Saiko Pinja pitää iskän, joka kuoli ennen adoption vahvistamista?
Oikeus vahvisti Pinja Toikan adoption tietämättä kasvatti-isän kuolleen viikkoa aiemmin. Sen vuoksi päätöksen tehnyt tuomari haki päätöksen purkamista, kerroimme Seurassa neljä vuotta sitten. Lue ensin Pinjan tarina ja sitten hänen nykyiset kuulumisensa.
Pinja Toikka kävi vuonna 2011 Helsingin medialukion ensimmäistä luokkaa. Jo ala-asteella iskä sai aina lukea ensimmäisenä hänen kirjoittamansa tarinat.
I will stay by your side now and forever… Jo vuosia sitten Kari Toikka suunnitteli soittavansa Hurriganesin kappaleen 50-vuotisjuhlissaan yhdessä tyttäriensä Pinjan ja Iinan kanssa.
Haave ei ehtinyt toteutua. Kari Toikka kuoli 47-vuotiaana 29. joulukuuta 2010.
Onneksi Pinja, 16, ehti soitella isänsä kanssa monta kertaa. Hän ehti myös sanoa isälleen lähes kaiken.
Yksi asia kuitenkin hiertää.
Korkein oikeus pohtii parhaillaan, toteutuuko Karin viimeinen toive. Hän halusi adoptoida Pinjan, jota vauvasta saakka helli omana tyttärenään. Käräjäoikeus ehti vahvistaa adoption tietämättä miehen kuolleen seitsemän päivää aiemmin. Sen vuoksi adoptiopäätöksen tehnyt käräjätuomari hakee päätöksen purkamista.
Pinja toivoo adoptiopäätöksen pysyvän voimassa. Toki sen purkaminenkaan ei muuta tosiasioita.
”Kari on aina minulle ainoa oikea iskä.”
Iskäksi kahdeksankuiselle
Mari ja Kari Toikka tapasivat 17. toukokuuta 1996, kun Pinja oli vasta kahdeksan kuukauden ikäinen. Saman vuoden joulukuussa umpirakastunut pari solmi avioliiton. Sen yhteydessä Pinjasta ja hänen viisivuotiaasta Jori-veljestään tuli Toikkia.
Vajaa kaksi vuotta myöhemmin syntynyt Iina-tytär täydensi perheonnen.
Pinjan varhaisimpiin lapsuusmuistoihin kuuluvat isän keksimät lempinimet.
”Olin iskän Kaljukekkonen, sillä hiukseni rupesivat kasvamaan vasta yli kaksivuotiaana. Toisinaan hän kutsui minua Pinja Pauliina Pampersiksi, koska kulutin niin paljon vaippoja”, tyttö hymyilee.
Esimurrosiässä hänestä tuli ”Bambi heikoilla jäillä”.
”Jalkani olivat suhteettoman pitkät verrattuna muuhun ruumiiseen ja kompastelin niihin jatkuvasti.”
Hellittelynimiä olivat myös ”Piipi pikkuinen” ja ”Pimpula pampula”.
Karilla oli erittäin läheinen suhde kaikkien kolmen lapsen kanssa. Hän kuljetti heitä tarhaan sekä istui jokaisessa koulun joulu- ja kevätjuhlassa. Yleensä hän jäi hoitamaan lapsia kotiin näiden sairastaessa.
Mies viihtyi pulkkamäessä ja luistinradan laidallakin.
”Iskä jaksoi seisoa tuntikaupalla katselemassa meidän kaatuilemista. Hänen mielestään oli aina ollut tosi kiva päivä”, kertoo Pinja.
Alkoholiongelma
Rumpujen soittoa harrastanut Kari ohjasi tyttöjään musiikin pariin. Hän kannusti ensin Pinjaa ja sen jälkeen Iinaa pyrkimään yhdeksänvuotiaina musiikkiluokalle. Pinja olisi halunnut soittaa pianoa, mutta isän mielestä tytön sormet sopivat paremmin kitaran kaulalle.
”Iskän taka-ajatuksena oli, että voimme soitella yhdessä.”
Kahdestaan he kävivät ostamassa Pinjan ensimmäisen kitaran.
”Iskä oli varustautunut maksamaan vaikka maltaita, koska olen vasenkätinen. Musiikkiliikkeessä häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun otinkin kitaran käteeni oikeinpäin.”
Pinjan isäänsä kohtaan tuntema rakkaus ei missään vaiheessa horjunut, vaikka toisinaan perhe-elämää varjosti isän vakava alkoholiongelma.
”Iskä ei juonut jatkuvasti eikä hän ollut koskaan väkivaltainen”, korostaa Pinja.
Sairaus ei ollut perheessä asuva mörkö, vaan siitä puhuttiin avoimesti.
”En ole ikinä hävennyt sitä, että iskä kävi katkaisuhoidoissa.”
Karin taistelua alkoholismia vastaan tuki hänen moottoripyöräharrastuksensa. Hän ja Mari toimivat aktiivisesti Raittiit motoristit -yhdistyksessä. Kesäisin moottoripyörän kyytiin pääsivät myös tyttäret.
Kari oli kätevä remontoimaan moottoriajoneuvoja. Hänen taidonnäytteitään ovat muun muassa Pinjan ja Iinan skootterit.
Niiden kunnostamisessa tuli kiire.
Arki muuttui vaikeaksi
Kesäkuun lopussa 2010 Kari yritti kaupassa poimia maitotölkkiä ostoskärryyn, mutta yllättäen käsi ei osunutkaan kohteeseen. Miehen päätä särki ja näkökenttä välkkyi kuin rikkoutumassa oleva loisteputki.
Seuraava kohtaus tuli heinäkuussa. Vaimon kutsuman ambulanssin miehistö diagnosoi sen migreeniksi.
Oireet pahenivat ja 6. elokuuta Kari jäi sairauslomalle. Diagnooseihin lisättiin verenpainetauti, vakava masennus ja lihavuus. Määrätyt lääkkeet eivät auttaneet, ja perhe seurasi avuttomana vieressä kivun kouriessa miestä.
”Iskän mukaan tuntui kuin veitsi olisi isketty suoraan aivoihin ja sitten väännelty”, kuvaa Pinja.
Arkiset askareet tuottivat vaikeuksia. Mies ei enää osannut käyttää tietokonetta eikä sulkea ovia.
Pinja muistaa, kuinka isä pyysi häntä avukseen ruokakauppaan.
”Hän ei kyennyt kävelemään suoraan, vaan oli törmätä päin ihmisiä. Oli hirveää kuulla joidenkin päivittelevän, että nuori tyttö joutuu taluttamaan kännistä isäänsä. Mieleni teki huutaa heille, että iskä on sairas.”
Eniten Pinja huolestui Dara-koiran käytöksestä. Kultainen noutaja vaistosi tilanteen vakavuuden.
”Dara ei päästänyt iskää hetkeksikään silmistään. Lopulta se ei suostunut lähtemään lenkillekään, vaan kääntyi talon kulmalta takaisin sisälle.”
Levinnyt keuhkosyöpä
1. syyskuuta Kari pääsi perusteellisiin tutkimuksiin Peijaksen sairaalaan. Pinjalle päivä oli seurakunnan isoskoulutuksen ensimmäinen. Odotetun päivän päällä häilyi tumma varjo kun hän yritti varautua kuulemaan huonoja uutisia. Ne olivat pahempia kuin hän kuvitteli.
Karilla todettiin keuhkosyöpä, jonka etäispesäkkeet olivat levinneet aivoihin.
”Kukaan meistä ei kuitenkaan tajunnut totuutta. Lääkärin mukaan tilanne ei ollut sillä hetkellä huolestuttava, vaikka paranemismahdollisuutta ei ollutkaan. Ajattelin, että iskä pystyy elämään syövän kanssa.”
Todellisuus paljastui 9. syyskuuta. Kari ei suostunut lähtemään sädehoitoklinikalta ennen kuin hänelle annettiin arvio jäljellä olevasta ajasta.
”Iskä ei halunnut elää epätietoisuudessa. Hän halusi saada valmiiksi kaiken keskeneräisen.”
Karille annettiin elinaikaa puoli vuotta.
Biologinen isä suostui
Kortisonilääkitys alensi painetta Karin aivoissa. Kivut ja sekavuus katosivat. Kari pystyi ahertamaan aamusta iltaan.
Hän rakensi valmiiksi Iinalle suunnittelemansa potkulautaskootterin ja opetti Pinjaa huoltamaan omansa ajokkinsa.
Pinjasta oli jo aiemmin mukava katsella isän remonttihommia. Nyt yhteinen aika sai erityisen merkityksen. Isän ja tyttären väliset keskustelut venyivät usein monituntisiksi.
Karin oma isä oli kuollut niin ikään 47-vuotiaana keuhkosyöpään. Hän kertoi läpikäymistään tunteista ja kokemuksista.
”Iskä halusi, että me pärjätään eikä jäädä jumiin hänen kuolemaansa”, kertoo Pinja.
”Iskä tuki ja kannusti aina. Nyt hän yritti kannustaa minua koko loppuelämän varalle.”
Jo ensi kertaa sairaudestaan kuultuaan Kari halusi virallistaa asemansa Pinjan isänä. Adoptioon antoi suostumuksensa biologinen isäkin, jota tyttö ei ole koskaan tavannut.
Perhe on kuullut vihjailuja, joiden mukaan adoption perusteena olisivat taloudelliset tekijät.
”Karilta ei jäänyt mitään perittävää. Kyse on tunteesta ja Karin tahdosta. Hän olisi halunnut adoptoida Pinjan veljenkin, jos tämä olisi vielä alaikäinen”, Mari oikaisee.
Iskä ei kuullut adoptiosta
Kari ei ehtinyt kuulla, että Pinjan adoptio vahvistettiin. Hän kuoli 29. joulukuuta viime vuonna vain neljä kuukautta sairauden toteamisen jälkeen.
Hän vietti elämänsä viimeiset puolitoista viikkoa Terhokodissa, jossa Mari ei väistynyt hänen viereltään. Pinja, Iina ja jopa Dara-koira olivat paikalla aina kun se oli mahdollista. Väistämättömän lähestyessä tyttöjä kehotettiin pysymään kotonaan.
”Tajusin yhtäkkiä, että Kari haluaa nähdä lapset vielä kerran. Aivan kuin hän olisi sanonut, että hae lapset jotta hän pääsee pois”, kertoo Mari viimeisestä yhteisestä aamusta.
Pinja ei suostunut enää sen jälkeen poistumaan.
”Minusta tuntui, että jäämiseni oli iskälle tärkeää. Ainakin se oli minulle. Ajattelin, etten enää sen jälkeen pysty olemaan iskän kanssa.”
Mari piti kiinni Kari oikeasta ja Pinja vasemmasta kädestä. Tytär muisteli ääneen, kuinka mahtavaa oli ollut istua iskän moottoripyörän kyydissä kesällä.
”Se oli minun tapani sanoa, että rakastan sinua.”
Karin vasen puoli oli osittain halvaantunut. Jostain hän sai kuitenkin vielä voimaa puristaa tyttärensä kättä ennen kuin veti kolme henkäystä. Sitten hän oli poissa.
Painajaisunia
Pinja Toikka kaipaa sitä näkyä, että isä istui aamukahvilla keittiön pöydän ääressä ja luki lehteä.
”Tai kun hän koulusta tullessani laittoi bokserit päällään ruokaa, lauloi ’aavan meren tuolla puolen’ ja pyöri piruetteja.”
Kesällä Pinja alkoi nähdä painajaisia.
”Yhdessä isä tulee ovesta ja kysyn: etkö kuollutkaan? En, olin vain lomalla, hän vastaa. Vielä herätessäni odotan hänen olevan siinä. On tosi ahdistavaa, kun hän ei olekaan.”
Pinjasta oli hienoa, että isä oli aina oma itsensä.
”Ulos lähtiessään hän näytti venäläiseltä mafiosolta. Hänellä oli verkkarit jalassa ja tuulitakki päällä. Jokaisessa sormessa oli sormus, kaulassakin koru. Johonkin hän sai aina tungettua Suomileijona-kalvosinnapit.”
Kerran Mari huomautti iänikuisista verkkareista. Seuraaville kauppareissuille mies pukeutui kurillaan pukuun.
Tyttäret rakastivat myös isän tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
”Iskä ei ollut maailman kiltein lapsi. Kerran hän työnsi perunoita rehtorin auton pakoputkeen. Toisella kerralla poliisit nappasivat hänet ajamasta itse rakentamallaan mopolla.”
”Iskä löysi kaikesta aina myönteiset puolet. Kun tein jotain tyhmää, tuli aina parempi mieli kun kerroin siitä iskälle. Hän totesi vain, että ’ei hätiä mitiä’.”
Pinjan selän tatuoinnissa on siipien välissä teksti Daddy’s little girl, isin pikkutyttö. Surutyö on yhä kesken.
”Pystyn kertomaan iskästä, mutta puhuessani en tunne mitään.”
Tunteistaan Pinja avautuu kirjeissä.
”Olen alkanut kirjoittaa niitä iskälle.”
Juttu on ilmestynyt alun perin Seurassa 43/2011.
Pinjan kuulumiset nyt:
Pinja on tutustunut biologisiin siskoihinsa
Pinja Toikka sai lopulta pitää isänsä. Korkein oikeus piti voimassa päätöksen, jolla Kari Toikasta tuli Pinjan adoptioisä.
Nyt Pinjaa naurattaa kuvitelma hänen poikaystävänsä ja isänsä ensimmäisestä kohtaamisesta. Isä olisi laittanut tyttären poikaystävän tiukkaan syyniin.
”Mutta isä olisi pitänyt Henkasta. He olisivat heittäneet keskenään hyviä vitsejä ja tulleet loistavasti juttuun.”
Pinja tutustui Henriin Helsingin medialukiossa. Seurustelemaan he alkoivat syksyllä 2011, vajaa vuosi Pinjan isän kuoleman jälkeen, ja muuttivat yhteen asumaan kesällä 2014.
”Tyttöjen sanotaan etsivän isänsä kaltaista puolisoa, ja niin minä tein. Henkka on yhtä rento ja hauska kuin isäkin oli.”
Heitä kaikkia yhdistää myös musikaalisuus. Kari Toikan soitin olivat rummut, Pinja soittaa kitaraa ja laulaa.
”Ja Henkalle voi antaa käteen minkä tahansa instrumentin.”
Uusia sukulaisia
Pinja ei koskaan tavannut biologista isäänsä, joka kuoli adoptioprosessin aikana. Sen sijaan Pinja on tutustunut tämän kahteen tyttäreen, biologisiin sisarpuoliinsa.
”Äiti auttoi alkuun yhteydenpidossa, koska tiesi minun sitä haluavan. Siskot eivät tienneet olemassaolostani, mutta olivat oikein iloisia, kun otin yhteyttä.”
Pinja on tavannut isänpuoleiset sisarensa muutaman kerran ja pitää heihin yhteyttä Facebookin kautta. Siskot ovat häntä huomattavasti vanhempia, joten hänen on ollut luontevampaa olla tekemisissä näiden lasten kanssa.
”Siskon poika on samanikäinen kuin minä ja asuu myös pääkaupunkiseudulla. Häntä tapailen, ja meistä on tullut kavereita.”
Biologisen isän kuolema ei kosketa Pinjaa.
”Siskot ovat kertoneet hänestä jotain. On ollut kiva kuulla, minkälainen hän oli, mutta en ole hänestä kiinnostunut. Kari oli isäni.”
Psykologia vai eläimet?
Pinja pääsee ylioppilaaksi keväällä. Kirjoitukset ovat jo ohi, mutta vielä uupuu pari ruotsin kielen kurssia. Ne hoituvat verkossa.
”Olen käynyt koko ajan myös työssä.”
Jatko-opintosuunnitelmia on kaksi. Hän pyrkii yliopistoon lukemaan psykologiaa ja aikuiskoulutusoppilaitos Amieduun klinikkaeläinhoitajan opintoihin.
Äidin kanssa välit ovat hyvät.
”Juttelemme joka päivä, ja käyn usein hänen luonaan.”
Isä on aina isä
Pinja muistelee isäänsä usein ja aina hyvällä mielellä.
”Minulla on häntä ikävä. Hän ehti opettaa asioita elämästä, mutta kaipaan yhä hänen neuvojaan. Ikävöin sitä hauskaa ihmistä, joka hän oli. Ja sitä, että voisimme yhä tehdä asioita yhdessä. Olen kuitenkin onnellinen, että hän kävi elämässäni ja sain tutustua häneen.”
Isän kuoleman jälkeen Pinjalla ei ole ollut kaveria, jonka kanssa puuhata mopojen parissa. Lohdutusta hän on löytänyt tapailemalla isän kaveria ja tämän poikaa heidän moottoripyöräharrastuksen tiimoilta.
”Emme varsinaisesti muistele isää yhdessä, mutta heidän kanssaan hän on luontevasti jutuissa mukana.”
Isän sairaus, kuolema ja adoptioprosessi muuttivat Pinjaa.
”Nykyään osaan katsoa elämää myönteisemmin kuin aiemmin ja yritän löytää hyvän jokaisesta asiasta. Ehkä tapahtumat tekivät minulle myös kovemman kuoren. En hetkahda pienistä. Menen eteenpäin, sattuipa mitä tahansa.”