Elämä yllätti neliraajahalvauksesta toipuneen Susannan: ”Lapsi oli ihme, jota minun ei koskaan pitänyt saada”
Kun Susanna Tohmola neliraajahalvaantui, lääkärit sanoivat, ettei hän koskaan kävelisi tai saisi lapsia. Se oli kuin nyrkinisku vasten kasvoja. Sitten hän huomasi olevansa raskaana.
Susanna Tohmola ja hänen poikansa Rasmus ovat erottamattomat. Arjen haasteissa heillä on tapana tsempata toisiaan.
Jälleen yksi päivä ilman edistystä.
Tuula ja Paavo Tohmola katselivat raskain mielin tytärtään, joka näytti kovin hauraalta göteborgilaisen sairaalan valkoisen peitteen alla. Kolmekymppisen potilaan rintakehä nousi ja laski hengityskoneen avustamana. Oli lokakuu 2002.
Nuorena Volvon tehtaalla Göteborgissa tavanneet vanhemmat olivat perustaneet perheen Ruotsissa. Nyt heidän ainokaisensa Susanna oli ollut koomassa jo kuusi vuorokautta, eikä kukaan tiennyt, heräisikö hän enää koskaan.
Vanhemmat päättivät lähteä siltä päivältä kotiin. Silloin tapahtui jotain, mitä he olivat hartaasti odottaneet.
Susanna avasi silmänsä.
”Äiti, äiti”, hän sanoi ja alkoi itkeä.
Loppukesästä 2003 otettu kuva on Susannalle tärkeä, koska se on hänen ja isän viimeinen yhteiskuva. Lokakuussa 2002 Susanna ei kyennyt edes hengittämään omin avuin. © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA
Elinaikaa luvattiin vain tunti kerrallaan
Viikkoa aiemmin Susanna oli tullut sairaalaan ambulanssilla. Hän oli kärsinyt jo pitkään selkä- ja pääkivuista, jotka olivat lopulta yltyneet sietämättömiksi.
Susannan tavannut lääkäri oli antanut tälle kortisoni- ja morfiinipiikin ja kehottanut lähtemään kotiin. Vanhemmat pelkäsivät, että yksin asuvalle Susannalle sattuisi jotain. He hakivat tyttärensä luokseen yöksi.
Aamulla pelot kävivät toteen, kun äiti ei enää saanut Susannaa hereille. Tytär oli saanut aivokalvontulehduksen, jota oli seurannut verenmyrkytys ja ristiselkään kehittynyt mätäpaise. Sairaalassa hänen sydämensä pysähtyi kahdesti, ja lopulta hän vajosi koomaan.
Lääkärit antoivat Susannalle elinaikaa vain tunti kerrallaan.
Koomasta heräämistä seurasi pitkä leikkaus. Vanhemmat saivat kuulla uutisen, jota potilaalle itselleen ei heti kerrottaisi.
Susanna oli halvaantunut kaulasta alaspäin.
Diagnoosi murensi iidentiteetin
Viikkojen ajan Susanna kärsi kovasta kuumeesta, aistiherkkyydestä ja näköhäiriöistä. Koska syöminen ei onnistunut, 168-senttinen Susanna kuihtui 40-kiloiseksi.
Pahinta oli, että sairastuminen oli pyyhkinyt muistista parin kuukauden tapahtumat. Lastentarhanopettajana työskennellyt Susanna oli täysin vanhempiensa ja ystäviensä kertoman varassa.
Halvaantumisesta kertominen ei mennyt hyvin.
”Tunnetko tämän?” lääkäri kysyi tökkiessään piikillä Susannan jalkoja.
”Ethän sinä edes pistänyt!”
Lääkäri yritti selittää, minkä takia Susanna ei tuntenut hänen pistojaan. Susanna suivaantui ja ilmoitti, ettei todellakaan ole halvaantunut.
”Minä pystyn kävelemään!”
Susanna kirjasi tavoitteensa paperille
Vuoteenomana maatessaan Susanna päätti, ettei jäisi loppuiäkseen muiden armoille. Toivonkipinä syttyi, kun vasen käsi alkoi toimia. Hän sai raapustettua tavoitteensa paperille:
Haluan pystyä seisomaan ja kävelemään.
Haluan tanssia ja palata itsenäiseen elämään.
Vaikka lääkärit sanoivat, ettei Susanna enää kävelisi, fysioterapeutti uskoi kuntoutettavansa mahdollisuuksiin. Kyyneleet kihoavat Susannan silmiin, kun hän muistelee nyt 15 vuoden takaisia tapahtumia. Läpimurto tapahtui kevättalvella 2003.
”Kun oli monta viikkoa yrittänyt siirtää kävelypuomilla jalkaansa eikä se ole liikkunut millimetriäkään, ja sitten se siirtyy… Se oli uskomaton tunne.”
Susanna vietti sairaalahoidossa viisi kuukautta. Kun oli aika kotiutua, lääkäreillä oli hänelle vielä yksi ikävä uutinen.
”Sinä et koskaan saa lapsia, vaikka sinulle tehtäisiin hormonihoitoja. Elimistösi on vioittunut niin pahoin.”
Perhettä toivoneelle Susannalle sanat olivat kuin nyrkinisku vasten kasvoja.
Susanna kantaa elämänsä tärkeimmän ihmisen nimeä lähellä sydäntään. ”Rasmus on lahja. On ihme, että saan olla hänen äitinsä.” © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA
Murheellinen käänne
Susanna muutti asumaan vanhempiensa luokse. He patistivat tytärtään treenaamaan monta kertaa päivässä, vaikka tällä olisi ollut huono päivä. Pikkuhiljaa käsien ja jalkojen liikuttaminen alkoi sujua paremmin. Avustettuna Susanna harjoitteli jo sängystä pyörätuoliin siirtymistä.
Sitten koitti päivä, joka muutti kaiken.
Elokuisena aamuna Susanna heräsi varhain ja jäi odottamaan, että isä tulisi auttamaan hänet vessaan. Kun ketään ei kuulunut, Susanna nukahti uudelleen.
Pari tuntia myöhemmin hän heräsi äitinsä hysteeriseen huutoon.
Susanna ei vieläkään käsitä, kuinka onnistui kampeamaan itsensä sängystä ylös.
”Aivot toimivat hätätilanteessa ihmeellisesti. Muistan, että melkein hyppäsin pyörätuoliini ja kelasin kylpyhuoneeseen.”
Kylpyhuoneessa lattiakaivon päällä makasi isä, jonka takaraivo oli kiinni seinässä ja leuka painunut rintaa vasten. Hän oli saanut sydän- ja aivoinfarktin.
Susanna ja hänen äitinsä joutuivat katsomaan, kuinka heidän rakkaansa nostettiin ruumisauton kyytiin.
Lahja edesmenneelle isälle
Isän kuoltua Susanna halusi olla vahva. Hän otti kyynärsauvansa ja alkoi harjoitella kävelemistä.
Hautajaispäivänä Susanna nousi kirkkomaalla pyörätuolistaan ja asteli keppiensä tukemana haudalle hyvästelemään isänsä.
”Se oli lahja isille. Halusin hänen näkevän, että minussa on samaa sisua kuin hänessä. Että kyllä minä vielä lähden kävelemään, ei tarvitse olla huolissaan minusta.”
Runsaan vuoden kuluttua Susanna liikkui jo lyhyitä matkoja kyynärsauvojen ja jalkatukien avulla.
Syksyllä 2006 Susannan äiti ilmoitti palaavansa synnyinseudulleen Hankasalmelle. Susannaa ei houkuttanut jäädä Göteborgiin yksin, joten hän päätti lähteä mukaan. Hän kaipasi jotain uutta elämäänsä.
Suomessa Susanna kohtasi miehen, jota tapaili puolisen vuotta. Suhde päättyi kuitenkin eroon. Pian eron jälkeen Susanna alkoi ihmetellä outoa aamukuvotusta. Varmuuden vuoksi hän haki apteekista kasan raskaustestejä.
Kaikki antoivat positiivisen tuloksen.
Leijonaemoa eivät pidätelleen liikuntavamma ja yksinhuoltajuus
Neuvolassa Susannaa kehotettiin tekemään abortti. Ammattilaiset arvelivat, ettei hänen kehonsa kestäisi raskautta. Miten liikuntavammainen yksinhuoltaja edes pärjäisi lapsen kanssa?
Ulkoillessaan Susanna käyttää aina jalkatukia, koska ne tuovat turvallisen olon. ”Usein tuet ovat minulla jalassa sisälläkin.” © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA
Epäilyjä kuunnellessaan Susanna löysi itsestään leijonaemon.
”Olin aivan varma, että haluan pitää lapsen. Hänhän oli ihme, jota minun ei koskaan pitänyt saada. Päätin näyttää lääkäreille, miten väärässä he ovat.”
Vastoin odotuksia raskaus sujui mallikkaasti.
”En ole varmaan koskaan voinut niin hyvin. Kävin kuntosalilla vielä kahta viikkoa ennen synnytystä.”
Äiti tuki Susannaa ja tuli mukaan myös synnytykseen. Marraskuisena iltana 2008 maailmaan tuli terve poika.
”En unohda koskaan sitä hetkeä, kun Rasmus laitettiin rinnalleni. Äidinrakkaus tuli sillä sekunnilla.”
Ensimmäiset kuukaudet tuore äiti ja vauva asuivat mummolassa. Koska Susanna ei voinut kanniskella pienokaistaan, hän siirteli tätä lastenvaunuissa. Arjen pyörittämiseen hän sai apua äidiltään ja kunnan perhetyöntekijältä.
Kun Rasmus oppi liikkumaan, Susanna konttasi perässä.
”Olen kontannut monet housut puhki.”
”Äiti, sinä pystyt”
Nyt kymmenvuotiaasta Rasmuksesta on kasvanut auttavainen poika. Susannan mukaan hän ymmärtää, ettei vammaisuus ole este hyvälle elämälle.
”Monesti Rasmus sanoo, että kyllä sinä, äiti, pystyt, vaikka oletkin vammainen. Asiat pitää vain tehdä vähän eri tavalla kuin normaalisti.”
Nykyään Susanna, 47, kävelee jalkatukien avulla. Sairastumisesta jäi liikuntavamman lisäksi aivovamma, joka haittaa muistia ja keskittymistä. Välillä Susanna potee myös vaikeaa hermosärkyä.
Terveysongelmistaan huolimatta hän ryhtyi kolme vuotta sitten kansainvälisen kauneus- ja hyvinvointituotteita myyvän yrityksen jälleenmyyjäksi. Harrastusluontoista työtä voi tehdä kotona omaan tahtiin, mikä tuo elämään paljon mielekkyyttä.
Susanna on voinut jatkaa saman yrityksen palveluksessa Ruotsissa, jonne hän palasi Rasmuksen kanssa alkuvuodesta 2018. Susanna oli ikävöinyt Göteborgin seudulle jo pitkään, koska kaipasi vanhoja ystäviään.
Myös Rasmus viihtyy uudessa kotimaassaan. Hän taitaa ruotsin kielen, koska on pienestä saakka puhunut sitä kaksikielisen äitinsä kanssa ja saanut koulussa opetusta myös ruotsiksi.
Suomeen Rasmuksella on tiivis yhteys mummolansa kautta. Hiljattain hän on myös saanut kontaktin isäänsä.
Nykyään Susanna pystyy kipuamaan ketterästi jopa Rasmuksen puumajaan. © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA
Kiitollisuus elämästä kannattelee
Nuorempana Susanna häpesi vammaisuuttaan, koska tunsi itsensä rumaksi. Nykyään hän hyväksyy vammaisuutensa osaksi identiteettiään.
Vuosien saatossa hän on myös oppinut arvostamaan elämässään olevaa hyvää eri tavalla kuin ennen.
Aina nukkumaan käydessään ja herätessään Susanna listaa vähintään kolme asiaa, joista on kiitollinen elämässään. Erityisen kiitollinen hän on siitä, että on saanut kokea äitiyden ihmeen.
”En ole koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin omaa lastani. Rasmus opetti minut rakastamaan.”