Sirpa ystävystyi opettajansa kanssa 60 vuoden jälkeen

Sirpa Tietäväisen kovaa lapsuutta valaisi opettajalta saatu lahja. Vuosi sitten Sirpa päätti kiittää lahjasta 60 vuoden jälkeen. Mitä hyvää puhelinsoitosta seurasi?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vappu Heinola (vas.) tuki oppilastaan Sirpa Tietäväistä 50-luvulla. Nyt on Sirpan vuoro tukea Vappua.

Sirpa Tietäväisen kovaa lapsuutta valaisi opettajalta saatu lahja. Vuosi sitten Sirpa päätti kiittää lahjasta 60 vuoden jälkeen. Mitä hyvää puhelinsoitosta seurasi?
(Päivitetty: )
Teksti: Teksti Miia Saari | Kuvat Sara Pihlaja/Otavamedia

Opettaja on rakastunut.

Kahdeksanvuotias Sirpa Ojala on saanut opettajakseen Nokian Lauttalan koulussa rakastuneen naisen. On vuosi 1955. Sirpa on varma asiasta, vaikkei rakkaudesta mitään tiedäkään.

Sirpan opettaja Vappu Heinola näyttää luokassa tuoretta hääkuvaansa ja kertoo hymyillen elämästään.

Sirpan mielestä opettaja on ihana ja nätti, ja hänen lähellään on hyvä olla.

Sirpa pääsee istumaan Vapun viereen naapurin tytön syntymäpäiväkutsuilla. Vappu ottaa hänet kainaloonsa.

Sirpan vanhemmat eivät ole koskaan hellineet häntä. Tai toisiaan. Sirpaa ei ole koskaan kehuttu, sillä Sirpan äidin mielestä kehuminen tekee lapsista leuhkoja.

Sirpa ei voi aavistaa, että 60 vuoden kuluttua he istuvat jälleen vierekkäin. Ja että silloin Vappu kertoo taas Sirpalle elämästään. Silloin tarina on toinen.

Sirpa Ojala on joutunut pärjäämään ilman aikuisen apua pienestä pitäen. Todella pienestä.

Sirpan vanhemmat ovat töissä tehtaassa. Äiti on ankara ja vaativa. Isä on hiljainen, polion vammauttama, ontuva mies. Viinaa saatuaan hän muistelee katkerana oman isänsä potkaisseen häntä ja sanoneen, että sais toi tossa kuolla.

Kun Sirpa oli kolmevuotias, äiti meni takaisin töihin ja jätti Sirpan työpäivien ajaksi siskonsa hoiviin. Sisko oli viisivuotias.

Rahasta oli suuri puute, eikä päivähoitoa ollut. Sirpa ja Marjukka-sisko viettivät arkipäivät kahdestaan yli kahden vuoden ajan. Tilanne muuttui vasta kun heidän pikkusiskonsa syntyi.

Tytöt söivät uuniin jätettyä ruokaa. Sirpa pelkäsi pimeää ja aneli siskoaan seurakseen ulkovessaan, sillä matka sinne oli pitkä ja pelottava.

Aina kun Sirpa kuuli paloauton ääneen, hän ryömi sängyn alle piiloon. Marjukka-sisko yritti rauhoitella häntä. Mutta ei aina onnistunut.

Sirpan ja Marjukan tehtäviin kuului hakea puolen kilometrin päässä olevasta kaupasta päivittäin leipä ja täyttää kolmen litran tinatonkka maidolla.

Töistä palannut äiti saattoi haukkua tytöt siitä, että heidän ostamansa leipä oli vanhaa ja komentaa uudelle matkalle vaihtamaan sen. Lopulta Marjukka keksi puraista leivästä reunat pois säästääkseen heidät uudelta reissulta.

Toisinaan äiti huusi yöllä isää hakemaan tytöt vuoteensa viereen. Äiti kertoi lapsilleen kuolevansa ja halusi hyvästellä heidät. Äiti ei tehnyt kuolemaa, hänestä vain tuntui siltä. Sitä pelosta tärisseet lapset eivät tienneet. He luulivat äidin kuolevan siihen paikkaan.

Äitiä hoidettiin kuukausia kerrallaan Pitkäniemen mielisairaalassa. Sinne johtavalla tiellä kasvoi hopeapajuja. Niiden näkeminen ahdisti Sirpaa aikuiseksi asti.

 

Mutta nyt Sirpa on toisella luokalla ja Vappu Heinolasta on tullut hänen opettajansa. Naapurin tytön syntymäpäiväjuhlien jälkeen hän rohkaistuu pyytämään opettajalta tekstiä muistikirjaansa.

Opettaja kirjoittaa Sirpalle kaksi säettä Kaarlo Sarkian runosta Viaton.

 

Olet kukkiva puu liki rantaa.

Olet lumme kalvolla veen.

Olet laine, mi vaahtoa kantaa

yli selkien kimmelteen.

 

Ovat askeles keinunta viljan.

Kevätkiuruina naurus soi.

Terälehdet valkean liljan

sinun silmistäs nähdä voi.

 

Sirpa ei ole koskaan kuullut mitään kauniimpaa. Ja tämä koko kauneus on omistettu hänelle.

Hän on kukkiva puu ja naurava kiuru. Hän on jotain aivan erityistä. Juuri hän, ei kukaan muu.

Sirpan on vaikea uskoa sitä. Mutta hän uskoo, koska opettaja sanoo niin.

 

Sirpa selviää rankasta lapsuudesta valoisan luonteensa ansiosta ja kasvaa menestyväksi aikuiseksi. Hänestä tulee kahden lapsen äiti ja isoäiti, korkeasti koulutettu vanhus- ja sosiaalityön asiantuntija. Hänen sukunimensä on nyt Tietäväinen.

Syksyllä 2015 hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa kurssilla, jossa kehotetaan etsimään kustakin elämänvaiheesta merkittäviä muistoja.

Sirpa löytää vanhan valokuvan. Kuvassa hän istuu opettajansa Vappu Heinolan kainalossa syntymäpäiväjuhlilla.

Vappu oli hänen opettajanaan vain vuoden, mutta Sirpa ei ole unohtanut häntä. Sirpasta tuntuu, että hän sai voimaa Vapun ympärillä leijuvasta rakkauden aurasta.

Sirpa on kantanut Vapun muistikirjaan kirjoittamaa runoa sisällään koko elämänsä. Se on hänen ihanin lapsuusmuistonsa.

Sirpasta tuntuu, että on korkea aika kiittää opettajaa. Olisiko se mahdollista? Olisiko Vappu vielä elossa?

Vapulle löytyy puhelinnumero.

Sirpan sydämessä läikähtää.

 

Vappu Heinola haluaa kuolla. Mennessään nukkumaan hän toivoo, ettei heräisi. Sitä samaa hän on toivonut joka päivä jo kauan aikaa.

Koska kuolema ei toiveista huolimatta näytä tulevan, Vappu kuntouttaa juuri leikattua lonkkaansa. Lonkka murtui, kun Vappu raahasi kotitalonsa kellarissa painavaa laatikkoa ja kaatui.

Vapulla ei ole mielestään mitään syytä enää elää. Hänen miehensä Eikka kuoli kolme vuotta sitten. Vappu oli Alzheimeria sairastavan miehensä omaishoitaja yhdeksän vuotta. He olivat naimisissa 58 vuotta. Lapsia ei ole.

Vapun sosiaalinen piiri on hyvin pieni ja koostuu miehen muutamasta sukulaisesta ja yhdestä ystävästä. Muut ystävät ovat kuolleet. Hänellä ei ole verisukulaisia, jotka pitäisivät yhteyttä.

Veli katkaisi häneen aikoinaan yhteyden heidän dementoituneen isänsä hoidosta kehkeytyneen kiistan seurauksena. Vappu yritti sovitella riitaa useasti, tuloksetta. Hän kirjoitti veljelleen kirjeitä, joissa kertoi, kuinka pahalta välirikko hänestä tuntuu. Ne uhattiin polttaa avaamatta.

Sopua yritti myös Vapun terapeutti, joka piti Vapun kohtelua epäoikeudenmukaisena. Hän kutsui veljen perheineen keskustelemaan, mutta he kieltäytyivät.

Vappu sai tietää veljensä kuolemasta lehden kuolinilmoituksesta. Hautajaisiin hän ei saanut kutsua.

Vappu suree asiaa yhä joka päivä. Ja sitä, että joutui aikoinaan työpaikkakiusatuksi opettajan työssään Nokialla.

Vappu ei kykene karkottamaan katkeruuttaan. Hän ei pysty unohtamaan.

Kukaan ei kaipaa häntä. Kukaan ei tarvitse häntä. Siksi olisi parasta kuolla. Mitä nopeammin, sen parempi.

Näin ajattelee Vappu Heinola joulukuussa 2015.

Sitten puhelin soi.

 

Kaksi naista keskustelee vilkkaasti tamperelaisen kerrostalon olohuoneessa. On elokuu, ja Sirpan ensimmäisestä soitosta Vapulle on kahdeksan kuukautta.

Sirpa tulee Vapun, entisen opettajansa ja uuden ystävänsä, luo noin kerran kuussa. Kesällä he juhlivat Vapun 90-vuotispäiviä ravintolassa, kävivät eräänä iltana elokuvissakin.

Vappu on kuntoutunut hyvin lonkkaleikkauksestaan. Hän käy yksin kirjastossakin kerran viikossa.

Kirjallisuus ja kirjoittaminen yhdistävät Sirpaa ja Vappua. Vapulta on vuosien varrella julkaistu 160 yleisönosastokirjoitusta eri aiheista. Hänellä on myös pöytälaatikossaan 35 runon runokokoelma, pari novellia ja näytelmä.

Sirpa on vaikuttunut Vapun laajasta yleissivistyksestä ja siitä, miten tarkkaan ja oivallisesti Vappu yhä seuraa ja analysoi yhteiskuntaa. Sirpa ei tunne ketään toista, jonka kanssa hän voisi keskustella niin monesta aiheesta yhtä syvällisesti kuin Vapun. Elämästä – ja varsinkin kuolemasta.

Mutta Sirpan soitto, mitä Vappu siitä ajatteli?

”Sirpa kiitti minua ihanaksi opettajaksi, ja olin hyvin hämmentynyt. Minua on kiitelty siitä, että valmistin tuntini huolella ja opetin hyvin, mutta näihin päiviin saakka ajattelin olleeni äksy opettaja. Olin katunut sitä. En voi käsittää, että joku voi olla kiinnostunut minusta vuosien jälkeen ylipäätään koskaan.”

Sirpa ei muista Vapun kiivastuneen kertaakaan, mutta Vappu muistaa sanoneensa tarpeettoman pahasti ainakin eräälle tytölle, kun tämä oli jo monta kertaa unohtanut kirjansa kotiin.

”Sanoin sille pienelle tytölle kahden kesken, että pyydän sinulta todella vilpittömästi anteeksi, mutta sinä et tätä varmaan ihan äkkiä voi unohtaa. Lapsi kapsahti kaulaani ja sanoi itkien, että en mää opettaja tätä muistele.”

Nyt Vapun ääni särkyy.

 

Anteeksianto. Sirpa kertoo, että sen voima on ihmeellinen.

”Kuusi vuotta ennen äidin kuolemaa ymmärsin, että voin antaa äidille anteeksi. Kaikki oli anteeksi annettu, kun äiti kuoli. Viimeisinä vuosinaan äiti alkoi osoittaa rakkauttaan minulle ja lapsenlapsilleen.”

Kuolinvuoteellaan Sirpan äiti pyysi anteeksi sitä, että jätti hänet ja siskon pieninä yksin kotiin.

”Hän katui sitä kovasti ja ymmärsi, että se oli väärin.”

Sirpakin alkoi ymmärtää äitiään paremmin, kun tämä kertoi joutuneensa 7-vuotiaana velipuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi.

Olisiko anteeksianto ratkaisu Vapunkin tuskaan?

Tällä hetkellä Vappu ei usko, että mikään auttaisi häntä unohtamaan.

Vappu odottaa edelleen kuolemaa, mutta siinä sivussa hän odottaa myös Sirpan vierailuja.

Ihan vielä ei kannatakaan kuolla, sillä kohta Sirpa tuo koiranpentunsa Vilin vierailulle. Vappu rakastaa luontoa ja eläimiä.

Sirpa arvelee, että Vili tekee heti ovella hätäpissan Vapun matolle.

Vappu tuskin pahastuu.

Viva 10/2016

X