Nina Mikkonen isänsä itsemurhasta: ”Kuolema on ajatuksena kutsunut minuakin, mutten koskaan sortuisi samaan”

Isän itsemurha viilensi Nina Mikkosen ja äidin välit vuosiksi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kun Nina Mikkonen ja Birgitta Sahlberg kohtaavat, nauru ja itku ovat herkässä. Ilo otetaan irti mistä saadaan. Nina ja Birgitta kertovat yhteisestä historiastaan vain tämän kerran.

Isän itsemurha viilensi Nina Mikkosen ja äidin välit vuosiksi.
Teksti:
Miia Saari

Jos Nina Mikkosen isä olisi seissyt keittössä kasvot ovelle päin ampuessaan itseään päähän, hän olisi nähnyt 12-vuotiaan tyttärensä seisovan kynnyksellä.

Mutta Pentti Salonen seisoi selin Ninaan, kun käänsi aseensa piipun Birgitta-vaimonsa kasvoista omaan ohimoonsa. Siksi hän ei koskaan saanut tietää, että ampui itsensä Ninan nähden.

Miksi rauhallinen ja perhekeskeinen taksialan yrittäjä riisti henkensä? Lähensikö suru tapahtuman todistajia, äitiä ja tytärtä, vai loitontiko?

Näitä asioita pohditaan tänään täällä Myrskylässä, Ninan ja Timo T.A. Mikkosen perheen kodissa. Pöydän ympärillä istuvat Nina, 51, ja hänen äitinsä Birgitta Sahlberg, 69.

Pojat ovat koulussa, Timo sairaalassa keuhkokuumeessa.

Nyt on aikaa palata vuoden 1977 maaliskuuhun. Birgitan 31-vuotispäiville.

Rahat kateissa

Salosten ovi käy tiheään, tunnelma on iloinen. Tupa on täynnä Birgittaa juhlistavia sukulaisia ja ystäviä. Ninallakin on kaveri yökylässä.

Kun vieraat ovat lähteneet, Pentti Salonen lähtee viemään koiraa ulos. Hän pukee takin päälleen ja muistaa laittaneensa povitaskuunsa tuhat markkaa taksikyytirahoja.

Nyt tasku on tyhjä.

Summa on suuri velkaiselle, öljykriisin kurittamalle taksiyrittäjälle. Perheystävälle taattu lainakin saattaa langeta maksuun. Pentti kiivastuu ja tivaa, kuka on vienyt rahat, joku vieraista? Vaimo? Lapset?

”Minäkin kiivastuin ja sanoin, että minä en ainakaan ole niitä vienyt, eivätkä lapset. Että kehtaakin syyttää. Ja miksi hän pitää niin isoja rahoja takin taskussa”, Birgitta sanoo.

Suuttuminen ei ole Pentille tyypillistä. Hän on luonteeltaan rauhallinen ja huumorintajuinen. Hän on opettanut Ninan rakastamaan luontoa, vienyt metsään samoilemaan, marjastamaan ja sienestämään. Hän esittelee lapsilleen mielellään synnyinseutuaan, Keski-Suomen Korpilahtea. Hän kuljettaa koko pihapiirin lapsia uimahalliin ja elokuviin.

Välillä ikänsä autokuskina työskennellyt Pentti ajaa jäteautoa ja ottaa lapsensa kyytiin. Mikään ei Ninasta ja tämän veljestä ole jännittävämpää kuin istua korkean jäteauton ohjaamossa ja katsoa ohi vilistäviä ihmisiä ja paikkoja.

”Isä ei koskaan huutanut meille. Kerran hän tosin napsautti minulle luunapin, kun jäin tupakan kokeilusta kiinni”, Nina sanoo.

”Ei huutanut, jos joku on teille huutanut, niin minä! Pena rakasti lapsia, ei ollut koskaan aggressiivinen”, Birgitta sanoo.

Pelleileekö Pentti?

Pentti lähtee ulos koiran kanssa. Kun hän palaa, riita rahasta jatkuu Birgitan kanssa keittiössä. Nina kuulee riitelyn huoneeseensa. Hän sanoo kaverilleen ja veljelleen, että menee katsomaan, mistä siellä tapellaan. Älä mene, veli sanoo. Totta kai menen, Nina vastaa.

Pentti on hakenut kävelyreissulla aseen taksistaan. Siihen aikaan monet taksikuskit pitivät autoissaan asetta omaksi turvakseen.

Nyt hän ottaa aseen esiin ja osoittaa sillä vaimoaan.

Birgitta ällistyy. Hän luulee, että Pentti pelleilee. Että tässä on käynnissä jonkinlainen näytelmä.

”Minä tokaisin, että ammu vaan”, Birgitta sanoo.

Pentti kääntää aseen ohimoonsa ja laukaisee.

Sen jälkeisistä tapahtumista vain Ninalla on selkeitä muistikuvia. Nina näkee isänsä kaatuvan lattialle päässään reikä, josta valuu verta. Hän näkee äitinsä ryntäävän keittiön pöydän ääreltä tämän vierelle. Birgitta ravistelee miestään hartioista ja huutaa: ”Herää Pena, herää!”

Lopeta äiti, Nina komentaa. Hän katsoo äitiään silmiin ja näkee, ettei äiti ole oikeasti läsnä tässä hetkessä.

Mutta Ninan ajatus kulkee kirkkaasti. Hän on nähnyt televisiossa tietoiskun, jossa mustasta ruudusta ilmestyy napsauttava sormi ja sen jälkeen kerrotaan, miten onnettomuuden uhreja autetaan.

Nina yrittää tukahduttaa verenvuotoa, kääntää isänsä kylkiasentoon ja ryntää soittamaan ambulanssia. Se tulee ja vie isän pois.

Äiti on opettanut Ninalle, että heikkoja ei jätetä, heitä autetaan aina. On mentävä väliin, jos näkee jotain arveluttavaa. On huudettava, kovaakin, jos muu ei auta.

Nyt hänen vahva, tulisieluinen äitinsä tärisee kuin horkassa. Hänetkin on vietävä sairaalaan.

Kun poliisi tulee, Nina vastaa asiallisesti kysymyksiin illan kulusta.

Hän ei voi romahtaa. Hänen on huolehdittava pikkuveljestä. Ja äidistä.

Äitirukasta.

Nuori, katkera Nina

Isän itsemurha on perheelle myös taloudellinen katastrofi. Velkaa on paljon ja Birgitasta, pienipalkkaisesta ravintolatyöntekijästä, tulee yksinhuoltaja. Pentti on ottanut henkivakuutuksen, mutta niin hiljattain, ettei siitä saada penniäkään.

Ilkeät juorut alkavat vyöryä perhettä päin heti murhenäytelmän jälkeen. Ninan koulutoveri kysyy, onko Nina kuullut, että jossain heidän pihapiirinsä taloista on mies ampunut itsensä, ”koska miehen muija on hullu”.

Samassa talossa asuva naapuri levittää tarinaa, jonka mukaan heti kun ambulanssi vei Pentin, perheen kotiin riensi Birgitan rakastaja. Mies, joka heille saapui juoksujalkaa, oli Ninan paikalle soittama perheystävä.

Niina pelkää äitinsä romahtavan ja jää viikoksi koulusta kotiin varmistamaan, että äiti ja pikkuveli pärjäävät. Nina näyttää itse pärjäävän, mutta todellisuus on toinen. Hän kaipaa paitsi isäänsä, myös äitiään. Äidin lohdutusta.

Huoli äidistä vaihtuu katkeruuteen.

”Olin hirveän katkera äidille monestakin asiasta. Koin, että jäimme veljeni kanssa yksin surumme kanssa. Ajattelin, että äiti on kauhean itsekäs itkiessään vain omaa osaansa. Me lapset saimme selviytyä keskenämme”, Nina sanoo.

”Minä en osannut lohduttaa teitä. Olin niin kiinni omassa surussani ja käytännön asioiden hoitamisessa”, Birgitta sanoo.

Birgitta Sahlberg tarttuu tytärtään kädestä. Nina ottaa äitinsä käden vastaan, silittää sitä, ei kiirehdi irrottamaan otetta.

”Minä olen niin pahoillani, Nina”, Birgitta sanoo.

”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Nyt minä ymmärrän sinua”, Nina vastaa.

Katkeruus äitiä kohtaan hellittää Ninan mielessä lopullisesti, kun hän joutuu osittain jakamaan äitinsä kohtalon. Kun Timo T.A. Mikkonen saa useita aivoinfarkteja ja vammautuu vakavasti, Nina alkaa ymmärtää, mitä kaikkea hänen äitinsä joutui käymään läpi.

”Ennen Timon tragediaa ajattelin isän itsemurhan jälkeisiä tapahtumia vain lapsen näkökulmasta, vaikka olin aikuinen. Nyt tiedän omasta kokemuksestani, että äidin oli pakko keskittyä arjen pyörittämiseen, jotta olisi pysynyt järjissään. Hän oli kovilla byrokratian kanssa, kuten minäkin nyt, mutta meillä oli silti aina siisti koti ja ruokaa pöydässä. Nyt ymmärrän, että sekin on rakkautta”, Nina sanoo.

Äidin ja tyttären suhdetta vaikeutti aikoinaan myös Ninan nouseminen otsikoihin. Siitä seurasi vuoden päivät kestänyt välirikko.

”Välimme katkesivat muun muassa sen vuoksi, että äidin oli vaikea käsitellä minuun ja Timoon kohdistuvaa negatiivista julkisuutta, josta hänkin sai osansa. Äidille lähetettiin kirjeitä, joissa minua haukuttiin huoraksi ja häntä huoran äidiksi. Se oli hänelle aivan kohtuutonta.”

Nina sanoo, etteivät hän ja Timo ymmärtäneet ja ehtineet kohun keskellä kertomaan tarpeeksi tarkasti läheisilleen, missä mennään.

”En kertonut etukäteen myöhemmin julkisuuteen tulevista asioista äidille, koska ajattelin suojelevani häntä. Äiti tulkitsi sen salailuna ja epäluottamuslauseena.”

”Mutta eiväthän ne asiat loppujen lopuksi olisi minulle mitenkään kuuluneetkaan”, Birgitta sanoo.

Tässäkö syy itsemurhaan?

Entä syy isän itsemurhaan, selvisikö se koskaan Ninalle ja Birgitalle?

Ei. Birgitasta on yhä epätodellista, että kaikista ihmisistä juuri Pentti surmasi itsensä, vieläpä rakastamiensa lasten ollessa kotona.

”Olen jopa miettinyt, josko hän luuli, ettei aseessa ole panoksia ja halusi vain säikäyttää minut.”

Nina ei usko sitä. Armeijan käynyt mies tietää kyllä, milloin ase on ladattu.

Mutta eräs seikka mietityttää molempia.

Ruumiinavauksessa selvisi, että Pentin aivoissa oli juuri ennen kuolemaa ollut verenkiertohäiriöitä. Pentiltä leikattiin kasvain aivoista muutama vuosi ennen kuolemaa, ja sen jälkeen hän kärsi tuskallisista päänsäryistä.

”Särky oli hirvittävää, usein niin kovaa, että Pentti joutui soittamaan taksikeskukseen, että tulkaa hakemaan asiakas pois, hän ei pysty ajamaan. Sitten hän tuli kotiin, meni sänkyyn ja vain pyöri siellä tuskaisena”, Birgitta muistaa.

Ehkä Pentin päätä särki, kun hän ampui itsensä. Ehkä verenkiertohäiriö sumensi hänen ajattelunsa.

Siitä ei koskaan saada varmuutta. Mutta yhdestä asiasta Nina on varma.

”Oli hyvä, että todistin isäni itsemurhan. Se ennaltaehkäisee sen, että itse koskaan sortuisin samaan. Kuolema on ajatuksena kutsunut minua useinkin oman perheeni kurimuksen keskellä. Mutta en koskaan haluaisi pojilleni samaa traumaa kuin itselleni.”

Birgitan silmissä kimmeltää, hän menee Ninan taakse, alkaa hieroa tämän hartioita.

”Tiedätkö, ei monella bodarilla ole tämmöisiä lihaksia. Nina on tullut niin vahvaksi, kun hoitaa ja nostelee Timoa”, Birgitta sanoo.

Nina sulkee silmänsä.

Äidin kosketus, se tuntuu niin hyvältä.

X