Miten varttuneempi mies jaksaa pikkulapsiarkea? Raimo Tuomaisen, 60, kahdeksas lapsi syntyi kesäkuussa

Tuomaisten tummasilmäiset pikkutytöt Ansa, 3, ja Elina, 1,5, ovat juuri heränneet päiväunilta ja piileskelevät isänsä Raimon, 60, ja äitinsä Anitan, 28, takana. Vaipanvaihdon ja välipalan jälkeen he ovat taas täynnä virtaa ja päristelevät muovimopollaan pitkin olohuonetta.

Raimo ei metelistä häiriinny. Päinvastoin. Hän nauttii siitä, että saa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Se tekee elämästä merkityksellisempää.

Suomessa on viime aikoina oltu huolestuneita siitä, että nuoret eivät enää halua lapsia, mutta ainakin Raimo on tehnyt osuuteensa. Hänellä on kahdeksan lasta kolmen eri naisen kanssa. Nuorin tytär Inka syntyi kesäkuussa.

Opiskelijana isäksi ensi kerran

Ensimmäisen kerran Raimo tuli isäksi 22-vuotiaana opiskelijana, kun esikoispoika Maunu syntyi vuonna 1980. Tytär Sonja syntyi vuonna 1985.

Esikoisensa kanssa Raimo oli koti-isänä puolentoista vuoden ajan ja opiskeli samaan aikaan hallintotieteitä Tampereen yliopistossa. Tuolloin 1980-luvulla lastenvaunuja työntelevä mies oli kummajainen ja neuvolakäynneilläkin terveydenhoitaja osoitti puheensa lasten äidille.

Toisen avioliittonsa Raimo solmi vuonna 2001. Lapset Sandra, Mikael ja Aura syntyivät vuosina 1999, 2000 ja 2004.

Myös toinen liitto päättyi eroon.

”Sen jälkeen itsetuntoni oli romuna ja olin varma siitä, ettei minusta ole aviomieheksi kenellekään”, Raimo kertoo.

Mutta sitten kohtalo tarttui peliin.

Raimo lähti vapaaehtoistyöhön Nepaliin. Samassa orpokodissa työskenteli paikallisen hindupapin 21-vuotias tytär Anita.

Orpokodin johtaja, Raimon tuttava, arveli pariskunnan sopivan toisilleen ja kehotti Raimoa tutustumaan Anitaan.

Arvio osoittautui oikeaksi.

Joustavien työaikojen ja etätyömahdollisuuden takia Raimo ehtii viettää aikaa perheen kanssa. Anita-vaimo opiskelee kokiksi. ”Anita on lämminsydämisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut”, Raimo sanoo. © Pentti Vänsä/Otavamedia

Sydänten yhteys syntyi Nepalissa

Nepalissa aviopuolisoa ei etsitä baareista eikä nettipalveluista. Avioliitot ovat sukulaisten järjestämiä, tai sitten tuttavat ja ystävät suosittelevat ihmisiä tutustumaan toisiinsa. Muutamien treffien jälkeen mies ja nainen voivat päättää, jatketaanko juttua pidempään.

Maaseudulta kotoisin ollut Anita teki Raimoon vaikutuksen. Anita ei osannut lukea, mutta oli oppinut orpokodissa puhumaan hyvää englantia.

”Nepalissa huomasin, ettei kielellä, kulttuuritaustalla ja koulutustasolla ollut näissä asioissa mitään merkitystä”, Raimo sanoo.

”Tärkeintä on sydänten välinen yhteys. Anita oli lämminsydämisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Hän vaikutti ihmiseltä, joka on minulle lojaali. Kyllä minä sitten rakastuinkin häneen oikein kunnolla”, Raimo kertaa kahdeksan vuoden takaisia tapahtumia.

Jo viikon tapailun jälkeen Raimo osti paikallisen tavan mukaan Anitalle vuohen kihlautumisen merkiksi. Isot häät vietettiin puolen vuoden kuluttua ensin Anitan kotikylässä Gotamkotissa, sitten Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa ja myöhemmin vielä Suomessa.

Suomessa uusperheen asumisjärjestely oli aluksi tavallisuudesta poikkeava. Raimon kaksi vanhinta lasta olivat jo omillaan, mutta kolmen nuoremman ei tarvinnut kulkea kahden kodin väliä, sillä majapaikkaa vaihtoivat aikuiset.

Lapsia ja kulloinkin hoitovuorossa olevaa vanhempaa varten oli vuokrattu iso perheasunto. Isäviikoilla siellä asuivat lasten kanssa Raimo ja Anita. Äidin viikoilla perheasunnossa lapsia hoiti Raimon ex-vaimo, ja Raimo ja Anita asuivat pienessä asunnossa.

Asumisjärjestelystä luovuttiin ex-vaimon kumppanin muutettua perheasuntoon. Nyt lapset kulkevat perinteisempään tapaan isän ja äidin asunnon väliä.

Vauvanhoito ei stressaa

Raimon ja Anitan perheessä on nyt kolme pientä tyttöä. Raimon esikoisen ja kuopuksen ikäero on 38 vuotta.

Esikoisen odotusaikana Raimo muistaa lukeneensa kaiken mahdollisen kasvatuksesta ja lastenhoidosta, jotta tietäisi edes teoriassa, miten asiat menevät. Nyt vauvanhoito menee omalla painollaan ja lapset saavat kasvaa rauhassa.

”En ole kasvattajana niin määrätietoinen kuin nuorempana, enkä stressaa pienistä. Minun tehtävänäni on keksiä, mitä lapsissa on idullaan, ja luotsata heitä siihen suuntaan”, hän sanoo.

”Toivon, että heistä kasvaisi minua fiksumpia. Ei minua haittaa yhtään, vaikka heidän ideologiansa olisivat toisenlaisia kuin minulla.”

Ihminen on prosessi, jatkuvasti muuttuva, kehittyvä ja liikkeessä oleva, hän ajattelee.

Tärkeintä on olla läsnä tässä ja antaa lapsille paljon syliä, sillä se on Raimon mielestä kaiken inhimillisen vuorovaikutuksen perusta.

”Merkityksellisimmät asiat tapahtuvat mikrotasolla, kotona. Lasten kanssa saan enemmän konkreettista aikaan kuin esimerkiksi työelämässä tai politiikassa. Isänä minua on vaikea korvata”, hän sanoo.

Vuonna 1991 Raimon esikoinen Maunu (oik.) oli 11-vuotias ja tytär Sonja kuusivuotias. Kaikille lapsilleen Raimo on halunnut olla aktiivinen isä. © Tuomaisten kotialbumi

Enää ei ole kiire

Raimon mielestä 60 vuotta on oikein hyvä ikä tulla isäksi. Ikääntyvällä miehellä testosteronipitoisuudet laskevat ja feminiiniset piirteet, kuten hoivavietti, nousevat pintaan.

”Enää ei ole kiire sauhuta ympäriinsä ja muuttaa maailmaa, vaan pystyn enemmän keskittymään perheeseen”, Raimo sanoo.

Myös taloudellisesti nyt kuusikymppisenä, vakituisessa hyväpalkkaisessa virassa Kuopion yliopistollisen sairaalan hallinnossa, on paremmat mahdollisuudet huolehtia jälkikasvusta kuin nuorena miehenä. Töissä Raimo haluaisikin jatkaa niin pitkään kuin terveyttä riittää, sillä ison perheen elättämiseen tarvitaan rahaa.

”Mutta ei minulla ole tarvetta haalia itselleni omaisuutta. Rahaa säästyy esimerkiksi siinä, että meillä ei ole autoa, vaan matkat taittuvat julkisilla kulkuneuvoilla tai pyörällä.”

Se tosin harmittaa, että edellisellä viikolla joku on varastanut kerrostalon pihalta pyörän peräkärryn, jolla oli hyvä kuskailla tyttöjä päiväkotiin.

Raimo on halunnut olla kaikille lapsilleen aktiivinen isä. Jaksamisen kanssa ei ole ollut isompia ongelmia, tosin joskus portaita ylös noustessaan Raimo huomaa hengästyvänsä.

”Voi olla, että näiden nuorimmaisten kanssa minulla ei enää tule olemaan yhteisiä urheiluharrastuksia yhtä paljon kuin vanhempien sisarusten kanssa.”

Työpäivän jälkeen Raimon tekee usein mieli ottaa torkut, mutta niiden jälkeen hän jaksaa taas temmeltää lasten kanssa. Kaikenlaiset kivut ja särytkin helpottavat, kun pikkutytöt talsivat selän päällä.

Vapaus elää – kaikilla

Raimon mielestä vauva-arki on hyvää vastapainoa akateemiselle työuralle ja aiemmalle tutkijantyölle. Se maadoittaa sopivasti teoreettista mieltä, joka karkailee milloin mihinkin.

Joustavan työajan takia hän pystyy myös olemaan enemmän läsnä lasten elämässä. Jos pikkutytöt ovat sairaina, Raimo jää usein hoitamaan heitä, jotta kokiksi opiskeleva Anita pääsee kouluun.

Pariskunnan työnjako on muovautunut molempien osaamisen ja kiinnostuksen mukaan. Anita hoitaa enimmäkseen ruoanlaiton, mutta useimmiten vaipanvaihdoista, kakkapyllyjen pesusta ja kylvetyksistä vastaa Raimo.

”Mutta siivoaminen ei ole Raimon lempipuuhaa”, Anita sanoo.

Yöheräilyt hoitaa enimmäkseen Anita, sillä kuusikymppisen, vaativaa työtä tekevän isän täytyy jaksaakseen nukkua kunnon yöunet.

Iltasadun tytöille lukee Raimo, sillä Anitan lukeminen sekä suomeksi ja nepaliksi on vielä kankeaa. Raimo on myös keksinyt kaikille lapsilleen loruja, joista viime keväänä julkaistiin kirja.

Raimo tietää, että hänen perhettään ja pariskunnan ikäeroa kummastellaan.

”Ihmiset ovat ihmetellet, miten tämän ikäisenä olen vielä lähtenyt hankkimaan lapsia nuoren vaimon kanssa”, Raimo tietää.

”Mutta en ole syntynyt tänne miellyttämään muita. En halua laittaa itseäni mihinkään lokeroihin, ja annan saman vapauden myös muille.”