Miten erakko sopeutuu tavalliseen vuokra-asuntoon? Reijo Hänninen on asunut vuosikymmenet mökissään vailla mukavuuksia

Keuhkoinvalidi Reijo Hänninen on asunut 40 vuotta vaatimattomassa mökissään metsän keskellä. Nyt edessä on muutto taajaman kerrostaloon. ”Saa nähdä, kuinka vanhan ukon käy.”

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Yksin asuvassa Reijo Hännisessä on ripaus terästä. Hän on kestänyt 40 talven pakkaset kesäkäyttöön tarkoitetussa mökissään, josta puuttuvat mukavuudet.

Keuhkoinvalidi Reijo Hänninen on asunut 40 vuotta vaatimattomassa mökissään metsän keskellä. Nyt edessä on muutto taajaman kerrostaloon. ”Saa nähdä, kuinka vanhan ukon käy.”
(Päivitetty: )
Teksti: Hertta-Mari Kaukonen

Pieni mökki kiinnittää huomion, kun ajaa Laukaan Vuonteen läpi. Mökin piha on koristeltu omaperäisesti.

Levyjen päälle on aseteltu pölkkyjä, joiden väleissä kiiltelee kirjavia graniittikiviä ja metalliesineitä. Auringon säteet heijastuvat kahvipannun kyljistä.

Taideteoksien takaa pilkottaa pieni jalasmökki.

Reijo Hänninen, 72, nousee pihan puutarhatuolista ja toivottaa mutkattomasti tervetulleeksi.

Alkajaisiksi hän innostuu lausumaan oman runonsa kantavalla mutta vivahteikkaalla äänellä:

Lennä leivo liidellen/
Kun taivas on niin sininen/
Sielt’ ylhäält’ näät maat metsät vihreät/
Myös järven pinnan välkkyvän/
Luot lujan uskon maan lapsille/
Kun äänes kiirii yli peltojen.

Sitten Reino katsoo kuulijaa silmiin ja sanoo: ”Minulla on erittäin ankara elämäntarina.”

Tragedia vammautti

Reijo Hänninen syntyi vuonna 1945 Lievestuoreen Hohon kylässä. Hänninen nimesi kylän Sylvi Saimon valtakunnaksi, kun oman kylän tyttö voitti kultaa melonnassa.

Reijon lestadiolaiset vanhemmat elättivät pienviljelijöinä yhdeksän lastaan apunaan hevonen ja kolme lypsävää lehmää. Isä kävi vielä savotalla.

Reijo Hänninen valmistui Toivalan metsäkoulusta, mutta työura jäi väi parin vuoden pituiseksi. Väliin tuli tragedia.

Huhtikuussa 1976 kaveri työvoimatoimiston järjestämältä varastotyöntekijän kurssilta puukotti pikaistuksissaan nuorta Hännistä keuhkoihin. Rintavaltimokin vahingoittui.

Hänninen oli vähällä kuolla. Hän rukoili apuun Jumalaa, johon ei isän ja äidin opetuksista huolimatta edes usko.

”Lääkärit sanoivat minulle, että Jumala ei nyt voi tehdä mitään, mutta he auttavat.”

Reijo Hänninen pelastui, mutta jäi pian tapauksen jälkeen sairauseläkkeelle. Fyysisesti raskas metsätyö ei tullut enää kyseeseen.

Miten kolmekymppinen vammainen mies rakentaisi loppuelämänsä?

Aloittaminen tyhjästä

Vanhempien koti tarjosi taas katon Hännisen pään päälle. Hän asui siellä pari vuotta, mutta yhteiselo ei enää onnistunut ilman riitoja. Hännisen oli mietittävä uutta kotia vammastaan ja työkyvyttömyydestään huolimatta.

Vuonna 1978 Hänninen onnistui ostamaan entiseltä työnantajaltaan, metsäteknikko Olavi Humbergilta metsätontin. Sinne elämä oli mahdollista koota vaatimattomista paloista.

”Kaiken olen saanut muilta.”

Äiti teetti pihaan kaivon, tuttu hevosmies antoi saunan kiukaan. Katto pään päälle järjestyi asuntoparakista.

Reijo Hänninen eleli parakissaan kolmisen vuotta, kunnes parakki paloi kaasuvahingon takia.

Taas oli aloitettava tyhjästä.

Onneksi parakki oli vakuutettu. Sen tilalle nousi noin kymmenen neliön jalasmökki, johon Hänninen on itse rakentanut laajennusosan: aitan ja saunan.

Aika pysähtyi Hännisen jalasmökissä vuonna 1984. Silloin hän sai sähköt mökkiinsä. Sen myötä sinne tulivat patteri, televisio, radio, mikro, keittolevy, kahvinkeitin ja porinmatti. Sen jälkeen lisämukavuuksia ei ole tullut.

Vieläkään mökissä ei ole jääkaappia, vaan maakellari. Vesihanan virkaa toimittaa kaivo, joka on hellekesän jäljiltä melkein kuiviin imetty. Sieltä Hänninen kantaa vetensä. WC:nä on ulkohuussi.

”Seinissä ja lattiassa on tuulensuojalevyt ja karhunvillaa. Edes 25 asteen pakkasella en ole herännyt yöllä kylmään. Sisällä on kovilla pakkasilla 16 astetta, jos sitäkään.”

Reijo Hänninen

”Omille silmilleni minä nämä olen tehnyt, en ihmisille”, Hänninen sanoo pihansa koristeista. © HANNE MANELIUS

Yksineläjän mökki

Asumustaan esitellessään Hänninen sanoo: ”Tämä on yksinäisen erakon mökki.”

Pian hän korjaa, ettei ole yksinäinen, vaan yksineläjä.

On yksi tuttu, joka kyyditsee joka viikko kaupalle pientä korvausta vastaan. Aikaisemmin Reijo kulki pyörällä Vihtavuoren kauppaan 11 kilometriä, mutta ei jaksa enää.

Lähin naapuri on puolen kilometrin päässä. Pari kaveriakin asuu noin kilometrin päässä, ja sisarukset piipahtavat joskus.

Ihmisiä Hänninen tapaa, kun käy karaokeravintola Tarvaalan Mustassakorpissa.

”Käyn laulamassa ihmisille. Kun laulan Tapio Rautavaaran Uralin pihlajaa ja Tamara Lundin Lapin tangoa, ne kehuvat: Sehän meni Hännisen erakolta hyvin.”

Kolmisen vuotta sitten Reijo Hänninen alkoi tehdä omaksi ilokseen taidetta, aikaa kun oli. Hän haki läheisiltä hakkuutyömailta puupölkkyjä ja keräili tienoon kauneimpia kiviä. Yhteen kiveen

Reijo on erityisen tyytyväinen.

”Tämän meteoriittikiven löysin tien varrelta. Avaruuskiven, jossa on tällaisia reikiä”, Hänninen esittelee.

Kivistä on syntynyt kolme omaleimaista sommitelmaa, joissa oman paikkansa ovat löytäneet niin mopon sylinteri kuin kivet ja puupalatkin.

”Omille silmilleni minä nämä olen tehnyt, en ihmisille.”

Hänninen haluaa pihansa olevan erityinen, niin kuin koko elämänsäkin.

Palveluja hän ei juuri käytä. Hän on asettunut hiukan syrjään yhteiskunnasta. Miehen ainoat, eläkkeestä maksettavat laskut ovat sähkölasku, jätemaksu ja kiinteistövero.

Lääkäriä hän ei ole nähnyt moneen vuoteen, mutta kunnan palotarkastaja sentään löysi tien syrjäiselle mökille.

”Pitäisi kuulemma rakentaa uusi hormi, mutta eihän tuo ole 40 vuoteen syttynyt palamaan.”

Muutto edessä

Vuosikymmenet Hänninen on väistellyt vaatimuksia muuttaa keskustaan nykyaikaisempiin oloihin, mutta nyt muutto on edessä.

Kiuas hajosi viime talvena, kun puu kaatui saunan päälle. Katto onnistuttiin paikkaamaan, mutta uuteen kiukaaseen Hännisellä ei ole varaa. Kun vettä ei ole voinut marraskuun jälkeen lämmittää saunassa, peseytyminen on käynyt hankalaksi.

Vesi pitää kantaa kaivosta, keittää levyllä isossa kattilassa ja sekoittaa viileän veden kanssa saavissa. Ei ihme, että Hänninen ”huuhtelee” itsensä vain harvoin.

Talvella systeemi ei oikein toimi, sillä veden kanssa lotraaminen on lämmittämättömässä lisärakennuksessa liian kylmää puuhaa.

Reijo Hänninen on taipunut ajatukseen, että muutto on edessä. Hän on viemässä hakemuksen Laukaan kunnan vuokra-asuntoon.

”Kyllä tässä mökissä olisin, jos pystyisin. Kunpa olisi peseytymismahdollisuus. Nyt pitää kokeilla sitä vuokra-asuntoa. Saa nähdä, kuinka vanhan ukon käy.”

Hänen äänessään on epäilystä. Miten mökin erakko sopeutuu enää tavalliseen vuokra-asuntoon?

Kummitusmökin asukki

Luonnon helmassa Reijo Hänninen on tottunut syöttämään lintuja: lintulaudan kymmentä harakkaa ja uskollista tikkapariskuntaa. Ne rakastavat pullaa ja kaurahiutaleita.

”Täällä ei tule yksinäiseksi. Enhän minä tarvitse kuin lintuja, joita syötän. Samalla seuraan aikaa Järvi-Suomen radiosta.”

Toisenlaistakin seuraa kuulemma on. Reijo Hänninen kutsuu mökkiään kummitustaloksi.

Viimeksi Hänninen näki henkiolennon kaksi vuotta sitten aamukolmelta. Tumma varjo liikkui jättämättä jälkiä lumeen. Täräytti mökin päätyä. Koputti ikkunaan ja useamman kerran oveen.

”Olisikohan Arvi-isän henki ollut. Olisiko hänellä jäänyt jotain mielen päälle, kun meillä oli niitä riitoja”, Reijo Hänninen pohtii.

Nyt kummitus on jättänyt mökin rauhaan. Pian sen pitkäaikainen isäntäkin poistuu metsämaisemista kirkonkylälle.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/18.

Naapuri kertoo: Reijo on pärjännyt omalla tavallaan

”Asun Reijon jalasmökistä noin 900 metrin päästä, missä syntymäkotini on. Vaikka minulla on kirkolla asunto-osake, vietän täällä Vihtavuoressa paljon aikaa. Näen silloin Reijoa.

Asuin täällä jo, kun Reijo muutti tontilleen toukokuussa 1978. Olemme olleet Reijon kanssa naapureita jo 40 vuotta.

Olemme lisäksi ikätovereita: syntyneet samana vuonna 1945, jolloin Suomea rakennettiin sodan jälkeen.

Reijo on minusta pärjännyt hyvin jalasmökissään, vaikka se onkin vaatimaton ja kaikenlaisia vaikeuksia on tapahtunut. Muistan Reijon asuinparakin tulipalonkin.

Meilläpäin Reijo käy välillä polkupyörällä pyykinpesureissuillaan, sillä asumme lähellä rantaa. Hän saa apua ja autokyytejä tuttavaltaan.

Menen Reijon mökin ohi joka päivä ja kesäisin näen hänen istuvan pihallaan. Vaimoni keittää usein kahvit Reijolle pihalle viemisiksi. Välillä Reijo soittaakin minulle.

Reijo on rauhallinen, ei koskaan riitaisa. Hän on valveutunut ja tietää maailman ja Suomen politiikasta sekä urheilusta paljon.”

Antti Venäläinen

Naapuri kertoo: Reijo on pärjännyt omalla tavallaan

© HANNE MANELIUS

X