Muistatko bulgarialaiset hoitajat, jotka Gaddafi vangitsi vuosikausiksi? Lue heistä kolmen hyytävät haastattelut

Sairaanhoitaja Nasia Nenova, 41:

”En ole varma, selviänkö”

Nasia Nemova Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

”Painajainen jatkuu, vaikka olen vapaa. Suru ei kaikkoa. Kidutusten, kuolemantuomioiden ja kauhun jälkeen olen väsynyt ja epävarma. Tänään Paparak-lehti kirjoitti, että olen eronnut miehestäni. Se ei ole totta. Sensaatiolehdistö väittää muidenkin panttivankitoverieni olevan eroamassa.

Sain moitteita, etten vapauden koittaessa suudellut lentokentällä Bulgarian maaperää. Ei tultu ajatelleeksi, etten tarkalleen edes tiennyt, missä olen. Takana oli äkkilähtö ja kahdeksan ja puoli vuotta epävarmuutta, fyysistä ja henkistä väkivaltaa – syyttömänä ihmisenä.

Vielä edellisenä iltana kuulimme, että Libya antoi neuvotteluissa lisävaatimuksia. Silloin ajattelin, että vankeus voi yhtä hyvin jatkua kymmenen vuotta.

Tieto tuli neljältä aamulla. Määrättiin, että on pakattava nopeasti, ja lentäisimme madame Sarkozyn koneella pois. Pakkasimme tavarat poliisiaseman piharakennuksessa. Se oli rakennettu meitä kuutta varten.

Poika kävi tapaamassa

Julmuudet seuraavat minua kuin varjo. Vapauteen on vaikea sopeutua. Niin moneen vuoteen ei ollut työtä eikä perhettä lähellä. Kun vankeus alkoi, poikani oli 11-vuotias, nyt hän on aikamies, joka opiskelee Bordeaux’n yliopistossa Ranskassa.

Aviomieheni tavoin hän kävi katsomassa minua Libyassa viisi kertaa. Mutta aina erikseen, se oli määräys.

Yritimme puhua vain hyvistä asioista. Eihän menetettyä saa takaisin. Miksi olisi pitänyt kertoa, miten minua hakattiin ja nöyryytettiin? Itkimme aina vasta eron hetkellä.

Nyt puhun päivittäin poikani kanssa puhelimessa. Vapauttamisen jälkeen hän tuli kolmeksi viikoksi Sofiaan, jonka lähellä asumme väliaikaisesti kahden muun vapautetun panttivangin kanssa. Mieheni tulee katsomaan minua kotikaupungistamme Slivenistä.

Kauhistuin kutsua töihin

Meille on tehty sotilassairaalassa psykologisia ja lääketieteellisiä tutkimuksia. Samat lääkärit hoitavat Irakissa olleita sotilaita. Spesialistit tähdentävät, että sopeutuminen vie paljon aikaa meiltä ja läheisiltä. Mehän olimme Libyassa kauemmin kuin sotilaat Irakissa.

Psykologit muistuttavat, että vankeuden päättyessä maailmani meni muutamassa tunnissa ylösalaisin. Elämässä on nyt uusi ahdistus, eikä tämä tarkoita vain mediaa ja julkista huomiota.

Yritän tavata ihmisiä, jotka eivät valita ja taivastele. Bulgarialaiset haikailevat kovasti jopa ilman syytä. Ei osata arvostaa sitä, että on vapautta ja töitä.

Kiduttajat eivät enää anna minulle sähköshokkeja, mutta ajatus normaalista elämästä tai paluusta hoitajan työhön askarruttaa. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta.

Kun kävin Slivenissä, vanhat työtoverit kutsuivat minut takaisin töihin. Kauhistuin. Jos minua on syytetty jopa 460 pienen lapsen tartuttamisesta hiviin, kuinka osaisin enää sairaanhoitajana ottaa vastuuta yhdestäkään lapsesta. Sisälläni on iso trauma.

Rakkaimpani ovat muuttuneet

Toivon, että selviän ongelmistani, mutta en ole varma. Vapaus on vaikea pelikaveri. Olen Bulgariassa vain fyysisesti, sielussani olen yhä Libyassa. Näin lääkäri sanoi minulle.

Yöllä herään uudelleen ja uudelleen libyalaisessa vankilassa, vaikka tiedän olevani Bulgariassa. Katselen elämää ulkopuolelta. En ole missään.

Kännykät ja internetit ovat muiden arkipäivää. Ahdistun, kun alitajuntani yrittää haukata kaiken sen, missä en saanut olla mukana. Ihmiset ja rakkaimpani ovat muuttuneet. En uskalla ennakoida, millaista elämä tulee kuukausien kuluttua olemaan mieheni kanssa.

Melkein kymmenen vuotta elin toisessa maailmassa. Jouduin vankilaan nuorena, nyt olen 41-vuotias. Menetin parhaita vuosia naisena ja äitinä.

Joku kysyi minulta hyvää tarkoittaen, että onhan nyt kaiken jälkeen jo parempi. Järkytyin pohtiessani, oliko oloni sittenkin parempi Libyan vankilassa. Bulgariassa moni on kuollut vaikeuksissaan, talous on ollut sekaisin ja kilpailu leivästä kovaa. Täällä minäkin olisin voinut jo kuolla.

Vankilassa saimme voimaa ajattelemalla vankien kärsimyksiä natsien keskitysleireissä.

Kuka tartutti hivin?

Libyassa ansaitsin 300 dollaria kuukaudessa. Bulgariassa palkka oli samaan aikaan alle 100 dollaria. Mutta ehdin olla töissä vain vuoden ennen 9. helmikuuta 1999. Työpaikkani oli Al Fatahin lastensairaala Bengasin kaupungissa. Olin toiveikas.

Heinäkuussa 1998 näin ensimmäisen hiv-lapsen. Hän oli yhdeksänkuukautinen vauva kodittomien hiv-lasten hoitolasta. Ennen tätä tutkimuksiin tai sairaalahoitoon tulleita lapsia ei testattu. Libyalaiset lääkärit eivät arvanneet, missä määrin hiv oli levinnyt potilaiden joukossa.

Uudet lapsipotilaat alettiin tutkia. Syyskuussa 1998 tutkimukset ulotettiin henkilökuntaan ja aiempiin potilaisiin. Lokakuussa keittiön esimies totesi minulle, että huhun mukaan bulgarialaiset hoitajat ovat tuoneet sairaalaan hivin. Säpsähdin.

Joulukuussa sairaalaan ryntäsi hiv-lasten vanhempia, jotka haastoivat riitaa henkilökunnan kanssa. Bulgarialainen sairaanhoitaja Sneshana Dimitrova pidätettiin 10. joulukuuta perusteena epästeriili toiminta.

Myöhemmin pääsyyttäjä kertoi hänelle, ettei lasten hiv-ongelma koske bulgarialaisia. Asiahan on jo kolme vuotta vanha. Sneshana vapautettiin.

Kuolemantuomio hoitajille

Nasia Nenova halusi mieluummin kuolla kuin jatkaa sähkökidutuksen uhrina.

17. joulukuuta tulivat poliisit Tripolista, heidän mukanaan pistoolimies Abdul Madjid, jota väitettiin lääkäriksi. Hän ilmoitti sairaalan ulkomaalaisille tarvitsevansa tietoja hivin leviämisestä. Passimme takavarikoitiin.

9. helmikuuta Madjid sanoi, että passit palautettaisiin ja pääsisimme lomalle, mutta muista huoneista kuului, miten libyalaiset hälisivät jotain Tripolista.

Madjid määräsi, että bulgarialaisten on mentävä vessaan yksitellen. Kun oman vuoroni jälkeen palasin vessasta käytävään, Kalashnikov-konepistoolein varustetut poliisit sitoivat käteni ja kiristivät siteen silmille. Suuni suljettiin teipillä. He tempaisivat minut bussiin, jossa oli muita bulgarialaisia. Siellä oli myös  sairaanhoitaja Kristiana Valcheva, vaikka hän oli toisesta sairaalasta.

Kristianan tultua koossa oli ensimmäistä kertaa hoitajaryhmä, joka tulisi saamaan kuolemantuomion.

Bussissa oli puhekielto. Moskovassa opiskellut eversti Djuma Mishri kerskui vievänsä meidät viiden tähden hotelliin. Matka Tripoliin kesti 12 tuntia. Saavuimme 10. helmikuuta 1999 Shara Nasar -kadun poliisiasemalle.

Sellistämme haettiin Kristiana. Hänet tuotiin takaisin vasta aamun tunteina, mutta he veivät hänet yhden hengen selliin. Emme nähneet häntä.

Minua odotti kenraali Harb Derbal sekä Madjid. He ilmoittivat, että olen tartuttanut hivin lapsiin. Kiistin, mutta silloin he esittelivät todistajanaan palestiinalaisen lääkäriopiskelijan, Ashraf El-Houjoujin. Hänet olin jo lähes unohtanut. Ashraf oli käynyt sairaalassamme työharjoittelussa.

Pitkäpartainen ja hauras Ashraf sanoi, että hän oli rakastajani ja että olimme yhdessä tartuttaneet lapsia.

Tässä ei ollut mitään järkeä.

Kidutusta

Ryhdyttiin organisoimaan minun tunnustustani. Kun kielsin kaiken, he aloittivat blanco-käsittelyn. He taivuttivat minut nippuun, jossa kyynär- ja polvitaipeitteni väliin työnnettiin putki, joka nostettiin telineille. He saattoivat pyörittää minua putken ympärillä kuin kanaa vartaassa.

Pääni roikkui alhaalla, he hakkasivat metallikaapelilla jalkapohjiani. Derbal hakkasi itse, kunnes aloin vuotaa verta. ’Joko nyt tunnustat’, hän raivosi. ’Te olette mafiaryhmä!’

Sormieni väleihin työnnettiin rosoisia teräspatukoita, jotka repivät nahan ja lihan.

Huusin, kipu oli hirveä, mutta en osannut itkeä. Hikoilin vain valtavasti. Tunnin käsittelyn jälkeen minut vietiin toiseen kabinettiin, jossa Mishri ottaisi hyvän poliisin roolin. Hän kertoi lempeästi, että eikö olisikin viisainta tunnustaa tekoni Ashrafin rakastajattarena, Kristianan ystävänä ja hiv-lasten tartuttajana.

Vastasin tuskin nähneeni Ashrafia sairaalassa. Kristianan kohtasin ensimmäisen kerran bussissa. Hivistä tai aidsista en kuullut mitään ennen kesää 1998.

Derbal tuli taas mukaan. Hän kuristi minua ja uhkaili arabiaksi, englanniksi, venäjäksi. Tätä kesti tuntikausia.

Samaan aikaan kidutettiin vierellä Ashrafia, joka antoi uusia tunnustuksia. Sadismi jatkui yli 12 tuntia, sitten vartijat raahasivat minut yksinäisselliin. En pystynyt kävelemään, olin shokissa. Mutta en pelännyt kuolemaa.

Kidutukset toistuivat. En voinut myöntää heidän valheitaan.

”Alistuin mihin tahansa”

Nasia Nenova piirtää telineen, jonka vartaan ympärille hänet laitettiin roikkumaan.

22. helmikuuta minut vietiin Osama Uidadin kabinettiin. Hän alkoi takoa minua nyrkillä selkään ja niskaan. Välillä he nostivat minut oven päälle roikkumaan. Vasta silloin itkin.

Vaadittiin allekirjoitusta arabiankielisiin papereihin, joita en ymmärtänyt. Kysyttiin, olenko ollut Israelissa. Kielsin, mutta he väittivät, että minut on nähty siellä.

24. maaliskuuta 1999, kauhun päivä. Mishri kaivoi laukustaan kojeen, jonka sähköjohdot kiinnitettiin ranteisiini ja nilkkoihini. Sähköshokkeja annettiin kahdeksana päivänä viisi kertaa. Asia oli aivan selvä, suostuisin kaikkeen, mitä he vaativat. Kohtelua ei voi kuvailla.

Mutta he tarvitsivat useita tunnustuksia, koska samaan aikaan kidutetuilla ystävilläni oli eri kidutustilanteissa eri vastauksia. Kaiken oli täsmättävä yhteen, siksi kiduttaminen jatkui.

Jäykistyin, krampit kouristivat lihaksia äärimmilleen. Samaan aikaan he potkivat minua, mutta krampissa siihen ei voi reagoida. Shokit vaikuttivat muistiini, kolmannen käsittelykerran jälkeen aloin unohtaa, mitä olin tunnustanut.

Alistuin mihin tahansa, jotta saisin rauhan.

Meidät siirrettiin Tripolin Poliisikoirakouluun. Takana oli raskain vuosi kaikista.

Olot rauhoittuivat vähitellen, mutta ensin emme vieläkään saaneet puhua keskenämme. Kontaktit rajoittuivat kuulustelijoihin, poliiseihin ja vartijoihin. Jatkuvia loukkauksia, joista pahin kuului, että olen lastentartuttaja. Pahempaa en olisi saattanut kuulla.

Teloitus ampumalla

Talvella 2002 vahvistui usko, että vapaus koittaisi sittenkin. Mutta Gaddafi pelasi kovaa peliä, kun libyalaisen Lockerbie-terroristi Al-Megrahin tuomio vahvistettiin Hollannissa. Me olimme pelinappuloita Gaddafin kaupankäynnissä.

Aids-professorit Montagnier ja Colicci tulivat Libyaan ja todistivat, ettemme tosiasioiden valossa voi olla syyllisiä satoihin hiv-tartuntoihin. Heistä ei piitattu.

Saimme kuolemantuomiot 6. toukokuuta 2004. Ryhmästämme vain lääkäri Zdravko Georgijev välttyi siltä, toisin kuin hänen vaimonsa Kristiana.

Tuomioita oli edeltänyt monta oikeuskäsittelyä. Niissä olimme pääasiassa ilman tulkkeja. Sama jatkui tuomion jälkeenkin valitettuamme korkeimpaan oikeuteen.

Teloituksen piti tapahtua ampumalla. En enää pelännyt. Ehkä oli kysymys puolustusmekanismista. Todellisuus sai epäselviä piirteitä.

Tuomio vahvistettiin uudelleen 13. joulukuuta 2006. Tällä kertaa se tuntui raskaalta ja lopulliselta. Tapasin mieheni ja poikani, mutta emme halunneet puhua kuolemasta.

Vain Kristiana jaksoi yhä olla optimisti. Hän toisti, että me lähdemme vielä Bulgariaan.

Itsemurhayritys

Kesän 2007 lähestyessä tiesimme, että viimeksi ihmisiä oli teloitettu huhtikuussa. Mutta en enää harkinnut itsemurhaa.

Yritin päästä hengestäni sähköshokkien jälkeen jo 1999. Pelkäsin, että sähkökäsittely jatkuisi loputtomasti. Se oli kauheinta, mitä tiesin. Leikkasin lasinpalalla auki molemmat käsivarteni. Menetin paljon verta ja tuuperruin. He veivät minut sairaalaan.

Toivuttuani ryntäsin ulos potilashuoneesta ja kerroin löytämilleni bulgarialaisille työntekijöille, että meitä kidutetaan sähköllä ja että Ashrafia häpäistään.

Onneksi ketään naisista ei raiskattu koko aikana.

Ashraf kertokoon kärsimyksistään itse.”

Lääkäriharjoittelija Ashraf El-Hojouj, 38:

”Olin varma kuolemastani”

Ashraf El-Hojoujia nöyryytettiin pahimmin koirien avulla.

”Olin suupala. Minulla ei ollut valtiota, passia eikä kansalaisuutta. Mikään maa tai hallitus ei halunnut auttaa minua. Arabimaille olin pelkkä koditon pakolainen Palestiinasta.

Bulgaria ja Euroopan unioni pelastivat minut. Vapauttamispäivänä sain Bulgarian kansalaisuuden, vaikka en ollut koskaan käynyt maassa.

Vankeudessa opin hoitajilta bulgariaa. Kiitän ulkoministeri Solomon Pasia, että hän 2002 Libyassa käydessään vaati tapaamistani. Hän järjesti minut Bulgarian avun piiriin.

Sen sijaan Palestiinan Libyan-suurlähettiläs Ali Mustafa kirjoitti presidentti Arafatille, että tunnustin hänelle olevani CIA:n ja Israelin agentti.

En ole ikinä edes tavannut Mustafaa!

Minua murhattiin hiljaa joka päivä. 29. tammikuuta 1999 menin kuuliaisesti Bengasin poliisitaloon, johon olin saanut kutsun. Se, että halusin tulla hyväksi lääkäriksi ja rakentaa Libyaa, oli äkkiä vailla merkitystä. Tai että olin asunut Libyassa kaksivuotiaasta asti.

Kesällä 1998 työskentelin lääkäriharjoittelijana Al Fatahin lastensairaalassa. Näin silloin ensimmäisen hiv-lapsen, joka kuoli pian. Lapsen vanhemmat olivat puhtaita. Huhut kasvoivat. Edelleenkään infektio-osastolta muille osastoille siirrettyjä lapsia ei testattu.

Havaitsin puutteita muissakin lastensairaaloissa. Lääkärit toimivat huolimattomasti. Synnytyksissä he leikkasivat lasten napanuoria samoilla saksilla. Maailman terveysjärjestö WHO kiinnitti tilanteeseen huomiota.

Poliisitalossa minut heitettiin 0,25 neliömetrin kokoiseen tyrmään, sieltä pää huputettuna autoon ja sen takakonttiin. Käsiini laitettiin raudat. Alkoi viiden tunnin matka Tripoliin. Takaluukku oli jääkylmä.

Moukaroiminen alkoi

Tripolissa olin paleltua pimeän sellin lattialle, sillä minut riisuttiin lähes alastomaksi.

Aamulla kenraali Derbal ja poliisilääkäri Madjid tulivat luokseni. He veivät minut ja vaativat, että tunnustan olleeni tekemisissä ulkomaalaisten hoitajien kanssa. Allahin, pyhän Jumalan nimeen kielsin tällaisen. Derbal vastasi tekevänsä kaiken vaadittavan, jotta tunnustan.

Löytäkää totuus, en ole tehnyt mitään pahaa, vastasin. Silloin alkoi moukaroiminen.

Lyöntejä satoi keholleni. Paikalle tuli poliisi, jolla oli raudoitetut saappaat. Hän alkoi potkia minua sääriin. En pysynyt jaloillani.

Seuraavana päivänä Derbal ja Madjid kysyivät, onko minun nälkä. Totta kai, ja niin roikuin sidottuna kuin kana grillissä. Huusin, etten ole paha ihminen. He runtelivat sormeni niin, etten voinut liikuttaa niitä puoleen vuoteen.

Nukutusainetta

Terrorismi jatkui kuukausia, paikalle tuli eversti Mishri. Hänen mielestään minulle piti keksiä jotain uutta.

Sähkökojeen johdot kiinnitettiin sukuelimiini, nänneihin ja korviin. Tässä shokkihoidossa huusin tuntevani kaikki bulgarialaishoitajat.

Kidutuskammioon tuli Kristianan sairaalan lääkäri Sami al-Torki. Hän kertoi, että Kristianalla on seksisuhde kanssani ja että nautimme yhdessä alkoholia. Kiistin tämän, ja Mishri käynnisti shokit uudelleen. Myönsin jälleen kaiken.

Uhattiin, että sisareni raiskataan. He tiesivät yhden sisaristani asuvan vankilan lähellä. ’Vai pelastatko siskon ja valitset saman koirien kanssa’, he tiedustelivat.

Arabina ja muslimina velvollisuuteni on suojella sisariani. Kauhua jatkui kolme vuorokautta.

Madjid on täysiverinen sadisti. Penikseni ympärille sidottiin sähköjohto, minua kiskottiin ja kävelytettiin pihalla. Koirien annettiin myös purra minua, sikarit tumpattiin iholleni.

He tiesivät, että olen joukon heikoin lenkki ilman kotimaata. Olin myös nuorin, vangittaessa 29-vuotias.

He tulivat ruiskeen kanssa ja sanoivat tartuttavansa minuun hivin, koska olin tartuttanut lapset. Olin varma kuolemastani. Todellisuudessa ruiskeessa oli nukutusainetta, vaivuin syvään anestesiaan.

Kiduttamiseni loppui syyskuussa 1999, mutta henkinen väkivalta jatkui loppuun asti. En tiedä, osaanko koskaan unohtaa. Anteeksi en voi antaa koskaan. Elän kivun kanssa ehkä elämäni loppuun asti. Mutta taistelen sitä vastaan.

Naimisiin joulukuussa

Ashraf El-Hojouj ja hänen suuri lohtunsa Olja Megova.

Yhä uusia hiv-lapsia siirrettiin Al Fatahin sairaalaan. Tästä meillä on nyt dokumentteja. Lopulta lapsia koottiin samalle osastolle.

Gaddafi pelasi viattomilla lapsilla, viattomilla bulgarialaisilla. Hänen ulkoministerinsä Abdel Shalgam sanoi 2002 suoraan, että ellei Eurooppa auta Lockerbien libyalaisvankeja, Libya ei tee mitään hyväksemme. Olimme Gaddafin panttivankeja, jotka aiottiin murhata.

Mitä olemme nyt, tuhottuja ihmisraunioita. Yhtä viattomina kuin hiv-lapset. Lasten perheet saivat EU:lta miljoona dollaria kukin, 460 miljoonaa. Emmekö me tarvitsisi apua?

Olen unionille kiitollinen, mutta eri mieltä Portugalin pääministeri Sócratesin kanssa. EU:n puheenjohtajamaan päänä hän sanoi, että elämämme on nyt Bulgarian oma asia. Hänen mielestään ongelma poistui, kun saimme vähän vaatteita päällemme.

Unelmani lääkärin työstä romahti. Käsissäni ei ole edes dokumentteja opiskelustani. Voisin ryhtyä leipuriksi, mutta onko minusta siihenkään.

EU varoitteli tästä, mutta harkitsen oikeusjuttua Gaddafin Libyaa vastaan. Gaddafi käytti meitä ja yli 400 sairasta lasta hyväkseen. Miten länsi voi luottaa tällaiseen ihmiseen?

Lohtua minulle tuo Olja. Hän on minun aurinkoni. Olja ylitti katua Sofiassa, kun join kahvia tuttavani kanssa. Tuttava huomasi tuntemansa Oljan ja kutsui hänet pöytäämme.

Menemme naimisiin ensi joulukuussa. Jumala johdatti Oljan luokseni. Allah on suuri.”

Lääkäri Zdravko Georgijev, 58:

”Kuulin vaimoni huutoja”

Zdravko Georgijev vietti vankeutensa maakuopassa.

”Vaimoni Kristiana tuomittiin kuolemaan, mutta minut vapautettiin samassa oikeudenkäynnissä 2004. Gaddafi kidnappasi myös minut 1999.

Vapauttamisen jälkeen en saanut poistua Libyasta. Asuin Bulgarian suurlähetystössä. Kerran viikossa pääsin tunniksi Kristianan ja muiden luokse.

Vankeudessa kenraali Derbal hakkasi minua nuijalla päähän. Eversti Mishri oli toinen kiduttajani. He eivät kertoneet, missä jo itseäni ennen vangittu vaimoni on.

Minut heitettiin maanalaiseen selliin 130 päiväksi. Siellä ei ollut valoa, ei vettä tai wc:tä. Oli vain betonilattia. Päivän ruoka-annos oli kaksi lusikallista makaronia.

Pian he näyttivät minulle Kristianan. Emme saaneet puhua toisillemme. Kristiana oli lohduttoman näköinen. Rakkaintaan ei voi unohtaa sellaisena.

Suolaista juomavettä

Minulle väitettiin, että kodistamme on löytynyt tyhjiä plasmapulloja. Niissä on jälkiä hivistä. Mieletöntä, vastasin. Virus ei säilyisi elävänä sillä tavoin. Ja eihän työpaikkani ole missään tekemisissä hiv-potilaiden kanssa.

Olin korealaisen rakennusfirman, Dong Ah Construction palveluksessa. Toimipiste oli kaukana erämaassa. Toimin firman lääkärinä.

Kuulin vaimoni huutoja käytävältä. Ehkä se oli tarkoituskin. Huudot repivät sydäntäni. En vieläkään tajunnut, mitä meistä halutaan.

70 päivään en päässyt kuopastani peseytymään. Naisten valitus kiiri seiniä pitkin korviini.

7. huhtikuuta 1999 sain kuulla, että olen syytön. Mutta naiset ovat lasten tartuttajia ja salaisen poliisin agentteja. Minut vapautettaisiin.

Kävi aivan toisin. Heinäkuussa syytökset jatkuivat, vaikka kiduttaminen päättyi. Sanottiin, että olen organisoinut hivin tartuttamiskokeita erämaassa. Minut siirrettiin Zdeida-vankilaan, kuolemaantuomittujen miesten joukkoon. Sellini oli 1,70 metriä leveä ja 1,90 metriä pitkä.

Tavallisesti meitä oli tyrmässä kolme, mutta välillä jopa kahdeksan miestä. Käymälänä toimi pieni kuoppa. Päivällä sellin ovi avattiin viideksi minuutiksi. Näin kului kaksi vuotta. Tarjolla oli vain suolaista juomavettä.

Olin luuta ja nahkaa. Iho irtosi ja halkeili. Tällaisena puoli-ihmisenä pääsin 14 kuukauden jälkeen ensimmäisen kerran puhumaan asianajajalle.

Lattialla kyljikkäin

Kun Zdravko Georgijev pääsi vankilasta, hän vieraili siellä ystäviensä luona joka torstai.

Myöhemmin sain kuulla, että jo 7. helmikuuta 2000 oli ollut ensimmäinen oikeusistuntoni.

En halunnut antaa periksi. Päätin pitää yllä elämänhalua. En ole lasten murhaaja.

Suurlähetystömme järjestämä libyalainen asianajaja Otman Bisanti oli todella hyvä. Vankitoverit kertoivat, että olen ensimmäinen valkoinen Zdeidassa. Moni kannusti minua. Osasin arabiaa, sillä tulin Libyaan jo 1991. Myös kaksi vartijaa piti syytteitä tekaistuina. Mutta yksi potki ja hakkasi jatkuvasti.

Kahden vuoden jälkeen tuli siirto 60 neliön selliin, jossa oli 70 vankia. Makasimme kyljikkäin lattialla. Ei ollut edes lavereita, joita olen nähnyt valokuvissa Hitlerin keskitysleireistä.

4. helmikuuta 2002 meidät kaikki, hoitajat, Ashraf ja minut, siirrettiin poliisiaseman pihataloon.

Ratkaiseva oikeudenkäynti oli painajaismainen. Mukana oli hiv-lapsia vanhempineen. Muistan lasten silmät. Myös syyttävät katseet. Kiduttajammekin olivat paikalla.

Tuomiot luettiin. Vasta tunnin kuluttua ymmärsin, että minut vapautettaisiin. Tunnelma oli silti synkkä. En halunnut lähteä muiden luota vankilasta. Tunsin itseni Juudas kavaltajaksi. Antakaa minun jäädä.

Vaimoni Kristiana, Ashraf, Nasia ja muut pakottivat minut pois. Siirtyisin Bulgarian suurlähetystöön yli kolmeksi vuodeksi. Hetkeäkään en tuntenut siellä itseäni vapaaksi. Elin vain torstaista torstaihin, tapaamisesta seuraavaan.

Gaddafin Libya toimi häikäilemättä ja rikollisesti. Maailma vaikeni, vaikka meistä tiedettiin.

Vasta Bulgarian EU-jäsenyyden toteuduttua 2007 alkoi tapahtua. Tätä ennen edes hiv-spesialistien lausunnot eivät vaikuttaneet Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Niin paljon lännellä on Libyassa taloudellisia intressejä.

Olemme uhreja sirkuksessa, joka on modernin historian irvokkaimpia.

Kristiana on parasta ja tärkeintä elämässäni. Nöyryytysten ja tuomioiden jälkeen hän jaksoi uskoa totuuteen. Kristiana valoi toivoa meihin kaikkiin. En osaa kylliksi kuvailla hänen hyvyyttään.

Nyt yritämme vain unohtaa.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 36/2007.