukun ulkopuolelle. Siksi sitä ei nähty tähystyksessä.

Ilona Jyrkkänen kuuli kuolevansa.

Miten lasteni käy?

Lapset! Lapset lapset lapset lapset! Miten lapset selviävät, kirkui ääni Ilona Jyrkkäsen päässä.

Esikoinen, Akseli, asui sisäoppilaitoksessa Valkeakoskella, missä on matemaattisesti lahjakkaiden nuorten lukio. Elise kävi lukiota kotipaikkakunnalla. Topias oli vasta siirtymässä yläasteelle, hän oli pieni ja herkkä poika.

Sadasta puhelustaan ensimmäisen Ilona soitti ex-miehelleen. Tämä lähti heti ajamaan Helsingistä kohti Heinävettä.

Kun lapset saapuivat isänsä kanssa sairaalaan, Ilona tiesi, miten toimia. Hän oli näköjään valmistautunut tähän. Hän oli ilmeisesti tiennyt sairastuneensa vakavasti.

Ilona sanoi lapsilleen:

Tämä syöpä on minun syöpäni. Älkää te alkako sairastaa. Akseli: palaa joululoman jälkeen Valkeakoskelle. Elise ja Topias: jatkakaa koripalloharkkojanne. Olkaa kavereidenne kanssa. Eläkää. Tavoitelkaa unelmianne.

Kertokaa tunteistanne kaikille. Älkää salatko mitään. Jos tarvitsette apua, saatte sitä täältä, tuolta ja sieltä. Pyytäkää apua ja ottakaa sitä vastaan.

Jos minä kuolen, teidän elämänne jatkuu. Käykää suru läpi mutta älkää pysähtykö. Eläkää. Eläkää.

Tässä vaiheessa Ilona vielä käytti sanaa jos. Jos minä kuolen.

Nykyään hän sanoo kun. Kun minä kuolen.

Teen kuolemaa

Leikkaus, sytostaatit, sädehoito. Kaikki tämä, ja ennuste huono.

Mitä Ilona Jyrkkäsen mielessä pyöri? Eniten huoli lapsista. Hän itki lasten tähden, ei itsensä.

”En ole kertaakaan kysynyt, miksi juuri minä”, Ilona sanoo.

Miten se on mahdollista?

”En osaa sanoa. Niin se vain on.”

Toiseksi eniten Ilona ajatteli kuolemaa, ja siitä hän olisi halunnut jutella. Teen kuolemaa, hän aloitti keskustelun. Kukaan ei kestänyt kuunnella.

Ei kuolemaa kannata ajatella, ihmiset taklasivat aiheen. Tai: ei meistä kukaan tiedä, milloin lähdön hetki koittaa.

”Vihoviimeisiä vastauksia”, Ilona Jyrkkänen puuskahtaa.

Onneksi löytyi uusi ystävä, Timo, syöpää sairastava mies, jonka kanssa Ilona kulki samalla taksikyydillä sädehoitoihin Kuopioon.

Timonkin syöpä oli vakava, ja myös Timo halusi puhua kuolemasta.

Valkoinen ja pörrää

Minkä värinen kuolema sinusta on, Ilona ja Timo kyselivät toisiltaan.

Minusta se ei ole valkoinen – entä sinusta? Ei minustakaan, vaikka se aina esitetään valkoisena elokuvissa. Musta? Hmm, ei musta. Värikäs? Kyllä, kuolema on värikäs!

Entä tunnetko sinä kuoleman ympärilläsi? Tunnen – sinä ilmeisesti myös? Kyllä, se pörrää ympärilläni, katso sormiani, tällä tavalla se pörrää. Niin pörrää, tunnen sen, se hyörii kuin hyrrä!

Sekä Ilona että Timo uskoivat, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Mutta millä tavalla? Mitä siellä jossakin tehdään?

”Pohdimme, nautimmeko me siellä samanlaisista asioista kuin täällä. Voinko minä sukeltaa? Timo taas oli tykännyt hirveästi makkarasta mutta ei pystynyt enää syömään. Hän mietti, saako hän kuoltuaan makkaran maun suuhun. Entä negatiiviset asiat, tunnemmeko myös ne?”

Ilona Jyrkkänen ei piitannut siitä, mitä uskonnot kertovat elämästä kuoleman jälkeen. Hänet on kasvatettu mormoniksi, mutta hän on lähtenyt kirkosta jo kauan sitten. Ja mitä pitempään Ilona on sairastanut, sitä vähemmän hän uskontoihin uskoo.

”Mormonikirkko opettaa, että päästäkseen taivaaseen pitää olla todella hyvä ihminen. Kukaan ei voi olla niin täydellinen”, Ilona Jyrkkänen sanoo.

”Itse en ole koskaan juonut, en varastanut, en tehnyt mitään pahaa. Olen mennyt naimisiin, kasvattanut lapset ja siinä sivussa rakastanut ja hoitanut paljon heidän pientä serkkuaan. Jos näillä meriiteillä ei pääse taivaaseen, se on paikka, jonne en edes halua. ”

Petyin kun en kuollut

Ja sitten: Ilona ei kuollutkaan. Ei vielä silloin, kun piti. Timo oli jo menehtynyt, mutta Ilona eli.

Se ei ollut yksiselitteisen ihanaa, sillä Ilona oli ehtinyt varautua kuolemaan.

Kuopus oli muuttanut isänsä luo pääkaupunkiseudulle ja pääsi koripalloa painottavalle yläasteelle. Sukulaisten kanssa oli sovittu, kuka auttaisi lapsia missäkin.

Ilona itse oli asettunut kuolemaan Turkuun sukulaisten luo. Hän oli luopunut asunnostaan, hän oli hyvästellyt ystävänsä. Kaikki oli valmista. Ilona oli valmis.

Ja kun Ilona ajatteli kuolemaa, hän ajatteli sitä valoisasti. Mielikuvissaan Ilona lähti maailmasta rakkaat vaelluskengät jalassaan, rinkka selässään. Hän oli aina ollut avoin uudelle. Hän lähtisi seikkailuun.

Paitsi ettei lähtenyt. Hän jäi tänne, toistaiseksi, kipuineen, opiaattikoukkuineen. Siihen Ilona ei ollut valmis.

”Tavallaan jo halusin kuolla, mutta täytyikin palata vanhaan. Piti aloittaa taas se tylsä arki. Rakenna koti uudestaan, mene kauppaan, hanki vaatteita, osta maitoa. Selvitä raha-asiat, löydä jälleen halu olla ihmisten kanssa. Kaikki piti käynnistää. En olisi jaksanut.”

Jos kuolema oli asia, josta ei voinut puhua kenenkään kanssa, tämä se vasta olikin tabu. Edes mielenterveystoimistossa asiasta ei olisi kannattanut mainita.

”Minulle vastattiin, että olen masentunut. Mutta ei se ollut sitä. En ollut menettänyt elämänhalua vaan koin, että kuolema oli pettänyt minut. Pettymykseni kesti aika pitkään.”

En halua hoitoa

Jatkoajalla Ilonalle on tapahtunut paljon.

Ilona on mennyt naimisiin. Hänen työnantajansa Juha Pelkonen soitti yllättäen Turkuun: tulen hakemaan sinut takaisin Heinävedelle ylihuomenna. Puhelu yllätti, mutta Ilona ei empinyt. Hän lähti miehen mukaan.

Ja syöpä, se on levinnyt. Huhtikuussa 2009 Ilonan kohtu ja munasarjat poistettiin. Toivoa ei todellakaan annettu.

Syöpälääkäri myönsi, ettei kukaan tiennyt, mitä kannattaisi tehdä. Sytostaatti- ja sädehoidot voi aloittaa, mutta tällä kerralla annostus olisi vielä hurjempi kuin viimeksi. Ilonan kunto romahtaisi, hän voisi jopa kuolla hoitoihin.

Ilona pyysi viikon miettimisaikaa. Päätös oli kirkas. Häntä ei hoideta.

Lääkäri vaikutti helpottuneelta. Mitä aiot tehdä?

Sukellan ja veneilen koko kesän, Ilona vastasi.

Ja niin hän teki. Hän matkusti sukelluskavereidensa kanssa sinne minne monesti ennenkin, Pohjois-Norjaan pienelle saarelle Lofoottien eteläpuolelle. Ilona huomioi kuntonsa ja otti mukaan vain yhden happipullon – sen kanssa hän pystyi ainoastaan käväisemään 25 metrissä.

Tällaiseen tynkäsukeltamiseen tyytyminen harmitti, mutta muuten kaikki oli kuten ennenkin.

”Iso valas kävi tervehtimässä meitä joka päivä. Se nousi yhtäkkiä pintaan pienen veneemme vieressä, sen eväkin oli venettä suurempi. Yhtä äkkiä valas taas laskeutui, hävisi syvyyksiin.”

Se oli huikeaa, se oli pelottavaa. Ilona oli elossa.

Uskallanko nauttia?

Puolitoista vuotta sitten Ilona Jyrkkänen sai mieheltään lahjan, brodeeraavan ompelukoneen. Juuri sellaisesta hän oli unelmoinut pitkään.

Mutta nyt hieno kone seisoi käyttämättömänä. Päivän, toisen, viikon, pari. Ilona ei uskaltanut koskea laitteeseen.

Jos hän alkaisi ommella, hän nauttisi, voi että hän nauttisi. Ja jos hän alkaisi nauttia, hän kuolisi.

Kun Ilona lopulta patisti itsensä ompelemaan, se oli ihanaa, aivan ihanaa. Seuraava ajatus kuului: kuinka kauan ehdin tehdä tätä? Saanko ommella myös kuoleman jälkeen?

”Tällaiset ajatukset on kestettävä yksin. Jos yritin kertoa tunteistani, sanottiin taas: älä tuollaisia ajattele. Mutta kun minä ajattelin! Joka päivä!”

Hetken mielijohteesta Ilona ilmoittautui aikuisopiskelijaksi ammattioppilaitoksen ompelija-kisällilinjalle. Unelmat ovat kasvaneet, nyt Ilona haluaisi perustaa oman vaatetehtaan. Mutta ehtiikö hän, voisiko hän ehtiä?

”Onneksi uskon, että saan tehdä vaatteita myös kuoleman jälkeen. Enkä usko, että ne vaatteet ovat mitään valkoisia enkelipukuja.”

Annan kuoleman tulla

Hyvästä kunnosta huolimatta Ilona Jyrkkänen ei ole parantunut. Hän kuolee.

Enää Ilona ei pyri puhumaan kuolemasta, hän on lopettanut suosiolla.

Hiljattain hän tosin yritti keskustella aiheesta miehensä kanssa. Mies vastasi vakiorepliikit: ei sitä kannata ajatella, ei ajankohtaa voi tietää.

Mietittyään hetken mies kuitenkin totesi, että ehkä hän sittenkin pystyisi juttelemaan. Mutta hänen ajattelunsa päättyy siihen, kun arkku laitetaan hautaan. Ja siitä Ilonaa kiinnostavat asiat vasta alkavat.

Toisaalta kuolema ei ole Ilonalle pelkästään tulevaisuutta. Hän tuntee kuoleman läheisyyden koko ajan.

Kun Ilona kokee jotakin hyvää, esimerkiksi mukavan ruokailuhetken miehensä kanssa, hän saattaa ajatella: saanko kokea tällaista tunnetta sitten, kun olen kuollut? Tai kun Ilona makaa sängyllä ja näkee arpensa kattoon kiinnitetystä peilistä, hän ajattelee kuolevansa.

Se ei pelota.

”Kuolema vierailee elämässäni joka päivä. Annan sen tulla, mutta en anna sille kauheasti aikaa.”

Syöpää Ilona ei suostu ajattelemaan ollenkaan. Hän on alkanut käydä kontrollikokeissakin normaalia kolmen kuukauden sykliä harvemmin, sillä ne stressasivat ja aiheuttivat kuviteltuja oireita.

”En mieti syöpää, vaikka ajattelen kuolemaa. Ne ovat kaksi eri asiaa. Kuolema on yksi elämän muoto. Syöpä taas on sairaus. En voi vaikuttaa siihen mitenkään.”

Elän vielä

Hoitojen lopettamisen jälkeen Ilona Jyrkkänen on voinut enimmäkseen hyvin. Hän työskentelee miehensä yrityksessä, jonka toimialaan kuuluvat muun muassa kehystäminen ja kellojen ja kodinkoneiden myyminen. Kolmena iltana viikossa Ilona ajaa ompelija-kisällikouluun sadan kilometrin päähän Kuopioon.

Viime aikoina Ilona on tosin tuntenut väsymystä. Se voi johtua työn ja ompeluopintojen yhdistämistä. Se saattaa olla myös jotakin muuta.

Ilona Jyrkkänen suhtautuu väsymykseen tyynesti.

”En tiedä, milloin kuolen. Sen sijaan tiedän, mihin kuolen. Olen hyväksynyt asian, tavallaan. Mutta minä elän vielä, nyt.”

Juttu on ilmestynyt alun perin Seurassa 20/2013.

Ilonan kuulumiset nyt:

”Jos kuolen, se ei haittaa”

Ilona Jyrkkäsen äiti kuoli maaliskuun lopussa. Tuttavat ovat ilmaisseet ottavansa osaa Ilonan suruun.

Vieraammille Ilona on vastannut vain: kiitos.  Kaikkein lähimmille hän on uskaltanut kertoa, miten hän äitinsä kuoleman kokee.

”Ei minulla ole mitään surua, olen niin sinut kuoleman kanssa.”

Äiti oli jo kahdeksankymppinen ja sai lähteä suorilta jaloilta. Mitä surtavaa hänen kuolemassaan on?

Ei enää kontrolleja

Ilona itse lopetti syöpäkontrolleissa käymisen kokonaan pian Seuran jutun ilmestymisen jälkeen, kesällä 2013. Sen jälkeen hän on voinut hyvin.

Ilona pääsi luontevasti eroon kipu- ja unilääkkeistä, joihin hän oli pahasti koukussa. Kun lääkkeet jäivät, kivut katosivat. Nukkumisongelmien kanssa Ilona on oppinut elämään.

”Voin mielestäni hyvin. Tällainen ratkaisu on minulle hyvä; puhun vain omasta puolestani. Ja pääseehän syöpähoitoihin aina takasin, jos siltä tuntuu.”

Ilona Jyrkkänen ei kieltäydy kaikesta terveydenhoidosta, ainoastaan syöpään liittyvistä kontrolli- ja muista käynneistä. Hänellä on kotipaikkakunnallaan Heinävedellä syöpään erikoistunut omahoitaja, jonka luo Ilona menee heti, jos sairastuu esimerkiksi flunssaan.

Vaikka Ilona voi hyvin, hän ei kuvittele parantuneensa.

”Syöpälaatu on niin ärhäkkä, ja tauti on minussa. Jos se lähtee leviämään, se tosiaan lähtee. Ja kun en käy kontrolleissa, niin…”

Kuolema katosi

Ilonan lopetettua syöpähoidot ja -kontrollit kuolema, joka oli ollut koko ajan läsnä, katosi Ilonan elämästä. Se ei tuntunut heti hyvältä.

”Kaipasin kuolemaa, se oli ollut niin iso osa elämääni, läheinen osa. Aluksi yritin etsiä sitä: tule nyt takasin.”

Mutta kuolema ei tullut, ja Ilona tottui sen poissaoloon. Elämään vapautui tilaa keskittyä muihin asioihin. Ilona esimerkiksi toteutti haaveensa kesäpaikasta.

Toisinaan Ilona pohtii, mihin hänen mutkaton asenteensa kuolemaa kohtaan vielä johtaa. Hänen poikansa on lähdössä Libanoniin epävakaisiin oloihin, eikä edes se huoleta Ilonaa.

”Ajattelen, ettei kuolema voi olla huono vaihtoehto, koska me kaikki kuolemme. Tapahtuu se sitten nuorena tai vanhana.”

Ilona kokee, että läheisten rakkaus säilyy kuoleman jälkeenkin. Esimerkiksi hänen äitinsä rakkaus on yhä olemassa. Mitään uskonnollista tähän ajatukseen ei liity.

”Jos kuolen, se ei haittaa. Ei kuolemassa menetä mitään.”

X