Saako kehitysvammainen Sami ikinä töitä? ”Vähän jurppii kyllä”

Uutinen on pitkä. Siinä kerrotaan satama-alan lakosta, sen vaikutuksista vientiteollisuuteen ja sovintoesityksistä. 17-vuotias Jaakko Pesonen lukee tekstiä rauhallisesti, jokaisen sanan selkeästi ääntäen. Hän ei lannistu, vaikka naapuripulpetin Joonas Niemi haukottelee makeasti, ja eturivin Milla Ahava kihertää vieressä istuvan Jaana Rimpeläisen kanssa.

Kun uutinen on vihdoin luettu, eturivissä istuva Sami-Petteri Suomela – ”eli lyhyemmin vain Sami” – huokaisee. Hän nojaa taaksepäin pyörätuolissaan ja toteaa, ettei usko nopeaan sovintoon.

”Lakkoon ne menevät, ja sitten Suomen kauppa tyrehtyy. Se on kyllä saletti.”

Kärkkäästä mielipiteestä seuraa vilkasta keskustelua maailmantaloudesta.

Eivät mitään eilisen teeren poikia nämä tässä. Ovat selvästi seuranneet mitä ympärillä tapahtuu.

Monissa taidoissa näillä nuorilla on silti opettelemista. Lääkärintodistuksissa lukee autismia, aspergeria, oppimisvaikeuksia, kehitysvammaa. Niiden vuoksi nämä nuoret oppivat hitaammin ja eri tavalla kuin tavisnuoret.

Täällä Ammattiopisto Luovin valmentavassa koulutuksessa Kemissä he valmistautuvat tulevaan opettelemalla itsenäistymistä ja kokeilemalla eri aloja.

Koulutus on tärkeä välietappi turvallisen peruskoulun ja vähän pelottavanakin edessä häämöttävän aikuisuuden välissä. Lukuvuoden lopussa jokaisen pitäisi tietää, mitä haluaa isona tehdä.

Taas sikin sokin

Lehtikatsauksen ja lounaan jälkeen Sami tekee lähtöä työkokeiluun vanhusten palvelutalolle. Siellä hänen työhönsä kuuluu vanhusten viihdyttäminen.

”Mahdollisesti kortinpeluuta ja jutustelua”, Sami selittää samalla, kun kasaa tavaroita pyörätuolin kahvassa roikkuvaan reppuunsa.

Sami viettää palvelutalolla pari tuntia päivässä. Työ on nuorelle miehelle mieluista ja ainakin se on parempi vaihtoehto kuin ruokakauppa. Palvelutalon lisäksi 19-vuotias Sami on nimittäin kokeillut myös hyllyjen täyttämistä läheisessä Lidlissä.

Sami haroo tukkaansa ja puistelee päätään.

”Mietipä itse. Juuri kun olet saanut vaatepaketit siistiin riviin ja käännät selkäsi hetkeksi, koko homma on taas sikin sokin. Ei pinna kestä sellaista.”

Luokkakaverit naurahtavat Samin ajatuksille. Pari muutakin on ollut kaupassa työkokeilussa ja tykännyt kovasti. Viereisen rivin Milla sai Tornion Prismasta hienon palautteen ja kehotuksen hakea kesätöitä.

Ehkä Samikin olisi viihtynyt paremmin, jos olisi pystynyt tekemään kaupassa vaihtelevampia töitä. Mutta pyörätuoli ja keskivaikea kehitysvamma rajoittavat liikkeitä sen verran paljon, että jäljelle jäi varsin yksitoikkoisia tehtäviä.

”Arvostan kyllä kaikkia jotka sitä työtä jaksavat ja pystyvät tekemään”, Sami myöntää.

Kaksi vaihtoehtoa

Kemissä erityisnuorten jatko-opintomahdollisuuksia on tänä vuonna kaksi: kodinhoito ja puhdistuspalvelut eli kopa sekä kiinteistönhoito eli kipa.

Samin luokan vieressä on lasiovi, jonka takana joukko nuoria puuhaa vessanpöntön äärellä. Siellä, kipalla, opitaan huoltamaan vuotavia pönttöjä, vaihtamaan lukkoja ja tekemään lumitöitä. Kopalla opiskelijat pääsevät opettelemaan teollisuuskeittiön puhdistustöitä ja pieniä ruoanvalmistusaskareita.

”Ei ihan mun juttuja”, Sami huomauttaa.Hän ei ehkä viittaa vain fyysisiin rajoitteisiinsa, jotka rajaavat pitkälti nuo työt Samin ulottumattomiin.

Tietokoneet sen sijaan olisivat Samin juttu. Niiden parissa tulee vietettyä aikaa myös vapaalla.

Hän myöntää mietiskelleensä, että tietokoneista voisi tulla ammattikin.

”Jos koneeseen tulee virus, osaan vähän katsoa mitä pitää tehdä. Peruskoulussakin todistukseen pukkasi seiskaa ja kasia matikan ja atk:n kohdalle.”

Oulun seudulla, jossa opiskelumahdollisuuksia on huomattavasti enemmän, tietokonealaa olisi voinut opiskellakin. Mutta kaikista erityisnuorista ei ole lähtijöiksi vieraaseen ympäristöön, eivätkä kaikkien taidot riitä vaativampaan opiskeluun tai itsenäiseen asuntolaelämään.

Ryhmänohjaaja Hanna Posti kertoo, että Samikin kävi kokeilemassa datanomi-opintoja.

”Mutta enpä sitten muista, mikä siinä kokeilussa meni pieleen”, Sami hymähtää apean oloisena.

Joku kuitenkin meni. Sami viihtyi kokeilussa hyvin, mutta opettajien mukaan hänen taitonsa eivät olisi riittäneet opiskeluun.

Se siitä haaveesta.

Tärkeä päivä

Pian nämä nuoret sulkevat valmentavan luokan oven viimeistä kertaa ja lähtevät maailmalle. On tullut aika tehdä suuri päätös siitä, mihin suuntaan lähteä.

Tänään ohjelmassa on hakukaavakkeiden täyttäminen ammatillisiin erityisoppilaitoksiin. Opintoneuvoja Katriina Nurmi Oulusta on tulossa auttamaan oppilaita.

Milla ja Jaakko odottavat koulun tuulikaapissa jännittyneinä. He tähyilevät parkkipaikalle, mutta vielä Nurmen autoa ei näy.

Eikä näy Samiakaan. Hanna Posti selittää, ettei Sami tänä keväänä hae mihinkään kouluun.

”Sopivaa koulutuspaikkaa ei vain yrityksistä huolimatta löytynyt.”

Samassa opettaja Päivi Saaritsa-Pajuniemi jo huuteleekin luokan ovelta nuoria sisälle. On aika hakea kannettavat tietokoneet kaapista ja asettautua pulpeteille omille paikoille.

Joonas kaivaa peruskoulun todistuksen repustaan ja asettaa sen pöydälle tietokoneen viereen. Liitutaulullakin se lukee isoilla kirjaimilla: PERUSKOULUN PÄÄTTÖTODISTUS MUKAAN.

Kukapa sen voisi tällaisena päivänä unohtaa.

Sitten ovelle koputetaan. Opintoneuvoja astuu luokkaan, ja opiskelijat napsauttavat kannettavien kannet auki.

Askel kohti itsenäisyyttä

Koulutuslinjojen valinta on tehty edellisviikolla yhdessä vanhempien kanssa. Silloin on pohdittu myös sitä, pärjäisikö nuori itsenäisesti vieraassa kaupungissa – tai pärjäisivätkö vanhemmat, jos lapsi muuttaa pois.

Joonas haluaa vielä pysyä lähellä äitiä, isää ja veljeä ja hakee sen vuoksi tuttuun paikkaan kopalle. Jaakon valinta sen sijaan osui Muhokselle ja catering-alalle. Lähtö vieraalle paikkakunnalle ei pelota. Asuntolaelämäänkin hän uskoo tottuvansa, pikku hiljaa.

Mutta ensin olisi selätettävä hakukaavakkeen perustiedot.

”Mikä on kutsumanimi? Minähän olen Jaakko, mutta minua voidaan kutsua myös vaikkapa Jakeksi.”

Onneksi opettajalla on paperi, josta kaikkien puhelinnumerot ja kotiosoitteet löytyvät. Vaikka Joonas kyllä muistaa ne ulkoakin. Kun vain muistaisi sen kolmannen koulutusvaihtoehdon.

”Oliko se merkonomi? Muisti on huono, en käy kieltämään. Taidamme olla vähän huonomuistisia koko porukka”, Joonas arvioi.

Peruskoulun päättötodistuksen numerot muidenkin on pakko luntata. Joonas tutkailee silmä tarkkana todistustaan ja yrittää pysyä oikealla rivillä. Matikka ysi, biologia kymppi, musiikki kymppi.

Etevä poika! Mutta ruotsin numeroa ei löydy.

”Ehkä siksi, kun sitä oli vain kerran. Se meni niin sekaisin enkun kanssa, että se lopetettiin.”

”En minäkään ala puhua ruotsia. Tulee liikaa ongelmia”, Jaakko myötäilee.

Vielä pitäisi runoilla miksi hakee erityisopetukseen.

”Laitanko, että tarvitsen tukea? Vai kannattaisiko laittaa, milloin tarvitsen tukea? Tai että tarvitsen välillä tukea”, Jaakko pähkäilee.

Tuntia myöhemmin kaikkien kaavakkeet on täytetty. Sitten vielä klikkaus lähetä-nappulasta, ja tulevaisuudenhaaveet on laitettu matkaan.

”Tärkeintä olisi, että saisi ammatin eikä tarvitsisi olla työttömänä”, Joonas kiteyttää kaikkien ajatukset.

Kesäkuussa selviää, kuinka monen haave ammattiopintojen osalta toteutuu.

Rahaa oikeista töistä

Samaan aikaan kun luokkakaverit tekevät tärkeitä valintoja tulevaisuuttaan varten, Sami istuu kehitysvammaisten toimintakeskuksessa Kemin Leipätehtaalla ja pelaa shakkia.

Toimintakeskuksen tehtävänä on järjestää kuntouttavaa tekemistä niille kehitysvammaisille, joille ei ole onnistuttu löytämään muuta taitoihin sopivaa työpaikkaa. Siis lähes kaikille Kemin alueen kehitysvammaisille.

Samin tukka harottaa vähän sinne sun tänne ja silmillä on tummat lasit. Hupparin etumuksessa on reikiä ja musta nahkatakki on heitettynä rennosti tuolin selkänojalle.

Aivan kuin nuori mies vähän kapinoisi tilannettaan vastaan.

Koulutuskokeilun epäonnistuminen tuntuu edelleen olevan arka paikka, vaikkei hän sitä mielellään myöntäisi.

”Vähän jurppii kyllä.”

Sen Sami myöntää, ettei toimintakeskus tunnu omalta paikalta. Mieluummin hän tekisi oikeita töitä. Työstä saa rahaa ja raha pyörittää maailmaa.

Täällä hän on kuitenkin viettänyt pari päivää viikossa, tutustumassa taloon. Jos muuta paikkaa ei syksylle löydy, Sami tulee viettämään täällä viikon jokaisen arkipäivän.

”Siinä tapauksessa hermo menee kyllä alta aamukahvin”, Sami tiuskaisee.

Samin henkilökohtaisen ohjaajan Riitta Jaakon mukaan Torniossa olisi työpaja, jossa vanhoja tietokoneita puretaan ja kierrätetään. Se voisi olla hyvä paikka Samille, mutta koska Sami on kirjoilla Kemissä, sekään paikka ei ole auki hänelle.

Pieni valonpilkahdus on se, että Sami voi käydä viereisessä palvelutalossa kolmena päivänä viikossa pitämässä seuraa vanhuksille. Se ei ole ehkä nuoren miehen unelma-ammatti, eikä palkkaa tule, mutta parempi se on kuin istua tyhjänpanttina. Siinä työssä Sami tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä.

Oma asunto ja työ

Lukuvuoden lopussa, kun valmentava koulutus virallisesti loppuu, Sami joutuu joka tapauksessa sanomaan hyvästit paitsi tutuille opettajille ja ohjaajille, myös omalle avustajalleen. On aika itsenäistyä ja tulla toimeen omillaan.

Kysymykseen siitä, pelottaako tuleva muutos, Sami naurahtaa nuoren miehen rehvakkuudella.

”Onhan tuota tullut jo harjoiteltua kaksi vuotta asumisyksikössä, jossa minulla on oma huone. Pääsen rullaamaan itse kauppaan ja herään omaan kelloon. Käyn suihkussa silloin kuin pitää, tietysti.”

Siivouksessa riittää vielä opeteltavaa, mutta Sami yrittää tsempata, sillä yksi toive on ylitse muiden: hän haluaisi muuttaa omaan yksiöön. Pienestä punastumisesta päätellen tyttökaverikaan ei olisi pahitteeksi.

”Siihen kun vielä lisää mukavan osa-aikaisen työn, niin johan elämä hymyilisi.”

Ei mitään kohtuuttomia haaveita.