Näin ulkomaalaiset oppivat suomalaisiksi: ”Minusta on tullut tuppisuu – ja se on hyvä juttu!”

Suomeen asettuneet brasilialainen ja haitilais-bahamalainen ovat oppineet maan tavoille nopeasti.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Eero Kalevalla (vas.) on viisi lasta Deni-puolisonsa kanssa. Aaron ja Matti (oik.) ovat Eeron lapsia tämän edellisestä avioliitosta. Denin vasemmalla puolella on hänen siskontyttönsä Mariana.

Suomeen asettuneet brasilialainen ja haitilais-bahamalainen ovat oppineet maan tavoille nopeasti.
(Päivitetty: )
Teksti:
Miia Saari

Liian vanha. Eronnut. Kahden lapsen isä. En kyllä vastaa.

Näin ajatteli brasilialainen opettaja Audenice ”Deni” da Silva Marques, kun suomalainen Eero Kaleva yksitoista vuotta sitten vastasi hänen ilmoitukseensa kansainvälisellä deittisivustolla.

Myynti- ja markkinointialalla työskennellyt Eero oli kuitenkin sitkeä. Hän jatkoi viestien kirjoittelua Denille, vaikka tämä ei niihin vastannutkaan.

Kahden kuukauden kuluttua Denillä oli huono päivä. Hän opetti portugalin kieltä ulkomaalaisille São Paulossa sijaitsevassa amerikkalaisessa kielikoulussa ja opiskeli samaan aikaan lakia. Hän oli väsynyt ja pahalla päällä.

Illalla hän vilkaisi uudestaan Eeron viestejä. Ne olivat hauskoja. Hän päätti vastata Eerolle, ihan vain kokeeksi.

Sen päivän jälkeen Deni ja Eero kirjoittelivat toisilleen joka päivä. Pian he juttelivat skypen kautta. Deni alkoi myös pelata netin kautta pelejä Eeron poikien, 9-vuotiaan Matin ja 7-vuotiaan Aaronin kanssa. Samaan aikaan yksinhuoltajaisä sai hetken hengähtää.

Puolen vuoden kuluttua Deni tuli Suomeen. Hänellä oli mukanaan kolme matkalaukkua. Yksi laukuista oli täynnä upeita kenkiä. Toinen oli täynnä brasilialaista suklaata.

Kenen idea se nimi olikaan?

Deni ja Eero kuuluvat molemmat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Kun Deni saapui Suomeen, pariskunta ei vakaumuksensa vuoksi asunut yhdessä, vaan Deni yöpyi Eeron hyvien ystävien kotona. Päivät Deni vietti Eeron ja poikien kanssa. Näin kului kuukausi jos toinenkin.

”Deni tuli niin sanotusti käymään, muttei lähtenytkään takaisin”, Eero tiivistää tilanteen.

Vuoden kuluttua Eero ja Deni menivät naimisiin. Nyt heillä on viisi yhteistä lasta: Eero, 8, Laura 6, Saara 4, Amanda, 2, ja Benjamin, 6 kk.

”Ehdotin kohteliaisuuttani esikoisen nimeksi Eeroa, koska meilläpäin miehet toivovat sitä. Mutta ehdotin sitä vain siksi, että olin varma odottavani tyttöä”, Deni tunnustaa.

Eero hämmästyy.

”Niinkö se meni! Minä luulin, että juuri sinä halusit sitä kovasti. Minusta tuntui oudolta, että meillä on sama nimi”, Eero sanoo.

Nyt Eero on tyytyväinen nimivalintaan. Ylpeäkinsiitä.

”Mutta kosto elää. Sovitaanko, että jos vielä saadaan tyttö, hänestä tulee Deni”, Eero sanoo ja virnistää.

”Ei, ei!” Deni huutaa, ja nauru raikuu asunnossa.

Apua, kuolen nälkään!

Eero puhuu lapsilleen suomea ja Deni portugalia. Keskenään Eero ja Deni pyrkivät puhumaan suomea.

”Joskus samaan lauseeseen tosin valikoituvat suomen, englannin ja portugalin parhaat palat”, Eero sanoo.

Kiireessä Deni puhuu Eerolle aina suomea.

”Silloin hän toteuttaa käskyjäni parhaiten”, Deni sanoo ja taas molempia naurattaa.

Mutta menikö kahden kulttuurin sovittaminen tähän helsinkiläiseen kerrostaloasuntoon sujuvasti?

Sama uskonnollinen vakaumus helpotti sopeutumista, mutta muutama asia kyllä herätti aluksi ihmetystä, puolin ja toisin.

Eero ei voinut käsittää, että Deni halusi joka aterialle lisukkeeksi sekä riisiä, perunaa että papuja. Eero pyysi valitsemaan yhden kerrallaan.

”Minä ajattelin, että apua, kuolen nälkään. Suomessa syödään liian vähän!” Deni sanoo.

Kotona Brasiliassa Deni oli tottunut syömään arkenakin samalla aterialla useita eri ruokalajeja. Aamiaiset koostuivat pirtelöistä, couscousista, munista, leivästä ja kakuista.

Mutta ruokaa Deni ei ollut tottunut laittamaan. Eero opetti hänet kokkaamaan.

”Meillä päin lapset asuvat todella pitkään lapsuuskodissaan, lähes siihen asti kun menevät naimisiin, ja äiti kokkaili meille ruokaa aina koko päivän. Sisareni asuu yhä kotona. Hän on 35-vuotias.”

Deni, yksi pojista

Brasiliassa lapset saatetaan kouluun teini-ikäisiksi asti, siksi Denikin saattoi vuosien ajan Eeron pojat kouluun. Nyt Deni alkaa jo luottaa Suomen turvallisuuteen, sillä perheen kolmasluokkalainen sai juuri luvan kävellä yksin kouluun.

Mutta kymmenen vuotta sitten Deni ei halunnut Matin ja Aaronin leikkivän kavereidensakaan kanssa ilman aikuisen valvontaa. Siksi Deni hengaili mukana poikien porukoissa, meni pallopeleihinkin mukaan.

”Matti ei aluksi pitänyt siitä, mutta Aaronille se oli heti yllättävän okei”, Deni muistelee.

”Juuri äskettäin oli kavereiden kanssa puhetta sinusta, kyllä he sinua hyvällä muistelevat”, nyt 20-vuotias Matti sanoo ja hauskuttaa sylissään puolivuotiasta Benjaminia.

Aaronkin on paikalla, pikkutytöt ovat tehneet hänestä hevosen. Molemmat pojat asuvat jo muualla, mutta käyvät usein lapsuudenkodissaan.

Pojat muistavat, että Deni yritti tulla mukaan heidän kavereidensa synttäreillekin. Silloin he sanoivat ei niin topakasti, että Deni perääntyi aikeissaan.

”Mutta en minä silloin tiennyt mitään kaverisynttäreistä. Ei Brasiliassa sellaisia vietetä. Siellä synttärikutsu tarkoittaa aina koko perhettä”, Deni puolustautuu.

Deni sopeutui perheeseen kuitenkin nopeasti.

”Minun ja Aaronin äiti on thaimaalainen, joten olimme jo valmiiksi monikulttuurinen perhe”, Matti sanoo.

”Oli mahtavaa saada vielä yksi suku Brasiliasta ja oppia sen kieli.”

Eero, putipuhdas aviomies

Mutta nyt ovi käy taas, ja huoneeseen astuu nuori nainen.

Kukas hän on?

”Tässä on Denin siskontyttö Mariana, hän on asunut meillä maaliskuusta asti. Hän opiskelee Eiran aikuislukiossa First Steps in Finland -linjalla”, Eero esittelee.

Lapset ovat tottuneet siihen, että oma huone menee, kun Denin sukulaisia tulee.

”Ja heitä tulee”, Eero sanoo.

Eero on tottunut siihen, että kaukaiset vieraat viipyvät vieraina kauan. Onneksi asunnossa on kaksi vessaa.

Siihenkin Eero on tottunut, että Deni käy suihkussa kahdesti päivässä ja vaatii samaa häneltä.

”Totuin tapaan kuumassa kotimaassani, enkä millään osaa luopua siitä”, Deni sanoo.

Onko Suomi muuttanut Deniä mitenkään?

”Brasiliassa ulkonäkö on tärkeää, ja minäkin meikkasin aina ennen kauppaan menoa. Mutta en enää”, Deni vastaa.

”Suomi ja lapsikatras ovat tehneet tehtävänsä.”

Myös Denin maku on muuttunut. Hän ei pidä enää brasilialaisesta suklaasta. Se maistuu nyt liian makealle. Eikä hän syö kakkuja aamiaiseksi, vaan ruisleipää.

Mutta perheen ruokapöydässä voi nykyisin olla tarjolla samaan aikaan riisiä, papuja ja perunaa. Se on ok Eerollekin.

Itse asiassa hän pitää siitä.

 

f2f1d319a90c4c3faa39fb6fba46c6fa

Berthony ja Hanna D’Orin lapset Isabella ja Ezekiel ovat tottuneet siihen, että kotona soi aina musiikki. Tosin niin hiljaa, etteivät naapurit häiriinny. Kuva: Arto Wiikari/Otavamedia

”Osaan jo piilottaa iloisen luonteeni aika hyvin”

Haitilais-bahamalaisen Berthony D’Orin mielestä suomalaiset eivät taida ymmärtää, kuinka kovaa heidän elämänsä on. 

Suomalainen nainen tarjoilee turistille ruokaa ravintolassa. Tarjoilija on nimeltään Hanna, turistin nimi on Berthony D’or.

Hanna ja Berthony alkavat jutella – ja ihastuvat toisiinsa.

On vuosi 2004, ravintola sijaitsee Dominikaanisessa tasavallassa.

Berthonyn isä on Haitilta ja äiti Bahamalta, hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa molemmissa maissa. Nyt hän asuu Yhdysvalloissa.

Berthonyn loma päättyy parin päivän päästä, mutta lentolippu kotiin jää käyttämättä. Hän jää Hannan luo, joka on viihtynyt maassa jo neljä kuukautta. Berthonykin saa helposti töitä, sillä hän on taitava kokki, puuseppä ja mekaanikko.

Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, Hanna ja Berthony ovat kahdeksanvuotiaan Isabellan ja kaksivuotiaan Ezekielin vanhempia ja asuvat Suomessa, tässä kauniissa rivitaloasunnossa Vantaan Korsossa.

Tänään Berthony ei ole ollut työpaikallaan Helsingin keskustassa sijaitsevassa ravintolassa, sillä lapset ovat kuumeessa. Hanna on juuri tullut töistä kotiin, hän työskentelee palveluneuvojana helsinkiläisessä pankissa.

Hanna lähti aikoinaan maailmalle ajatuksella, ettei tule välttämättä takaisin. Mutta kun pariskunta parin vuoden seurustelun ja naimisiinmenon jälkeen alkoi odottaa esikoistaan, he päättivät muuttaa Suomeen.

64a1e186709acffba53d02f97f1e827e

Berthony luuli ennen muuttoa Suomeen, että kaikki suomalaiset ovat yhtä avoimia ja helposti lähestyttäviä kuin hänen Hanna-vaimonsa. Kuva: Arto Wiikari/Otavamedia

Apua, musta mies ryöstää!

Hanna ei heti Suomeen palattuaan muistanut, ettei tuntemattomien kanssa ruveta junassa juttusille, eikä julkisilla paikoilla tanssahdella musiikin soidessa, vaikka kuinka tanssituttaisi. Mutta pian hän taas muisti. Berthony-paralla oli vaikeampaa. Hän oli ikänsä elänyt kulttuurissa, jossa ihmiset rientävät herkästi toistensa avuksi. Erityisesti vanhusten.

Eräänä aamuna Berthony istui lähijunassa ja näki ikkunasta, kuinka huonosti liikkuva vanhus yritti nousta kyytiin keppeineen ja kasseineen. Berthony ryntäsi paikaltaan pitämään ovia auki ja ottamaan vanhuksen tavaroita vastaan.

”Apua! Tuo musta mies ryöstää minut!” nainen alkoi kirkua.

Muisto naurattaa Berthonya yhä. Mutta jotain särkyi silloin. Tapauksen jälkeen Berthony ei enää ojentanut auttavaa kättään ihmisille yhtä herkästi.

”Osaan piilottaa iloisen luonteeni jo aika hyvin. Minusta on tullut tuppisuu suomalainen, joka ei tunne naapureitaan”, Berthony sanoo ja nauraa jälleen.

Kuinka surullista!

”Eikä ole!” Berthony sanoo.

”Se on hyvä juttu!”

Berthonysta maailman kiertämisen ilo ja eksotiikka syntyvät juuri siitä, että asiat ovat muualla eri tavoin kuin kotona. Mitä enemmän ihminen näkee, sitä enemmän hän ymmärtää. Sekä itseään että muita.

”En olisi kestänyt täällä vuottakaan, jos olisin yrittänyt jääräpäisesti elää kuten kotona Karibialla.”

Berthony on oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja siitä, ettei kotiin tule yllätysvieraita. Ei hän pitkien työpäivien jälkeen edes jaksaisi olla sosiaalinen.

”Olen oppinut Suomessa selviytymään kovissa oloissa. Se on paras ja tärkein oppi, jonka olen saanut.”

Berthony ei ole varma, ymmärtävätkö suomalaiset, kuinka kovissa oloissa he elävät.

”Molemmat vanhemmat käyvät töissä. Työmatkoihin voi kulua tunteja. Työpäivän jälkeen on hoidettava lapset ja koti”, Berthony perustelee.

Elämä on paljon helpompaa Bahamalla.

Ja sinne tämä perhe lähteekin. Heti kun asunto on myyty.

fe20667d854d0cdc5087cb98c5f025d3

Kaksivuotias Ezekiel on asunut koko ikänsä Suomessa. Nyt perhe suunnittelee muuttoa Bahamalle. Kuva: Arto Wiikari/Otavamedia

Kaikista ei tarvitse pitää

Päätös on kova, mutta sitä on pohdittu vuosia. Hanna on varma, että he katuisivat, jos eivät edes yrittäisi toteuttaa unelmaansa.

Berthony perustaa ravintolan Free-porttiin, Grand Bahamaan. Siellä asuvat Berthonyn äiti ja kolme sisarta. Ravintolasta tulee perheyritys. Hanna hoitaa sen kirjanpidon.

”Hanna on loistava raha-asioissa. Ilman häntä asuisin edelleen vuokralla ja tuhlaisin kaiken minkä tienaan.”

Ei kai rasismi ole syy, miksi perhe muuttaa pois?

”En ole kokenut Korsossa koskaan rasismia, tämä on loistava paikka elää. Minä vain kaipaa kotiin ja haluan näyttää lapsilleni maailmaa.”

Berthonysta rasismi johtuu ainoastaan siitä, etteivät ihmiset tunne toisiaan tarpeeksi hyvin.

”Maailma on sairas paikka, rasismia on kaikkialla, ja se kohdistuu myös valkoisiin. Mutta jokaista paikkaa voi yrittää muuttaa aina pikkuisen paremmaksi.”

Berthony korostaa, ettei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Riittää, että antaa heidän olla rauhassa sellaisia kuin ovat.

”Jos joku ei pidä minusta, mitä väliä, so what! Kunhan ei käy kiinni. Mutta elämä olisi todella tylsää, jos olisimme kaikki samanlaisia.”

Muuttuukohan Berthony Bahamalla takaisin entiseksi iloiseksi itsekseen?

”Luulen, että äänekäs ja sosiaalinen puoleni herää Bahamalla taas eloon. Mutta töissä olen tiukka ja tarkka. Olen varma, että menestymme Bahamalla tällä yhdistelmällä.”

Toinenkin asia on varma. Se, että perheen tulevaan taloon rakennetaan sauna.

Sillä ilman saunaa Berthony ei enää suostu elämään.

X