Juhan hurja jenginuoruus Brasiliassa - murhia, huumeita, vankilatuomio: ”On ihme, että olen hengissä”

Juha Vaskun ihoa peittävät muistot nuoruusvuosilta. Ajalta, jolloin hän tappoi ja tuli melkein tapetuksi. Nyt hän auttaa lapsia ja nuoria, jotta he välttyisivät samalta kohtalolta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Juhan selkää peittävät lukuisat jengi- ja vankilaelämään liittyvät tatuoinnit Brasiliassa käydessään hän pitää paitaa, koska moni tunnistaa tatuoinnit.

Juha Vaskun ihoa peittävät muistot nuoruusvuosilta. Ajalta, jolloin hän tappoi ja tuli melkein tapetuksi. Nyt hän auttaa lapsia ja nuoria, jotta he välttyisivät samalta kohtalolta.
Teksti: Anna von Hetzen

Sinisilmäinen suomalaispoika kyyhötti Brasilian pahamaineisimman vankilan, Carandirun sellin sängyllä. Sellien ovet oli avattu, jotta vangit pystyivät liikkumaan päiväsaikaan vapaasti.

”En lähde sellistä minnekään”, Juha Vasku sanoi sellitovereilleen. Vuosi oli 1976, ja 16-vuotias Juha oli joutunut juuri vankilaan. Hän tiesi, kuinka vaarallista Carandirussa oli – nätti suomalaispoika olisi helppo ja haluttu uhri.

Sellitoverit katsoivat Juhaa ja sanoivat, että hänen ei tarvitse pelätä.

”Tiedämme, mitä olet tehnyt. Me pidämme sinusta huolta”, sellitoverit lupasivat.

Juha oli saanut kotikaupungissaan Sao Paolossa lempinimen Valkoinen piru, koska oli tappanut kahden vuoden aikana yhdeksän ihmistä. Maine oli kiirinyt Brasilian pahamaineisimpaan vankilaan asti.

Kuusi luodinreikää

Siirrytään ajassa 40 vuotta eteenpäin tähän päivään. Brasilia on vaihtunut Haminaan ja vankiselli siistiin, askeettiseen kerrostalokaksioon. Asunnon pihalla on läjä tupakantumppeja, jotka harmittavat 55-vuotiasta Juhaa.

Yläkerran asukas viskoo nimittäin tumppinsa hänen pihalleen.

”Pitäisi varmaan käydä sanomassa asiasta.”

Siis sanomassa. Nätisti. Valkoinen piru on taakse jäänyttä elämää, ja ajasta brasilialaisessa rikollisjengissä ja vankilassa muistuttavat enää lukuisat tatuoinnit ja kuusi luodinreikää kehossa.

”On ihme, että olen hengissä. Tuostakin meni luoti läpi”, Juha sanoo ja osoittaa olkapäässä olevaa arpea. Brasilialaispoliisin ampuma luoti tuli ulos selästä.

Juha palasi Brasiliasta Haminaan viime vuoden huhtikuussa etsimään töitä, joita ei ole löytynyt. Hän kokeili viimeksi roskakuskin ammattia, mutta kipeä polvi ei kestänyt ylös-alas kapuamista.

Nyt Juha vain odottaa. Odottaa, että löytäisi töitä. Odottaa, että saisi brasilialaisen Nete-vaimonsa luokseen. Ja rakentaa rekkojen pienoismalleja odottaessaan. Nete muuttaa Suomeen tänä keväänä, ja ikävä raastaa isoa miestä. ”Jumala on antanut anteeksi ainakin jotain, mitä olen tehnyt, koska olen saanut kokea niin paljon rakkautta.”

Anteeksiannettavaa on riittänyt.

Isä kuoli sydämessäni

Juha oli 5-vuotias, kun hänen isänsä sai töitä brasilialaisesta tehtaasta. Perhe muutti Valkeakoskelta Sao Paoloon, ja isä yleni pian tehtaan johtajaksi. Vallantäyteinen elämä muokkasi isästä väkivaltaisen alkoholistin. Juha sai osakseen fyysisiä ja henkisiä lyöntejä. Isä ei pitänyt siitä, että poika harrasti piirtämistä. Isä ei pitänyt juuri mistään, mitä hänen poikansa, mitätön nolla, teki.

”Isä kuoli sydämessäni silloin. Hän ei saanut lapsena rakkautta perheeltään, eikä osannut itse aikuisena sitä antaa”, Juha pohtii.

Eräänä päivänä, kun Juha oli 12-vuotias, naapurustossa asuva mies pyysi häntä mukaansa syöttämään hevosta. Hylätyllä tontilla majaili hevonen, jota lapset kävivät usein ruokkimassa.

Matkalla Juha joutui miehen raiskaamaksi.

Raiskauksen jälkeen alkoi kiristys. Mies tiesi, että Juha sai mummoltaan postitse hienoja leluja Suomesta. Mies halusi lelut veljenpojilleen tai kertoisi tapahtuneesta Juhan isälle.

”Raiskaaja väitti, että syy oli minussa. Minä uskoin.”

Kotona äiti ihmetteli, että onpa pojasta tullut hyväsydäminen, kun luopuu leluistaan muiden takia.

Kiristäminen jatkui, eikä Juha kestänyt olla enää kotikaduillaan. Poika alkoi viettää aikaansa bussiterminaalissa pikkurikollisten parissa. Pian hän käytti huumeita ja alkoholia, varasti ja tappeli.

Kun kiristämistä oli jatkunut kaksi vuotta, Juha sai tarpeekseen. Hän oli 14-vuotias, ja täynnä vihaa.

”Mies tuli taas pyytämään lelujani, ja sovimme tapaamisen hylättyyn rakennukseen. Löin häntä rautatangolla – ja hän kuoli. ”

Jengi suojeli

Nyt olen vihdoin vapaa, Juha ajatteli teon jälkeen helpottuneena. Hyvä olo vaihtui kuitenkin pian pahaan, ja hän pelkäsi jäävänsä kiinni teostaan. Juha löysi turvapaikan läheisessä slummissa toimivasta rikollisjengistä.

”Jengistä tuli minulle koti. Olimme veljiä keskenämme. He arvostivat minua ja pitivät huolta. Jos teet yhdelle jengin jäsenelle pahaa, teet sen kaikille.”

Jengi piti järjestystä yllä slummissa, koska rauhattomuus toi paikalle poliiseja, jotka vaikeuttivat jengin huumekauppaa. Niinpä jos joku varasti jotain, jengiläiset pieksivät varkaan. Pedofiileille ja raiskaajille kävin paljon pahemmin – heidät tapettiin.

Juha ilmoitti jengipomolle, että hän voi tappaa pedofiilit ja raiskaajat. Kun joku jengiläinen näytti Juhalle, että tuolla on raiskaaja, vyöryivät muistot mieleen ja antoivat voimaa.

”Tiesin, miltä uhrista tuntuu. Tunsin vihaa, jonka voimalla pystyin tappamaan. Ensimmäinen tappo tuntui pahalta, mutta sen jälkeen helpottui. Elämäni oli sekaisin, ja käytin suuren osan ajasta huumeita. En juuri miettinyt mitään.”

Yksi uhreista oli paikallinen poliisi, joka uhkasi viedä slummin lapsia vankilaan, jos he eivät suostuisi seksiin. Kun poliisi tuli kiristämään Juhaa, oli se hänen viimeinen kiristyksensä.

”Koskimme vain roskaihmisiin, jos niin voi sanoa. Jengin pomo oli kova rikollinen, mutta reilu kaveri, ja hänellä oli paljon sääntöjä. Asukkaita, etenkin naisia ja lapsia, piti kunnioittaa eikä lapsille myyty huumeita.”

Slummin asukkaat arvostivat jengin kurinpitoa. Kun poliisi jahtasi jengiläisiä, asukkaat avasivat usein kotiovensa, jotta jengiläiset pääsivät piiloon poliiseilta.

Poliisi kidutti

Juha sai rikostensa takia nimen Valkoinen piru, ja pian nimi tunnettiin kaupungissa. Vanhemmat tajusivat, että jotain on vialla pojan elämässä.

”En tiedä, kuinka paljon vanhempani tiesivät. Tulin öisin kotiin nukkumaan ja lähdin aamulla. Isä syytti minua aina kaikesta, ja äiti pelkäsi isää. Jos äiti koitti puhua minulle, raivostuin ja paiskoin ovia. En ollut hyvä poika.”

Muut jengiläiset asuivat slummissa, jossa poliisin oli hyvin vaikea napata heitä. Juha asui toisella alueella, ja siksi poliisi sai suomalaisen kiinni 16-vuotiaana. Taposta saa Brasiliassa enimmillään 30 vuoden tuomion, mutta nuoret pistetään alaikäisten omaan laitokseen.

Juhaa ei kuitenkaan lähetetty minnekään, vaan poliisit hakkasivat häntä ja kiduttivat sähköiskuilla päähän.

”Poliisit vihasivat jengiläisiä, koska emme kunnioittaneet heitä. Osa jengiläisistä oli myös tappanut poliiseja. Poliisit kostivat minulle muidenkin jengiläisten tekoja, koska eivät saaneet muita kiinni.”

Juha vapautettiin viikon päästä, kun isän arvovaltainen asema selvisi.

”Poliisit halusivat kidutuksella myös pelästyttää minut. Johtaja sanoi lopuksi, että hän tietää, mitä olen tehnyt ja toivoo, että jättäisin jengielämän taakseni.”

Juha kuitenkin palasi jengiin ja jäi pian uudestaan kiinni. Nyt hänet vietiin 16-vuotiaana kauas kodistaan pahamaineiseen Carandirun vankilaan, jossa tapahtui raiskauksia, mellakoita ja tappoja joka viikko.

”Poliisit lähettivät minut kostoksi aikuisten vankilaan. Pelkäsin niin paljon, että en uskaltanut aluksi poistua sellistä.”

Hyvää huolta vankilassa

Pelko osoittautui turhaksi. Muut vangit tatuoivat Juhan olkapäähän tähtikuvion, joka tarkoitti, että häneen ei saa kajota. Hän on suojeluksessa. Juha istui Carandirussa puoli vuotta, kunnes vankilanjohtaja kuuli Juhan iän ja vapautti pojan heti.

”Minusta pidettiin hyvää huolta vankilassa. Vangit opettivat minulle solidaarisuutta ja veljeyttä”, Carandirun nimenkin käteensä tatuoinut Juha sanoo.

Vankila saati vanhempien järkipuhe eivät saaneet Juhaa luopumaan jengistä. Sen teki jokin ihan muu. Eräänä iltana nuori nainen huomasi kadulla kävelevän 17-vuotiaan Juhan.

Tehtaassa työskennellyt nainen tunsi Juhan isän, ja pyysi poikaa mukaan pihajuhliin.

”Minut otettiin juhlissa vastaan kuin perheenjäsen, vaikka he eivät tunteneet minua. Kaikki kohtelivat minua suurella rakkaudella. He avasivat silmäni ja sydämeni”, Juha sanoo.

Hetki oli hänen elämänsä käännekohta.

”Tajusin, että en halua olla sellainen ihminen, joka olin ollut.”

Viina alkoi viedä

Seuraavana päivänä Juha luovutti aseensa jengipomolle. Valkoinen piru oli kuollut, mutta muistot eivät. Vaskujen perhe muutti pian isän töiden takia toiseen kaupunkiin Brasiliassa, mutta Juhan oli vaikeaa aloittaa uusi elämä.

”Kun viha lähti pois sydämestä, romahdin täysin. Tajusin, mitä olin tehnyt enkä kestänyt sitä”, Juha sanoo.

Hän yritti hukuttaa pahaa oloa pulloon. Juha joi seuraavat kymmenen vuotta ja kärsi joka yö painajaisista. Ihmissuhteet olivat vuosia rempallaan, eivätkä opiskelut taideyliopistossa sujuneet. Pää ja sielu olivat liian sekaisin.

Kurjimpina aikoinaan Juha asui slummissa rötiskössä, jossa vilisi rottia ja torakoita. Asunnossa ei ollut edes vessaa, vaan ulosteet heitettiin kadulla olevaan ojaan. Kun satoi, joki tulvi asuntoon sisään.

Vida de cão, koiranelämää, lukee yhdessä Juhan tatuoinneista.

Juha kääntää päänsä monesti pois kertoessaan tarinaansa. Hän on vasta viime vuosina pystynyt puhumaan muistoistaan ääneen, mutta helppoa se ei ole. Kyyneleet valuvat useaan otteeseen.

”Minusta tuli kauhean herkkä tavattuani vaimoni. Aloin itkeä asiasta kuin asiasta. Itkin kuin lapsi jopa kun katsoin Up – kohti korkeuksia -piirrettyä”, Juha sanoo ja hekottaa kyynelien keskellä.

Antoi silittää päätä

Kymmenen vuotta sitten Juha näki unta tummaihoisesta naisesta. Kaksi kuukautta myöhemmin Juha asteli ravintolaan tilaamaan hampurilaisen. Tiskillä seisoi nainen paistamassa pihviä, selkä Juhaan päin.

”Sydämeni meni kurkkuun. Ihmettelin, että mitä tämä on, miksi tunnen näin.”

Kun nainen kääntyi, näki Juha saman naisen kuin unessaan.

”En saanut sanaakaan suusta, vaan aloin itkeä. Se oli käsittämätöntä. Lähdin karkuun, jotta hän ei näkisi kyyneliäni.”

Juha lähestyi Neteä kirjeellä, ja nyt vaimon kuva on keskellä olohuoneen seinää. Nete oli ensimmäinen ihminen, jonka Juha antoi silittää päätään.

Elämä alkoi järjestyä, kun Juha lopetti juomisen, pääsi parempaan asuntoon ja sai töitä graafikkona. Voimaa antoi myös capoeira, jonka mestariksi Juha opiskeli. Capoeira on brasilialainen orjien kehittämä rituaalinen taistelulaji, joka on naamioitu leikiksi.

”Opeta meillekin capoeiraa”, slummin lapset kinusivat Juhalta kuorossa. Lapsilla ei ole slummissa mitään tekemistä – eikä juuri toivoa. Juha perusti vuonna 1999 oman capoeira-koulun.

”En saa tekojani tekemättömäksi, mutta haluan auttaa lapsia, jotta heidän ei tarvitsisi kulkea samaa tietä kuin minä. Oma tilanteeni pedofiilin kanssa meni niin pahaksi, koska en voinut puhua kenenkään kanssa. Haluan olla lapsille turvallinen ihminen, joka kuuntelee ja on läsnä.”

Lapset ja nuoret saivat opiskella capoeira-koulussa yhdellä ehdolla: heidän piti käydä myös oikeaa koulua. Jos perheellä ei ollut rahaa koulutarvikkeisiin, Juha ja muut capoeira-koulun opettajat auttoivat hankkimaan rahat.

”Annoimme rahaa yliopiston kokeisiin, järjestimme lapsille syntymäpäiväjuhlia ja kävimme retkillä slummin ulkopuolella.”

Kerran eräs lapsista tokaisi Juhalle, että kun Juha kuolee, pitää maahan tehdä tosi iso reikä.

”Tulemme kaikki kanssasi”, lapsi vakuutti.

Capoeira-koulu toimii edelleen. Koulu joutui tosin muuttamaan vuosi sitten vuokrasopimuksen irtisanomisen takia kauemmas slummista, ja matka koululle on monille lapsille nyt liian pitkä.

Juha yrittääkin kerätä paraikaa rahaa, jotta he voisivat ostaa slummista oman koulurakennuksen. Silloin kukaan ei voisi häätää heitä enää pois.

”Rakennus on jo löytynyt. Unelmoin kunnon koulusta, jossa on kirjasto, pingispöytä ja tietokoneita. Lapset voisivat tulla koululle aina kun haluavat.”

Juha itse palasi Suomeen, koska elämä talouskriisin murjomassa Brasiliassa alkoi käydä hankalaksi. Graafikon töitä oli tarjolla enää viikonloppuisin, ja rahat riittivät vain leipään ja vuokraan surkeassa slummirötiskössä.

Vaimoa ei voinut rötisköön viedä.

”Nuoret sanoivat, että olen pitänyt heistä niin monta vuotta huolta, että nyt on aika pitää huolta itsestäni.”

Unet piinaavat

Painajaiset piinaavat Juhaa edelleen toisinaan. Uniin tulee niiden ihmisten kasvoja, joiden elämän hän päätti.

”Voi olla helppoa tappaa joku, mutta teon kanssa eläminen on vaikeaa. En ole vieläkään antanut itselleni kaikkea anteeksi. Mutta samalla kaikki kokemani teki minusta ihmisen, joka olen tänään.”

Juha käsittelee asioita maalaamalla ja piirtämällä. Hän piti lukuisia näyttelyjä Brasiliassa, ja hänen töitään oli esillä myös Kiasmassa vuonna 2000. Juha kaivaa esiin lehtiön, jossa on hänen uusimpia piirroksiaan.

Piirrokset kertovat hullusta sirkuksesta, jossa on kipua, hyväksikäyttöä ja kuolemaa. Toivoakin on, pienenä kipinänä.

Vaikka pahat muistot ovat edelleen läsnä, on rinnalle tullut hyviä. Kun Juha puhuu vaimostaan ja capoeira-koulusta, esittelee lasten kuvia ja kertoo mihin lapset elämässään ponnistivat, muistaa, mistä aito onni elämässä tulee.

Juha tietää sen itsekin. Hän on kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä on saanut elämässään kuitenkin kokea.

”Pyydän Jumalalta enää vain sitä, että hän antaisi minulle vielä sen mahdollisuuden, että kun tulee kuoleman hetki, voisin katsoa vaimoani silmiin ja sanoa, että rakastan sinua.”

X