Ulrika Björkstam selvisi pahoin palaneena lento-onnettomuudesta: ”Toivo ei ole tunne, se on tapa ajatella”

Ulrika Björkstam paloi pahasti lentokoneonnettomuudessa Meksikossa. Hänen elämänsä muuttui, mutta vielä enemmän muuttui hän itse.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

"Sain vanhemmiltani lahjaksi terveen itsetunnon ja toiveikkuuden", Ulrika Björkstam sanoo. Ne auttoivat häntä selviytymään.

Ulrika Björkstam paloi pahasti lentokoneonnettomuudessa Meksikossa. Hänen elämänsä muuttui, mutta vielä enemmän muuttui hän itse.
(Päivitetty: )
Teksti: Pirjo Kemppinen

Ulrika Björkstam ei muista, miltä hän näytti ennen onnettomuutta. Kasvot vanhoissa valokuvissa eivät tunnu omilta.

”Tunne on sama kuin katsoisin kuvia koulukaverista, jota en ole nähnyt aikoihin. Tuon kanssa tuli joskus hengailtua paljon.”

Ulrika selviytyi nipin napin hengissä, kun pienkone pudotessaan räjähti tulimereksi hänen vieressään Meksikossa.

Hänen kehostaan paloi noin 40 prosenttia. Suurin osa oli toisen ja kolmannen asteen palovammoja. Päälle suihkunnut kerosiini poltti nahan monin paikoin kokonaan.

Onnettomuus muutti Ulrikan ulkonäön, elämän ja hänet.

”Ulkoapäin palaminen pakotti tutkimaan itseäni sisältäpäin. Jos en tunne kasvoja peilissä, kuka olen?”
Vasta muutama vuosi sitten hän oivalsi, mikä kantoi hänet koettelemusten läpi.

Mies vai nainen?

4. marraskuuta 2008 Finpron markkina-analyytikkona Mexico Cityssä työskennellyt Ulrika osallistui turvallisuuskoulutukseen, jossa käytiin läpi Meksikolle tyypillisten uhkien ennaltaehkäisyä. Aikataulun venyessä hän vilkuili kelloaan. Hänellä oli kiire ravintolaan, jossa juhlittaisiin hänen syntymäpäiväänsä.

Puoli seitsemän maissa Ulrika tilasi taksin. Odottaessaan kadulla kyytiään hän vilkaisi sattumalta ylöspäin.

Lähestyvä Learjet 45 -pienkone näytti olevan laskeutumassa. Muutaman sekunnin kuluttua hän katsahti taivaalle uudelleen. Kone oli syöksymässä päin.

Ulrika lähti juoksemaan. Hän ehti ottaa vain pari askelta, kun paineaalto heitti hänet katuun.

Kun Ulrika virkosi muutaman sekunnin kestäneestä tajuttomuudesta, ympärillä räjähteli autoja. Hänen selkäänsä tippui metallirojua. Hän lähti hoippumaan apua huutaen.

Tuntematon mies talutti Ulrikan korttelin toiselle puolelle, laski istumaan maahan ja soitti ambulanssin.

Ohi kävellyt nainen pysähtyi tuijottamaan Ulrikaa ja kysyi:
”Onko hän mies vai nainen?”

Silloin Ulrika tajusi, että hänelle oli käynyt huonosti.

”En välttämättä halua elää, jos minusta ei näe, kumpi olen.”

Yhdysvalloissa opiskellut plastikkakirurgi pelasti 

Ulrika kiidätettiin Punaisen Ristin ensiapuun, missä hänelle annettiin happea ja morfiinia. Hän menetti tajuntansa ja heräsi seuraavana päivänä yksityissairaalan teho-osastolta.

Ulrikan pelasti sairaalan plastiikkakirurgi, joka oli jäänyt työvuoronsa jälkeen odottamaan onnettomuuden uhreja. Hän oli erikoistunut Yhdysvalloissa ja oppinut, miten vaikeita palovammoja hoidetaan. Ensisijaista oli nesteytys, sillä vaarana oli munuaisten toiminnan lakkaaminen.

”Hän tiesi myös, ettei sairaalassa ollut riittävän osaavaa henkilökuntaa ja hygieniatasoa vammojeni hoitamiseen. Hän ryhtyi heti järjestämään siirtoani.”

Ulrika oli meksikolaissairaalassa viikon. Ambulanssilentokone vei hänet Yhdysvaltoihin, Dallasiin 12. marraskuuta.

Kahta tuntia pidempää matkaa hän ei olisi kestänyt.

Lähtöpäivänä Ulrikan pelastanut lääkäri pyysi häntä palaamaan tervehdyskäynnille kuntouduttuaan. Ulrika lupasi.

”Ajattelin olevani tolpillani joulun jälkeen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka pitkään palovammojen hoito kestää.”

Ulrika palasi Meksikoon vasta puolentoista vuoden kuluttua.

Dallasissa Ulrika leikattiin neljä kertaa. Leikkausten jälkeen hänen piti maata paikallaan kolme päivää, jotta ihosiirteet kiinnittyivät ja niihin alkoi kasvaa pintaverisuonisto.

Leikkausten välillä hän sai fysioterapiaa. Ulrika alkoi pikkuhiljaa oivaltaa, minkälainen taival hänellä oli edessään. Hän joutuisi opettelemaan kaiken, kävelemisenkin, uudelleen.

”En tiennyt edes, miten pääsisin sängystä ylös.”

Ulrikaa kehotettiin asettamaan merkkipaaluja tulevaisuuteen. Se oli mahdotonta.

”Toipilasvaiheessa pystyin suunnittelemaan elämää korkeintaan seuraavaan päivään. En kestänyt ajatella, kuinka kauan voi mennä, ennen kuin saan käteni nyrkkiin.”

Ulrika oli Dallasissa 7,5 viikkoa. Hän ei katsonut kertaakaan peiliin, vaan pyysi peittämään ne.

”Ymmärsin kasvojeni palaneen pahasti, koska kipu oli pahin niissä. Tiesin masentuvani, jos näkisin ne. Siihen minulla ei ollut varaa.”

Suomeen lähdön lähestyessä hän pakottautui katsomaan kuvaansa. Hetki oli siihenastisista vaikein.

”Olin varautunut haavoihin ja rupiin, mutta en siihen, että piirteenikin olivat täysin muuttuneet. Nenäni oli erimallinen kuin aiemmin, suu kummallinen ja katse toljottava kahden kuukauden morfiinilääkityksen jäljiltä. Mikään ei näyttänyt minulta.”

Suomalainen psykiatri tarjosi mielialalääkitystä

Ulrika palasi Suomeen 4. tammikuuta 2009. Häntä hoidettiin kuukausi Töölön sairaalassa Helsingissä ja kolme viikkoa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Sen jälkeen hän asui vanhempiensa luona, koska tarvitsi jatkuvaa apua.

”Vasta silloin tajusin, kuinka raakile vielä olin. Oli nöyryyttävääkin, etten pystynyt itse edes vetämään housuja alas vessassa.”

Välillä Ulrikasta tuntui, ettei hän edisty lainkaan.

”Vasta taaksepäin katsoessa tajusin, mitä kaikkea olin jo oppinut. Liikutuin kyyneliin, kun sain ensimmäisen kerran itse jugurttipurkin auki.”

Dallasissa Ulrikan luona vieraili useita kertoja psykiatri ja sen jälkeen psykologi kolme kertaa viikossa. Suomessa hän tapasi kerran psykiatrin, joka tarjosi avuksi mielialalääkitystä. Siihen Ulrika ei suostunut, vaan vaati terapiaa. Se kannatti.

”Hän hyväksyi pahan oloni eikä kehottanut kiitollisuuteen hengissä pysymisestä. Menetin lopullisesti siihenastisen elämäni ja ison osan itsestänikin. Hän sai ymmärtämään, että surin itsestäni luopumista samoin kuin olisin surrut kuollutta läheistä.”

Vedenjakaja oli matka Meksikoon, jonka Ulrika teki kesällä 2010.

Paluu  Meksikoon nosti ristiriitaisia tunteita 

Ulrika olisi halunnut palata työhönsä Meksikoon, mutta työnantaja ei jatkanut määräaikaista työsopimusta.

”Se oli isku vasten kasvoja.”

Sen sijaan hän aloitti maaliskuussa 2010 työkokeilun. Kesäkuussa 2010 hänet valittiin Finpron Helsingin toimiston ennakointiasiantuntijaksi.

Ulrika asuu koiriensa kanssa Helsingin kantakaupungissa. ©ARI HEINONEN/OTAVAMEDIA

Samana kesänä Ulrika matkusti Meksikoon pakkaamaan sinne jääneitä tavaroitaan. Matka oli tärkeä monin tavoin.

Hän näki onnettomuuspaikalla kivisen muistomerkin, johon on kaiverrettu kuudentoista kuolleen nimet. Sairaalassa hän tapasi henkensä pelastaneen lääkärin.

”Minulla oli koko matkan ristiriitainen olo. Kaikki oli ennallaan, mutta jokin oli silti muuttunut. Vasta Suomeen palattuani tajusin, että se olin minä.”

Valtiotieteitä opiskellessaan Ulrika suunnitteli hakeutuvansa töihin Punaisen Ristin tai YK:n kaltaiseen humanitaariseen organisaatioon, mutta sattuma vei yritysmaailmaan. Työ oli mielenkiintoista, mutta onnettomuuden jälkeen korostui tunne, että jotain puuttuu.

”Ennen onnettomuutta olin ulkoapäin ohjautuva, suoritin elämää. En miettinyt, mitä halusin tai mikä oli minulle hyväksi. Selvittyäni halusin elämälleni merkityksen. Tiesin työlläni olevan merkitystä muille, mutta sillä ei ollut arvoa minulle.”

Kerran ystävä kysyi, oliko Ulrika koskaan ajatellut ryhtyvänsä life coachiksi, valmentajaksi. Asiaan perehtyessään hän oivalsi noudattaneensa tietämättään ratkaisukeskeisen valmennuksen periaatteita onnettomuudesta toipuessaan.

”Muistan jopa hetken, jolloin Dallasin sairaalassa päätin, etten katkeroidu tai masennu. Tarvitsin uskoa selviytymiseen. Ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ovat toiminnan taustalla. Ajatuksilla voi vaikuttaa merkittävästi siihen, mistä tunteesta käsin ohjautuu elämässä.”

Toipilasaikana Ulrika löysi itsestään uusia voimavaroja. Se antoi rohkeuden ja varmuuden kuunnella itseään. Hän irtisanoutui työstään syksyllä 2013, aloitti valmentajakoulutuksen ja perusti Goodco-yrityksen reilu vuosi sitten.

”Teen asioita, joista nautin. Murehdin aiempaa vähemmän varsinkin sellaista, johon en voi itse vaikuttaa.”

Jalustalla hän ei suostu seisomaan.

”En ole poikkeuksellinen. Meissä kaikissa on vahvuuksia, jotka tulevat esiin, kun on tosi kyseessä.”

Avioliitto kariutui onnettomuuden jälkeen

Ulrika oli naimisissa meksikolaisen miehen kanssa, kun onnettomuus tapahtui. Liitto päättyi onnettomuuden jälkeen.

”Todennäköisesti olisimme eronneet joka tapauksessa, koska meillä oli ongelmia jo ennen onnettomuutta. Sen jälkeen ne tulivat niin selvästi esiin, että oli mahdotonta enää sulkea niiltä silmiään.”

Monta vuotta hän kuvitteli, ettei enää solmisi uutta ihmissuhdetta.

Vähitellen hän oivalsi, että pystytti itse muurin ympärilleen.

”Lukuisia tilaisuuksia meni varmasti ohi kuvitellessani, ettei kukaan näe arpien ohitse minua. Vasta kun hyväksyin itseni, annoin mahdollisuuden muille.”

Ulrika ei enää arkaile uusia tuttavuuksia.

”En tee tarkkoja tulevaisuuden suunnitelmia, vaan haaveissakin pyrin joustavaan ajatteluun. Elämä on opettanut, ettei se mene aina kuten kaavailee.”

Ulrikalla on ollut aina luontainen tapa etsiä myönteisiä ja eteenpäin vieviä asioita elämässään.

Valmennuskoulutuksessa hän oivalsi, että hänellä on sen lisäksi muutakin, mikä kantoi häntä vaikeina hetkinä.

”Sain vanhemmiltani lahjaksi terveen itsetunnon ja toiveikkuuden. Niiden avulla pystyin ajattelemaan, ettei mennyt ihan suunnitellusti, mutta on olemassa Plan B. Pärjään ja selviän.”

Ulrika on hetken hiljaa. Sitten hän huomauttaa, että kyvyn voi oppia aikuisenakin.

”Toivo ei ole tunne. Se on tapa ajatella.”

Juttu on julkaistu ensikerran Kotilääkärissä 4/2016.

X