Molemmat vanhempani olivat kuuroja

Keminmaalaisen omakotitalon keittiön pöydällä on auki Pohjolan Sanomat. Tommi Lepojärvi, 48, selaa lehteä ja osoittaa sormellaan juttuja jutun perään.

Tässä, tässä, tässä. Kaikissa puhutaan pohjimmiltaan taloudesta.

Lepojärvi hörppää suodatinkahvia mukista. Hän on huolissaan.

”Mihin unohtui ihminen? Ketä varten näitä hommia tehdään?”

Kysymys on vaivannut Lepojärveä jonkin aikaa, erityisesti siksi, että hän on toiminut sote-savotan selvitysmiehenä. Aiemmissa tehtävissään kunnanjohtajana hänkin saattoi aloittaa puheenvuoronsa talousasioilla.

Nykyään hän lähtee mieluummin ihmisen kautta. Heikomman ihmisen.

Lepojärvi uskoo, että näkökulma on peruja lapsuudenkodista. Hän oppi puolustamaan heikompia jo lapsena. Oli pakko.

Hänen vanhempansa, Kaija ja Kalevi Lepojärvi, olivat kuulovammaisia. Koska Tommi ei halunnut, että jotkut kuulevista kyykyttivät hänen vanhempiaan, oli uskallettava toimia.

Äidin ja isän korvat ja suu

Vanhemmat tutustuivat toisiinsa kuurojen koulussa ennen sotia. Vielä 50- ja 60-luvuille asti yleinen mielipide oli, ettei kuurojen tai muuten fyysisesti poikkeavien ihmisten kannattanut tehdä lapsia. Ajateltiin, että ominaisuus periytyy, ja vanhemmat tekevät lapsilleen karhunpalveluksen.

Lepojärven vanhemmat näkivät asian toisin. Lapsia syntyi kahdeksan.

”Vanhempani halusivat osoittaa, että kuurot ovat ihmisiä vähintään siinä missä kuulevatkin. Hekin pystyvät kasvattamaan lapsia ja olemaan hyviä vanhempia. Lapsihaaveita helpotti se, ettei kummankaan vamma ollut periytyvä. Perhe toi myös turvaa”, Lepojärvi selittää.

Näihin päiviin asti Lepojärvestä on usein tuntunut, että hänen lapsuutensa oli aivan tavallinen. Hän oli sisarparven nuorin, vanhin veli on häntä lähes 19 vuotta vanhempi. Vanhemmat hoitivat maatilaa, johon kuului peltoa, metsää ja karjaa.

Jokin aika sitten hän näki dokumenttiohjelman tytöstä, jonka vanhemmat olivat vammautuneet vakavasti talidomi-lääkkeen johdosta. Tyttö piti luonnollisena sitä, että toimi vanhempiensa käsinä ja jalkoina.

Lepojärvi tunnisti ohjelmasta itsensä. Hän oli ollut vanhempiensa korvat ja suu.

”Tajusin toki jo lapsena, etteivät vanhempani olleet kuten muut. Minulle he olivat vain äiti ja isä kuulovammastaan huolimatta. Ihminenhän yleensä sopeutuu siihen ympäristöön, missä elää.”

Myöhemmin Lepojärvi on ymmärtänyt, miten lapsuus on muovannut häntä ihmisenä. Pieni poika joutui tilanteisiin, joihin hän ei olisi halunnut joutua. Joskus omat vanhemmat hävettivätkin.

Joukosta erottuminen tuntui lapsena joskus vaikealta, mutta se on myös lisännyt vahvuutta ja uskallusta kulkea omia polkuja.

Lepojärvi ei ole koskaan pelännyt tehdä erilaisia ratkaisuja.

Lapsi asialle

Asemakaava-asiat, edunvalvonta, teurasauton soitto – esimerkiksi näitä tehtäviä Lepojärvi sisaruksineen sai hoitaakseen jo lapsena.

Suurin osa ihmisistä – kuten monet naapurit ja kyläläiset – kunnioittivat vanhempia. Mutta aina mahtui mukaan myös niitä, jotka yrittivät hyötyä kuuroudesta. Kauppojen teossa saatettiin yrittää huijata häpeilemättä. Joskus Lepojärvi joutui korvat punaisina pitämään vanhempiensa puolia.

Julkishallintokaan ei ollut läheskään niin avointa ja yksilön oikeuksia turvaavaa kuin nykyään. Tasapuolisen kohtelun sijaan kuurot joutuivat joskus suhmuroinnin ja juonittelun kohteiksi.

”En varmasti ollut pojankloppina joka tilanteessa paras asiantuntija, mutta jonkun ne asiat oli hoidettava. Monen eri toimijan kanssa tulimme pikku hiljaa tutuiksi. Aina vastapuoli ei ollut mielissään, kun sai vain lapsen puhelimen päähän.”

Murrosikäisenä Lepojärvi yritti joskus itsekin hyötyä vanhempiensa kuulemattomuudesta. Kotiintuloajan jälkeen yläkertaan hiippailu ei silti koskaan onnistunut ilman, että vanhemmat huomasivat. Lattialautojen tärähtelystä tai silkasta aavistuksesta äiti tai isä tiesivät tulla tarkastamaan, mistä poika palasi myöhässä.

Kommunikointi vanhempien kanssa sujui pääosin viittomilla. Etenkin isän ääntäminen oli selkeää ja hän luki myös hyvin huulilta. Jos vanhempien huomion halusi nopeasti, auttoi olkapäähän taputus, lattian tömistely tai vaikkapa paperitollon heittäminen. Aivan pienenä Lepojärven pinnasänky oli sisarusten mukaan vanhempien sängyn päädyssä. Sieltä hän saattoi tarvittaessa nykäistä äitiä hiuksista.

Kasvatus kotona oli humaania. Vanhemmat opettivat elämän viisauksia esimerkeillään. Isä kiinnitti yläkerran portaikon seinälle tauluja, joissa oli hänelle tärkeitä ajatuksia ja Raamatun lauseita. ”Kiirehtivän jalka astuu harhaan” ja muut sananparret jäivät mieleen, kun niiden ohi käveli kymmeniä kertoja päivässä.

Nuoruuden kapinassa Lepojärvi muistaa silti räyhänneensäkin vanhemmilleen.

”Eihän se tarpeellista ollut, mutta kuului kai siihen vaiheeseen. Vanhemmat lukivat kuitenkin tunnelman hyvin taitavasti jo pelkistä eleistä ja kasvonilmeistä.”

Myöhemmin Lepojärvi on huomannut, että hänellä itselläänkin on herkkyyttä aistia muiden tunnetiloja.

Menestys palkitsee

Yksi asia nuorta miestä harmitti vanhempien kuuroudessa ehkä eniten. Vanhemmat lukivat paljon ja seurasivat aikaansa, mutta kuulovamman vuoksi heitä saatettiin pitää tyhminä.

Lapset osoittivat jo alakoulusta lähtien, ettei vanhempien vamma liittynyt älykkyyteen: kaikki menestyivät hyvin ja pääsivät elämässään pitkälle.

Nuorena Lepojärvi lähti opiskelemaan Itä-Suomeen, kauas kotoa. Hän opiskeli ensin maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi, ja päätyi myöhemmin hallintotieteen pariin ja hallinnollisiin tehtäviin kuntasektorille.

Vastuu vanhemmista ei päättynyt kotoa lähtöön. Huoli jäyti jatkuvasti taustalla. Maatilalla oli paljon töitä, eikä kotona ollut ketään tulkkaamassa.

Vanhemmat eivät voineet noin vain ottaa yhteyttä lapsiinsa, sillä elettiin aikaa ennen kännyköitä. Vasta loppuaikoinaan he saivat kotiinsa tekstipuhelimen, joka hälytti valomerkillä kun puhelu tuli. Niinpä Lepojärvi kävi vanhempiensa kanssa ahkeraa kirjeenvaihtoa.

”Käsittelimme kirjeissä tavallisia arkisia asioita, mutta paljon myös yhteiskunnallisia teemoja. Isä lähetti myös lehtileikkeitä, joihin oli tehnyt omia merkintöjään.”

Vuonna 1989 hänen äitinsä sai huomionosoituksen yllättävältä taholta. Itse presidentti Mauno Koivisto sekä sosiaali- ja terveysministeri Tarja Halonen ojensivat hänelle äitienpäivänä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitalin – ensimmäistä kertaa kuurolle äidille.

Silloin Lepojärvi ymmärsi. Hänen vanhempansa olivat olleet oikeassa, kun olivat perustaneet perheen ympäristön epäilyistä huolimatta.

Vahva omatunto

Kun Lepojärvi pääsi työelämään ja perusti oman perheen, hän palasi pikkuhiljaa takaisin Keminmaalle. Tästä talosta mies on suhahtanut töihin eri puolille Pohjois-Suomea. Takapihalta alkaa asumaton kaira, tien toisella puolella virtaa Kemijoki.

Eläkkeellä ollut kirkkoherra kertoi Lepojärvelle uskovansa johdatukseen ja näkevänsä, että hänestä tulisi vielä syntymäkuntansa kunnanjohtaja. Yhdeksän vuotta sitten ennuste kävi toteen. Moni vanha kuntalainen halusi silloin kertoa hänelle omat muistonsa vanhemmista. Viesti oli, että heitä pidettiin äärimmäisen luotettavina ja viimeisen päälle rehellisinä.

Määräaikainen virka kunnanjohtajana oli antoisa, mutta Lepojärvi joutui myös työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Jotkut ajattelivat, että hän käytti kunnanjohtajana liian suurta valtaa.

Kolme vuotta sitten Lepojärvi kyllästyi. Hän halusi uusia tuulia elämäänsä.

”Mielestäni johtajien tulisi ylipäätään hakeutua uusiin tehtäviin vähintään kymmenen vuoden välein. Muuten on vaarana, että näkemykset urautuvat liiaksi.”

Viime aikoina Lepojärvi on toiminut maakunnan asiaa ajavassa Lapin liitossa sote-uudistuksen selvitysmiehenä.

”Olen tietyllä tavalla jäänmurtaja, niin kuin vanhempanikin olivat. Yksi tärkeä tehtäväni on saada viesti selkeästi perille. Siinä mielessä asiat eivät ole muuttunut lapsuudesta.”

Ei aivan tavallinen

Ulkoisilta merkeiltä Lepojärvi kuuluu keskiluokkaisten enemmistöön. Pääkopassaan mies tuntee silti usein kulkevansa vastavirtaan.

”Olen porukassa usein se, joka ajattelee eri tavalla. Ymmärrän pienten vähemmistöjen ajatusmaailmaa.”

Joskus Lepojärvestä tuntuu, että olisi helpompi olla se virran mukana menijä. Mutta sitten hän ajattelee vanhempiaan. Mitä jos he eivät olisi uskaltaneet kulkea vastavirtaan?

Siksi Lepojärvi ei lakkaa yrittämästä. Hän uskoo, että kun tarpeeksi toistaa, aina joku sisäistää viestin.

Jäihän hänenkin mieleensä monta hyvää opetusta isän tauluista, kun niiden ohi tarpeeksi monta kertaa käveli yläkertaan mennessä.