Selviänkö tästä koskaan?

Kirstiltä kuoli lyhyessä ajassa kaksi lasta: ”En tidä, selviänkö tästä koskaan.”

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kirsti Leskenmaalta on viety kaksi suurta asiaa: sovinto esikoistyttären kanssa sekä tieto siitä, kuka surmasi hänen poikansa.

Kirstiltä kuoli lyhyessä ajassa kaksi lasta: "En tidä, selviänkö tästä koskaan."
Teksti: Sonja Huhtaniska

Öinen hautausmaa lähes nielaisee Kirsti Leskenmaan pienen hahmon. Kuusikymppinen nainen kulkee kädet syvällä taskuissa. Eletään syksyä 2015. Hän ei pälyile pimeyteen, ei vaivaudu olemaan varuillaan.

Mitä suotta? Peloista pahimmat ovat käyneet toteen. Ensin häneltä vietiin tytär ja vuotta myöhemmin poika.

Mutta aivan ensimmäisenä, kauan sitten, vietiin Kirsti itse.

Kun hän oli puolitoistavuotias, hänet ja neljä muuta sisarusta otettiin huostaan alkoholistiperheestä ja sijoitettiin lastenkotiin.

1960-luvun lastenkodeissa vallitsi ankara kuri. Kun Kirsti täytti 17, laitoksesta loppui tila. Hän muutti omilleen, tapasi miehen ja synnytti esikoisensa Tarun 19-vuotiaana.

Tarun jälkeen syntyi Rita ja 16 vuotta myöhemmin Jere. Lapset olivat Kirstille kaikki kaikessa, mutta äidillisen hellyyden osoittaminen oli lastenkodin kovettamalle vaikeaa.

”En ollut koskaan saanut sellaista rakkautta, jota normaalissa perheessä saadaan. En kai osannut antaa sitä sitten lapsillenikaan”, Kirsti sanoo.

Hän on tehnyt pitkän uran vanhustyöhön erikoistuneena hoitajana ja Riihimäen kaupunginvaltuutettuna.

Mutta yhä on asioita, joihin hänellä ei ole valtaa. Esimerkiksi kuolema.

Ensin tytär

Kirsti oli pelännyt 42-vuotiaan Tarun puolesta jo pitkään.

”Jokaisena uutenavuotena pohdin, onko tämä se vuosi, jona tyttäreni kuolee.”

Äidin ja tyttären suhde oli vaikea. Virheitä tehtiin puolin ja toisin, sanottiin harkitsemattomia sanoja.

Herkälle Tarulle kehittyi alkoholi- ja mielenterveysongelmia. Vuosien mittaan Kirsti väsyi omaan avuttomuuteensa ja kielsi tytärtä ottamasta yhteyttä, jos tämä oli juonut.

Tarun kuollessa he eivät olleet puheväleissä. Tytär yritti soittaa ja sovitella, mutta äiti oli liian vihainen vastatakseen.

Lopulta puhelin lakkasi soimasta.

Sitten soitti Rita, lapsista keskimmäinen. Hän pyysi Kirstiä istuutumaan ja kertoi isosiskon menehtyneen nukkuessaan. Kuolinsyy oli molemminpuoleinen keuhkoveritulppa.

Erimielisyydet muuttuivat hetkessä yhdentekeviksi. Äidin syyllisyys oli musertava: Miksi en vastannut puhelimeen? Miksi oli niin tärkeää saada osoittaa olevansa loukkaantunut?

”Olin itse opettanut lapsille, ettei niin suurta asiaa olekaan, ettei sitä voisi selvittää.”

Ei apua

Miten kuuluu toimia, kun perheenjäsen kuolee eikä sovitus ole enää mahdollista?

Kirsti ei tiennyt. Hän yritti mennä töihin, mutta purskahteli jatkuvasti itkuun. Lopulta yksi työkavereista veti hänet lempeästi syrjään ja kannusti jäämään sairauslomalle.

Kirsti yritti. Hän kävi kolmella eri lääkärillä. Kaikki inttivät sinnikkäästi, että työ on parasta terapiaa ja kirjoittivat vain muutaman päivän mittaisia lepojaksoja. Yhdeltä heltisi peräti viikko.

Toipumisajan sijaan he määräsivät reseptejä, jotka saivat surevan äidin näkemään painajaisia.

Yksi lääkäreistä oli erityisen jyrkkä. Kun Kirsti lopulta romahti ja yritti saada hätänsä läpi suuttumalla, tämä katsoi häntä jäätävästi ja totesi:

”Älä enää ikinä tule hakemaan sairauslomaa tämän asian takia.”

Kirsti putosi suoraan turvaverkkojen läpi. Vain jäätävä ilmavirta puhalsi vastaan.

Sitten poika

Jotenkin elämä jatkui. Sinnikäs nainen ponnisteli eteenpäin läheistensä tuella. Erityisesti side Jereen lujittui.

Äidin helpotus oli suuri, kun 26-vuotiaan pojan elämä vaikutti olevan vihdoin mallillaan. Hänellä oli vakituinen työ ja niin siisti asunto, että Kirsti yllättyi siellä vieraillessaan.

Enää poika ei ilmestynyt keskellä yötä äidin oven taakse ja valittanut pienellä, pelokkaalla äänellä:

”Äiti auta. Mulla on matoja päässä.”

Huumeistahan se tietysti johtui. Jere oli ajautunut huonoille teille erottuaan tyttöystävästään, ja äiti pelkäsi, ettei poika koskaan pääsisi kuiville. Mutta tämä ryhdistäytyi.

Kirsti tapasi silti soitella hänelle säännöllisesti ja kuulostella, oliko jotakin tavanomaisesta poikkeavaa tapahtunut. Hän tunsi hyvin pojan kipakan luonteen.

Jos tätä ärsytti liikaa humalassa, nyrkit saattoivat heilahtaa. Selvinpäin Jere oli hyväntahtoinen ja auttavainen.

Kahdeksanvuotiaana hän soitti kerran äidin työpaikalle ja pyysi tätä tulemaan kotiin. Poika oli keittänyt makaronia, pilkkonut salaattia ja sytyttänyt kynttilän. Hän oli jopa avannut löytämänsä viinipullon.

Kirsti hymähtää muistolle. Muistot. Muuta hänellä ei ole pojastaan jäljellä.

Epäillystä uhriksi

Koko lauantain Kirsti kuuli huhuja Riihimäellä tapahtuneesta henkirikoksesta. Hän yritti turhaan soittaa Jerelle.

Tämän ystävät tiesivät kertoa, että poika on pidätetty. He kuitenkin vannoivat hänen syyttömyyttään.

Mutta Kirsti oli huolissaan. Jereltä ei ollut tullut yöllä tavanomaista tekstiviestiä, jossa sanottiin: ”Oon menossa kotiin, oot rakas”.

Poliisit saapuivat seitsemältä illalla. Kirsti avasi oven luullen, että kyseessä on jonkinlainen kohteliaisuuskäynti, jolla poliisit selvittävät, millaisissa vaikeuksissa hänen poikansa on.

”Kai mä olin vähän tyhmä. Eihän sellaista kotiin tulla kertomaan.”

Poliisit kertoivat, että Jere on surmattu.

Silloin äiti alkoi huutaa, kykenemättä lopettamaan. Hän putosi syvemmälle kuin koskaan.

Ei oikeutta

Tällä kertaa turvaverkot ottivat vastaan. Kirsti sai pitkän sairausloman, vertaistukea ja terapiaa.

Mutta kuka tappoi hänen poikansa? Vastausta Kirsti ei tule koskaan varmuudella tietämään.

Todistajalausuntojen mukaan Jere oli lähtenyt aamulla humalassa selvittämään aiemmin samana yönä puhjennutta riitaa.

Surma tapahtui yksityisasunnon takapihalla, jonne Jere tunkeutui luvatta aidan läpi. Ensin hänet nujerrettiin maahan kuristamalla. Sitten häntä puukotettiin kaulaan.

”Se oli raaka tappo”, Kirsti kääntää katseensa syrjään.

Epäiltyjä oli kaksi. Kirsti kohtasi molemmat oikeussalissa. Hän myös näki heidän kävelevän tiehensä vapaina miehinä. Yhtä jalkaa marssi ulos Kirstin usko suomalaiseen oikeusjärjestelmään.

Tappotuomio jäi langettamatta, sillä syyllisestä ei päästy selvyyteen. Toinen epäillyistä sai sakot törkeästä pahoinpitelystä.

Tyrmistynyt Kirsti haki turhaan tiukempaa tuomiota hovista. Hän myös anoi lupaa valittaa edelleen korkeimpaan oikeuteen. Lupa evättiin.

Nyt Kirsti pelkää, että oikeudenkäyntikulut lankeavat hänen maksettavakseen. Hän ei silti kadu, että yritti saada pojallensa oikeutta.

”En usko, että kukaan voisi jättää lapsensa surmaa selvittämättä.”

Yllättäviä tukijoita

Enää Kirsti ei vaella hautausmaalla öisin. Käynnit ovat muuttuneet aiempaa vaikeammiksi ja harventuneet.

Uupunut Kirsti ei jaksa vierailla Jeren haudalla enää yhtä usein kuin alussa. Silti poika on hänen ajatuksissaan joka päivä. ©SAMPO KORHONEN/OTAVAMEDIA

Kirsti haluaa silti näyttää Jeren haudan. Tytär on haudattu toiselle paikkakunnalle.

Kivi on sydämenmuotoinen. Siinä lukee: ”Rakas poikani Jere Juhani. My man.”

Englanninkielinen ilmaisu on peräisin Jeren ystäviltä. Se ei tarkoita kirjaimellisesti ”minun miestäni”, vaan liittyy toveruuteen ja luottamukseen.

Ystävien arvostus Jereä kohtaan näyttäytyi huolenpitona, jota nämä osoittivat Kirstille pojan kuoleman jälkeen, vaikka monia Kirsti ei tuntenut lainkaan entuudestaan. Nuoret auttoivat arjessa ja pitivät säännöllisesti yhteyttä, vaikka heillä itselläänkin oli vaikeaa.

Päivä kerrallaan

Äiti tuijottaa poikansa hautaa vaiteliaana. Miten kahden lapsen kuolemasta voi selvitä? Onko Kirsti selvinnyt?

Hän ei ole varma.

”En ole laskenut pois mahdollisuutta, että teen itsemurhan.”

Mutta täällä hän yhä on. Jatkaa, kuten on aina tehnyt. Tällä viikolla hän aikoo mennä vesijumppaan ja teatteriin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Rinnalla kulkee Esko. Leskimies, jonka Kirsti tapasi vähän Jeren kuoleman jälkeen. Paljon menettäneet ymmärsivät toistensa tuskan.

Yhdessä hankittu kesämökki on ainoa paikka, jossa Kirsti kykenee rauhoittumaan, unohtamaan edes hetkeksi Jeren tappajia kohtaan tuntemansa vihan. Hän suuntaa sinne aina kun mahdollista.

Matkalla takaisinautolle Kirsti havahtuu. Ei toista sovi noin vain jättää.

Hän kääntyy katsomaan poikansa kiveä ja sanoo pehmeästi, vailla teatraalisuutta:

”Näkemiin.”

Lue myös:

Sastamalan mopoautoturmassa kuolleen Millan äidin suru: ”Jos se olisi ollut silkka vahinko, ei tarvitsisi vihata ketään”

Poikaystävän itsemurhan jälkeen iski tunteettomuus ja masennus – Suru kulkee mukana koko loppuelämän

X