Pertti oli onnekas ja sai asunnon - moni muu mielenterveyskuntoutuja roikkuu asuntojonossa

Pitkään kytenyt mielenterveysongelma oli viedä Pertin hengen. Kuntoutumista on edistänyt itsenäinen asuminen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Pertin mielenterveysongelmat puhkesivat nuorena aikuisena. Kotoaan hän muutti vasta psykoosin jälkeen kolmikymppisenä.

Pitkään kytenyt mielenterveysongelma oli viedä Pertin hengen. Kuntoutumista on edistänyt itsenäinen asuminen.
Teksti: Milla Ollikainen

Perttiä oli puukotettu vatsaan, rintaan sekä toiseen käsivarteen niin pahoin, että käsi oli lähes irti. Syvät pistot olivat osuneet muun muassa munuaisiin ja keuhkoihin.

Ensihoitaja ei löytänyt pulssia. Potilas vietiin kiireesti suoraan leikkauspöydälle Meilahden sairaalaan. MediHelikin oli hälytetty, mutta se ei voinut paljon lumen vuoksi laskeutua. Oli maaliskuun viimeinen päivä vuonna 2010.

Poliisin ei tarvinnut etsiä syyllistä pahoinpitelyyn.

Pertti oli tehnyt sen itse. Psykoosissa.

Kun Pertti kuusi vuotta myöhemmin kättelee kotinsa eteisessä Espoossa, hän on tyyni ja suorastaan lempeän oloinen, hiukan nallekarhumainen mies. Mutta hänen kämmenensä tuntuu kostealta – häntä jännittää.

Asunto on oma, perintörahoilla hankittu, pieni mutta valoisa ja siisti yksiö. Tänne Pertti on muuttanut mielenterveyskuntoutujien palveluasunnosta.

Ilman lapsuudenkotinsa myynnistä saamaansa osuutta hän olisi todennäköisesti asuntojonossa. Pääkaupunkiseudun vuokra-asuntojonoissa on kymmeniä tuhansia ihmisiä; pelkästään Helsingissä asuntoa jonotti viime vuoden lopulla 20 000 ihmistä.

Heidän joukossaan ovat myös ne mielenterveyskuntoutujat, jotka eivät enää tarvitsisi palveluasuntoa tai joutuvat asumaan esimerkiksi vanhempiensa luona.

Perttikin asui äidin luona 31-vuotiaaksi asti.

Kun laiva ei kanna

Perhe oli ihan tavallisen onnellinen perhe, johon kuului isä, äiti ja kaksi poikaa. Pertti kuvailee lapsuutensa ilmapiiriä rakastavaksi. Naapurissa asui vielä mummikin, joka oli pojille tärkeä ihminen.

Äidin mielestä Pertti oli hirveän kiltti, avulias ja ystävällinen poika. Hänellä meni koulussa hyvin, ja hänellä oli paljon kiinnostuksen kohteita.

Armeija-aikana tapahtui kuitenkin jotain, mitä Pertti ei osaa täysin selittää. Vaikka hän pärjäsi harmaissa ihan hyvin sosiaalisesti ja fyysisesti, hän alkoi öisin heräillä ja jännittää seuraavaa päivää: selviänkö varmasti huomisesta?

”Ehkä se johtui siitä armeijan pakkotahtisuudesta, se ei sovi kaikille. Olen kyllä kuullut, että siinä on tapahtunut muutosta”, Pertti sanoo.

Hän päätyi lopulta Tilkkaan psykiatrille ja sai mielialalääkkeet ja vapautuksen armeijasta. Se oli helpotus, vaikka Pertti tunsikin hiukan huonommuutta. Pahempaa oli kuitenkin tulossa.

Pertti pääsi ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon opiskelemaan kieliä. Hän ehti opiskella kaksi vuotta, kunnes suru-uutinen lamaannutti koko perheen.

Isä oli sairastunut nopeasti etenevään, parantumattomaan syöpään. Lääkäri kertoi uutisen pikkuveljen lakkiaisten jälkeisenä maanantaina.

Meni vain muutama viikko, ja isää ei enää ollut. Puoli vuotta myöhemmin menehtyi rakas mummi.

Paitsi että isän kuolema oli traagista koko perheelle, se tapahtui Pertin kannalta ehkä kaikkein pahimpaan aikaan. Hän asui vielä kotona, seuraava askel elämässä olisi ollut aikuistuminen ja omilleen muuttaminen.

”Tuli tunne, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Että elämä on aalloilla seilaamista, ja laivan kantavuus kyseenalainen.”

Pertti jäi kiinni siihen tunteeseen. Hän heräsi isän kuoleman jälkeisenä vuonna lähes joka aamu paniikinomaiseen kohtaukseen, jossa kädet ja jalat olivat jääkylmät ja sydän hakkasi.

Voimakkaan ahdistuksen vuoksi Pertti ohjattiin psykoterapiaan, vaikka hän sanoo jälkeenpäin ajatellen olleensa ”osastokypsä”. Mutta hän oli vasta nuori eikä osannut ilmaista, ettei tämä hoito taida auttaa. Terapeuttikin olisi pitänyt osata valita paremmin. Psykoterapian tapaan syitä ahdistukseen etsittiin lapsuudesta, vaikka Pertin oma kokemus oli, etteivät syyt löytyisi sieltä.

”Se oli sellaista seinäterapiaa, jossa kävin kolme kertaa viikossa neljä vuotta. Se tuli maksamaan Raha-automaattiyhdistykselle aikamoisen summan.”

Tämä on ryöstö!

Moni tunnistaa tunteen, joka voi iskeä joskus autolla ajaessa: mitä jos käännänkin nyt rattia ja ajan tuon rekan alle?

Pertin koko elämä oli pahimmillaan sellaista – jokainen päivä, jokainen hetki.

Entä jos pyörryn nyt tähän kadulle? Jos en pääsekään bussipysäkille asti? Kun menen hakemaan lääkkeitä apteekista, niin mitä jos huudankin siellä kovaan ääneen, että tämä on ryöstö? Tai juhlatilanteessa sanon jollekin naiselle, että mitäs sinäkin huora siinä?

Pertin pelot voivat kuulostaa koomisilta, mutta ne ovat hänelle itselleen täyttä totta.

”Tähän päivään mennessä mua ei ole jättänyt se tunne, että mä teen jotakin hassua. Terapeutin kanssa on pohdittu, että olen niin kontrolloitu ja haluan olla niin hyvätapainen, että jokin sotii sitä vastaan ja pyrkii ilmoille.”

Isän kuoleman jälkeen Pertti asui kotona vielä kymmenen vuotta. Pikkuveli muutti pois, opiskeli, perusti perheen. Äiti ei hoputtanut Perttiä muuttamaan – miksipä olisikaan, sillä omakotitalossa oli tilaa ja poika teki mielellään kodin huoltotöitä.

”Olisiko pitänyt sanoa, että muuta pois? Lastensa parastahan sitä yrittää”, äiti sanoo.

Koska äiti kävi päivisin töissä, hän ei täysin hahmottanut Pertin tilannetta. Psykoterapian päätyttyä Pertti oli avohoidossa ja lääkitystä koitettiin säätää sopivaksi. Nyt hän toteaa, ettei osannut hakea hoitoa riittävästi. Yhä useammin luennolle lähteminen jäi, kun pelot hyökkäsivät: mitä jos alan huutaa luentosalissa opettajalle?

”Vuosia uskottelin itselleni, että olen edelleen opiskelija. Pelkotilat kasaantuivat pikkuhiljaa, en pystynyt tekemään enää mitään ilman ennakkomärehtimistä. Elämä ei vain liukunut eteenpäin omalla painollaan”, Pertti sanoo.

Silti hän ei olisi voinut itsekään kuvitella, että tekisi lopulta itselleen jotain niin hirveää.

”Se tuli kaikille ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ollut hautonut sellaisia ajatuksia.”

Nyt on mentävä kotiin

Aamulla äiti lähti tapansa mukaan töihin ja Pertti jäi kotiin. Hän ei muista päivästä juuri muuta kuin kovan levottomuuden tunteen ja ajatuksen, että nyt hän lähtisi isän luokse.

Myöhemmin selvisi, että hän oli sekoittanut itselleen vahvan lääkeannoksen ja kirjoittanut jäähyväiskirjeen, jossa hän pyysi, etteivät omaiset syyttäisi itseään.

Sitten hän oli tarttunut veitseen. Sitä tilannetta tai kipua hän ei muista.

Äiti soitti töistä pari kertaa, ihan muuten vain. Oli jo iltapäivä, työvuoro olisi pian ohi.

”En muista, että minulla olisi ollut jotakin asiaa. Mutta kun hän ei vastannut, tuli tunne, että nyt on mentävä kotiin”, äiti kertoo.

Sitä näkyä, mikä häntä kotona odotti, hän ei halua muistella – eikä tahtoisi kenenkään joutuvan kokemaan vastaavaa.

”Hyvä etten itse pyörtynyt. Menin ihan shokkiin.”

Pertti herätettiin kahdeksan päivää leikkauksen jälkeen. Hän ei ymmärtänyt, missä oli ja miksi. Se jäi mieleen, kun mukavasti kahvilta tuoksunut lääkäri tuli sängyn viereen ja sanoi, että Pertillä oli käynyt tuuri, hänet oli saatu korjattua.

Fyysisesti siis. Mielen korjauksesta tuli pitkä, loppuelämän mittainen tie.

Osastolla toipuessaan Pertti tunsi, että hänet otettiin viimeinkin tarpeeksi vakavasti. Sairaalajakson jälkeen hänet lähetettiin kesän korvalla takaisin kotiin. Alkukesä meni vielä hyvin, mutta syksyllä pelkotilat palasivat.

”Tuli todella voimakas pelko, että teen jotakin itselleni tai jollekin toiselle. Äiti lähti viemään minua päivystykseen, ja koko matkan pelkäsin, että tartun rattiin ja käännän. Olin niin levoton, etten pysynyt paikoillani.”

Pertti vietti viikon avo-osastolla ja lääkitystä tarkistettiin. Hän sanoo saaneensa myös hyvää ratkaisukeskeistä terapiaa. Loppuvuonna hän joutui kuitenkin palaamaan osastolle pitemmäksi aikaa. Silloin hän kuuli Eedistä, Espoon diakoniasäätiön uudesta asumispalveluyrityksestä. Psykiatri kirjoitti lausunnon joulukuussa, ja Pertti pääsi muuttamaan pois kotoa kesäkuussa.

Ensimmäistä kertaa elämässään.

Säästöä yhteiskunnalle

Muutto kotoa ei aluksi maistunut vapaudelta, oikeastaan päinvastoin. Pertti asui ensin vuoden tehostetun palvelun soluasunnossa, jossa valvonta on ympärivuorokautista. Vaikka hän oli viimeiset kymmenen vuotta lähinnä oleillut kotonaan, hän oli ollut oman itsensä herra. Valvontaan tottuminen vei aikansa.

Toisaalta juuri valvonta vapautti Pertin äidin siitä pelosta, että pojalle sattuisi taas jotain.

”Kyllä se oli iso helpotus. Mulla oli koko ajan ollut huoli”, äiti sanoo.

Kun tuli aika siirtyä itsenäisempään asumiseen, Pertti itsekin jännitti valvonnan päättymistä. Eedin omistamassa kerrostaloyksiössä kävi hoitaja kerran viikossa, tarvittaessa useamminkin, ja apu oli aina puhelinsoiton päässä.

Kun kaikki menikin hyvin, itseluottamus kasvoi. Ajatus kokonaan omillaan asumisesta alkoi houkutella. Kaupungin vuokra-asuntojono oli kuitenkin pitkä. Pertti ehti olla jonossa vuoden, ennen kuin osti oman asunnon lapsuudenkodin myyntirahoilla.

Mikäli Pertti olisi edelleen asuntojonossa, hän asuisi yhä Eedin asunnossa, mikä maksettaisiin osittain veroeuroistamme.

”Pystyin tässä kohtaa säästämään yhteiskunnan varoja.”

Pertin kannalta tietysti tärkeintä on, että kotoa muuttaminen ja aluksi tuettu asuminen oli mahdollista. Hänen kohdallaan se johti hyvään lopputulokseen ja oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi.

Nyt arki koostuu pienistä ja vähän isommistakin askelista kohti tavallista elämää. Esimerkiksi bussilla matkustaminen Helsingin keskustaan ja ystävän tapaaminen kahvilassa on enää korkeintaan keskikokoinen ponnistus. Haaveissa on opintojen jatkaminen, miksei perheen perustaminenkin.

Moni kohtalotoveri ei ole yhtä onnekas.

Haastateltavan nimi on muutettu

Nälissään p****n keskellä

Tähän juttuun haastatellulle mielenterveyskuntoutujalle palveluasuminen oli oikea ratkaisu. Moni kuntoutuja ei sellaista kuitenkaan tarvitsisi.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) psykoosien ja oikeuspsykiatrian linjajohtaja Tuula Kieseppä toteaa, että vuokra-asuntopulan vuoksi palveluasuntojen jonoissa on nyt ihmisiä, jotka pärjäisivät hyvin tavallisessa vuokra-asunnossa kotiin vietävän tuen turvin. Asuntopula viivästyttää palveluasuntoon päässeiden siirtymistä tavallisiin vuokra-asuntoihin, kuten kävi haastattelemallemme Pertillekin.

Parempi asuntopolitiikka tuottaisi Suomeen siis myös parempaa mielenterveyspalvelua.

Mielenterveyskuntoutujien palveluasuntoja on Kiesepän mukaan kunnittain vaihtelevasti tarjolla. HUS:n alueella asuntoa joutuu odottamaan viikoista muutamaan kuukauteen.

Vaihtelevaa on myös palveluasumisen laatu. Erilaisissa psykiatrisissa kuntoutuskodeissa asui vuonna 2014 noin 8000 suomalaista. Niistä vain vajaa tuhat oli julkista, loput järjestöjen tai yritysten tuottamaa palvelua.

Kiesepän mukaan erityisesti yksityisillä toimijoilla on halukkuutta lisätä palveluasumista, mutta mielenterveyskuntoutujien kannalta tärkeämpää olisi, että tarjolla olisi riittävästi vuokra-asuntoja ja tukea arjen hallintaan.

Omaan kotiin saatava tuki on Mielenterveyden Keskusliiton sosiaalineuvojan Pirkko Jantusen mukaan kaikkein huonoimmalla tolalla.

”Siinä palvelu ontuu pahasti”, Jantunen sanoo. ”Tapaan työssäni ihmisiä, jotka elävät nälissään paskan keskellä, koska eivät pysty hoitamaan arkeaan.”

Jantusen mukaan viime vuoden alussa voimaan tullut uusi sosiaalihuoltolaki mahdollistaisi paremmin kotipalvelut.

”Ne on kuitenkin pilkottu niin, että joku tuo aterian ja joku toinen vaikka siivoaa. Se ei toimi. Palvelun ei myöskään pitäisi olla toisen puolesta tekemistä vaan ohjaamista.”

Esimerkiksi Espoossa tällaista palvelua antamaan on perustettu erillinen liikkuva tiimi, jolla on kymmeniä asiakkaita. Minkäänlaista yhtenäistä käytäntöä ei ole kuitenkaan olemassa.

HUS:n tehostetun avohoidon yksikössä Kellokoskella on parhaillaan kehitteillä malli, jolla pyritään ylläpitämään ja palauttamaan itsenäisesti asuvien avohoitopotilaiden arjenhallintaa. Yksikön johtaja Eila Sailas kertoo, että tuessa voi olla kyse esimerkiksi pienistä ”herätteistä”. Vaikkapa ulko-oveen kiinnitetystä peilistä, joka muistuttaa, että ulos lähtiessä on hyvä tarkistaa ulkonäkönsä.

Tuki voi riittää siihen, että mielenterveyskuntoutuja pystyy asumaan omassa kodissa. Sitä heistä suurin osa myös haluaa.

Pirkko Jantusen mielestä kenenkään aikuisen ihmisen ei myöskään pitäisi olla esimerkiksi oman vanhemman huollettavana.

X