Uskomaton kohtalo yhdisti irakilaisen Akilin ja muistisairaan Antin tiet - entinen elämä katosi kummaltakin

Täällä, Helsingin Myllypurossa sijaitsevan kerrostalon tupakkapaikalla, kohtaavat usein nämä kaksi miestä ja yksi nainen.

Kerrostalossa sijaitsee Sanervakoti. Se on Diakonissalaitoksen ylläpitämä hoitokoti, jossa asuu muisti- ja pitkäaikaissairaita ihmisiä.

Sellainen on tämä kookas mies, joka istuu pyörätuolissa ja pyytää naiselta kolmatta tupakkaa. Hän on Antti Räty, 69, joka asuu talon toisessa kerroksessa.

Nainen, jonka nauru kuuluu kauas, on hänen vaimonsa Riitta Räty, 63. Hän on miehensä seurana ja apuna viitenä päivänä viikossa kahdeksan tuntia kerrallaan.

Riitan ja Antin kanssa lempeästi vitsaileva tummakulma on 38-vuotias Akil Abdulrahmin. Hän opiskelee lähihoitajaksi ja asuu talon neljännessä kerroksessa.

Akil maksaa osan vuokrastaan seurustelemalla talossa asuvien muistisairaiden kanssa. Vie heitä keilaamaan, jääkiekko-otteluihin tai elokuviin.

Ja tupakalle.

Ja juuri täällä, Sanervakodin tupakkapaikalla, Akil, Antti ja Riitta ovat tutustuneet. Täällä he ovat kertoneet toisilleen tarinoita entisestä elämästään, siitä tiestä, joka johdatti heidät tähän samaan pisteeseen.

Tuhka-astian äärelle helsinkiläiseen lähiöön.

Akilkaan ei olisi koskaan päätynyt tänne, tai edes koko Suomeen, jos hänen siskonsa olisi pessyt vähän paremmin pyykkiä Bagdadissa.

Mutta jatketaan juttua, kun Antti on saatu sisälle. Hän nimittäin vaatii jo neljättä tupakkaa.

Ei muista polttaneensa yhtään.

Kiinteistöjä ja autoja

Kun Riitta alkoi seurustella Antin kanssa vuonna 1986, hän päätti, ettei koskaan mene tämän kanssa naimisiin. Hän ei halunnut Antin rahoja, hän halusi pelkän Antin.

Antti oli kolmen lapsen isä ja menestyvän kiinteistövälitysfirman omistaja, Riitan pomo. Ennen seurustelua he tekivät töitä yhdessä neljä vuotta, ja Riitta on varma, ettei ollut syynä Antin eroon. Työ vei silloin suuren osan Antin elämästä. Hän omisti kiinteistövälitysfirman lisäksi kaksi autokauppaa.

Antti on kotoisin Pohjois-Karjalan Enosta ja valmistui Lieksan ammattikoulusta autonasentajaksi. Hän jätti kotikontunsa vähän samaan tyyliin kuin Simppauttajan Imppa, jota muuten esitti elokuvassa hänen veljensä Pekka Räty.

Nuori Antti porasi kalliota isänsä louhintafirmassa, ja pora meni kovilla pakkasilla poikki. Kun isä suuttui, Antti sanoi, että pidä poras ja suuntasi rippipuku ja pysonihattu päässä Helsinkiin.

Tätä tarinaa Antti kertoo usein Riitalle, mutta vieläkään Riitta ei tiedä, mikä se pysonihattu on.

Helsingissä Antti sai töitä Konalan autokeskuksesta autonasentajana ja eteni puolessa vuodessa työnjohtajaksi. Hän perusti perheen ja kiinnostui kiinteistöalasta. Luki iltaisin lakia, suoritti alan tutkinnon, perusti oman toimiston ja sai kohta myyntiin kokonaisen kerrostalon osakekannan.

Tarvittiin lisää henkilökuntaa, ja siinä vaiheessa Riitta ilmestyi Antin ovelle, työhaastatteluun. Tamperelainen Riitta, entinen pankkivirkailija, oli töissä oikeustalolla, mutta halusi ihmisläheisemmän uran.

Mutta nyt Antti saapuu huoneeseen, Riitta auttaa hänet sängylle lepäämään. Anttia hengästyttää.

”Oliko liian monta paperossia? Ei oo höpönassu hätää, pienimmäistäkään”, Riitta sanoo ja silittää miestänsä.

Antti nukahtaa, ja Riitta jää vierelle valvomaan. Kun Riitta on Sanervakodissa, hän ei poistu tästä huoneesta kuin yhdessä Antin kanssa.

Hän ei halua ottaa sitä riskiä, että Antille käy huonosti sillä aikaa, kun hän on oven toisella puolella.

Antille on käynyt huonosti jo tarpeeksi monta kertaa.

Kakkosluokassa

Akilin huone talon neljännessä kerroksessa on peilikuva Antin huoneesta. Sinne mahtuu juuri ja juuri sänky, tietokone, vaatekaappi ja jääkaappi. Seinällä on taulu, jossa on arabiankielinen rukous. Akil on shiiamuslimi ja rukoilee ”kun ehtii”.

Akil syntyi Bagdadissa vuonna 1977 irakilaisen isän ja iranilaisen äidin nelilapsiseen perheeseen.

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1980, syttyi Irakin ja Iranin sota. Silloin kaikki iranilaiset häädettiin Irakista. Perheet hajotettiin, äidit ja isät erotettiin lapsistaan.

Päätös Akilin äidinkin häätämisestä oli jo tehty, mutta Akilin isä, arvostettu ja vaikutusvaltainen kultaseppä, onnistui perumaan sen. Puheella ja rahalla.

Lukion jälkeen Akil halusi yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa. Mutta se oli häneltä kielletty. Kuten kaikilta muiltakin, joiden molemmat vanhemmat eivät olleet syntyperäisiä irakilaisia. Heidät luokiteltiin kakkosluokan kansalaisiksi.

Mutta virkailijan virheen vuoksi Akilin ja tämän veljen henkilöllisyyspapereihin merkittiin äidin syntymäpaikaksi Iranin sijaan Irak. Akilin isä ei korjannut virhettä.

Sillä jos pojat eivät pääsisi opiskelemaan, he joutuisivat armeijaan, Saddam Husseinin hallitseman Irakin armeijaan. Sinne isä ei poikiaan halunnut.

Ja niin Akil ja hänen veljensä Ali pääsivät pyrkimään yliopistoon. Taiteellinen veli valittiin teollisen muotoilun linjalle, Akil matemaattiseen tiedekuntaan.

Onni potki perhettä, mutta hyvä tuuri loppui.

Se loppui siskon pyykkipäivään.

Lama sotki elämän

Antin huoneen seinällä on taulu, johon on kirjoitettu hoitajia varten tietoja Antista.

”Ihmiset, jotka tuntevat minut, kertovat, että olen asiallinen ja huumorintajuinen. Olen sosiaalinen ja tykkään, että minun kanssani jutellaan. Osaan antaa neuvoja monissa asioissa.”

Antti pystyy puhumaan vakuuttavasti lempiaiheistaan politiikasta ja taloudesta. Hän kertoo laskuvarjohyppyharrastuksestaan ja kehuu Riittaa kauniiksi. Sanoo heidän luonteidensa sopivan hyvin yhteen.

Ja sitten hän katsoo Riittaan ja kysyy, onko tämä hänen vihitty vaimonsa.

Kyllä minä olen, Riitta vastaa. Ja kysyy, muistaako Antti, missä he menivät naimisiin.

Antin vastaus tulee heti. Töölöntorin kirkossa 10.11.1995.

Kävi nimittäin niin, että Riitta suostui lopulta naimisiin Antin kanssa. Hän suostui, koska rahaa, jonka vuoksi hän ei aikoinaan halunnut naimisiin, ei enää ollut.

Sen vuoksi marraskuussa 1995, tuona Riitan muistoissa kauheana vuonna, Riitta sai Antin ja puolet hänen veloistaan.

Heidän koko elämänsä oli muuttunut. Koko Suomi oli muuttunut.

Vuoden sisällä Antti ja Riitta olivat haudanneet kuusi laman kourissa kamppaillutta yrittäjäystäväänsä. Ja samalla tavalla jo vuosia kestänyt lama iski Anttiin ja Riittaan. Korot olivat pilvissä, eikä kukaan ostanut mitään.

Antti ei pystynyt stressiltään nukkumaan ja alkoi sairastella. Masentui.

Antin mielestä elämä oli pettänyt heidät. He olivat Riitan kanssa tehneet töitä yksitoista vuotta ilman lomia, mutta sekään ei riittänyt. Yhteisiä lapsia ei koskaan ehditty hankkia.

Lääkäri kehotti Anttia vaihtamaan alaa. Tekemään mitä muuta tahansa, jotta pysyisi järjissään.

Kun Antti ilmoitti Riitalle, että hän ryhtyy ajamaan taksia, Riitta luuli hänen pelleilevän.

Eivät he aja taksia, he käyttävät niitä.

Mutta Antti siirtyi ratin taakse, ja Riitta yritti yksin pitää firmaa pystyssä. Lopulta hän poltti päreensä, marssi hölmistyneiden asiakkaiden luo, irtisanoi sopimukset ja ilmoitti, ettei myy enää asuntoja mitenkään päin. Tuli kotiin, heitti salkun roskiin ja ilmoittautui taksikurssille.

Naimisiin Riitta ja Antti menivät taksivuorojen välissä, illaksi he menivät taas töihin.

He ajoivat kahdeksan ja puoli vuotta pelkkää yövuoroa, sillä siten tienasi parhaiten. He aloittivat työt viideltä iltapäivällä ja tulivat kotiin kahdeksalta. Söivät lämpimän ruoan, pimensivät kodin ja kävivät nukkumaan. Heräsivät kahdelta. Erakoituivat ihmisistä.

Kymmenen vuotta myöhemmin kaikki velat oli maksettu.

Kun taksihommat loppuivat, Riitta ihmetteli, miten paljon päivänvaloa maailmaan mahtuukaan.

Mutta Antin elämä, se muuttui mustemmaksi.

Tervetuloa Suomeen

Neljännen kerroksen seinällä on lista, johon on merkitty keittiön siivousvuorot. Vuoro osuu Akilin kohdalle kerran kahdessa viikossa, sillä täällä asuu neljätoista opiskelijaa.

Vanhin heistä, kolmannen vuosikurssin sairaanhoitajaopiskelija Kalevi Knuutinen, 52, astuu juuri ovesta sisään. Hän kehuu Akilia aktiiviseksi puuhamieheksi ja porukan hauskuttajaksi.

”Akil vetää aina bingoillat, sillä hän osaa luoda kaikille tosi hyvän fiiliksen”, Kalevi kehuu.

Mutta mennään nyt ajassa taaksepäin. Selvittämään, miten ja miksi irakilainen matemaatikko päätyi tähän tilanteeseen.

Elettiin vuotta 2000, ja 22-vuotias Akil oli juuri valmistumassa Bagdadin yliopistosta. Jäljellä oli enää arviointikeskustelu.

Akil asui yhä lapsuudenkodissaan. Siellä asui myös sisko, joka päätti pestä pyykkiä. Hän heitti koneeseen myös veljensä puseron. Sen taskussa oli Akilin paperinen henkilöllisyystodistus. Se meni pesussa pilalle.

Akilin oli anottava poliisilta uudet paperit. Hän kirjoitti kaavakkeeseen opiskelevansa yliopistossa.

Poliisi katsoi Akilin kaavaketta ja omia papereitaan. Miten on mahdollista, että opiskelet yliopistossa, poliisi kysyi. Olet kakkosluokan kansalainen. Äitisi on Iranista.

Akil tajusi tyhmyytensä. Hän oli itse paljastanut itsensä.

Yliopiston kansliassa työskentelevä ystävä varoitti, että poliisi oli käynyt kyselemässä Akilista ja tämän veljestä. Väärillä papereilla opiskelu oli raskas rikos. Siitä joutui vankilaan.

Perheen isä oli jo kuollut, mutta muu perhe päätti paeta Iraniin. Kaikilla oli onneksi voimassaolevat passit.

Äiti sai synnyinmaastaan heti pysyvän oleskeluluvan ja pian myös sisko, joka meni naimisiin iranilaisen miehen kanssa. Akil ja hänen veljensä saivat oleskeluluvan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.

Akil pääsi pian suuren, kodin elektroniikkaa kauppoihin välittävän tukkuliikkeen talouspäälliköksi. Mutta kun oleskelulupa päättyi, Akilin ja veljen viisumia ei uusittu. Irakilaiset eivät olleet tervetulleita asumaan maahan pysyvästi. Äidin sukujuuret eivät auttaneet asiaa.

Akililla ja hänen veljellään oli kaksi vaihtoehtoa. He voisivat palata Irakiin, jossa heitä odottaisi vankila ja entistä suurempia vaikeuksia, koska heillä oli Iranin viisumi passeissaan.

Tai he voisivat yrittää päästä muualle.

He eivät päässeet muualle. He kiersivät arabimaita, turhaan.

Jordania takavarikoi heidän passinsa ja määräsi kolmen päivän päästä pidettäviin kuulusteluihin. Veljekset näkivät kaupungissa YK:n toimiston ja menivät sinne kertomaan tarinansa.

Toimisto lähetti avunpyynnön Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Eurooppaan. Ottaisiko joku maa nämä korkeasti koulutetut veljekset vastaan kolmen päivän sisällä?

Toimistoon saapui sähköposti. Siinä luki: tervetuloa Suomeen.

Sydän ja keuhkot pettivät

Täällä he taas ovat, Riitta ja Antti tupakalla. Odottavat kevättä ja oravia. Tai yhtä tiettyä. Se saapuu joka kevät ja alkaa pyöriä Antin ympärillä. Vielä sitä ei näy.

Mutta puhelin soi, Pekka-veli soittaa Antille. Antin kasvojen ilme muuttuu, kun hän kuulee veljensä äänen. Suupielet nousevat ylös, naama nauraa.

Vouhake. Sillä sanalla Antti veljeään kutsuu.

Kesällä 2003 veli näytteli Halkosaaren kesäteatterissa Lappajärvellä, jossa Antti ja Riittakin lomailivat.

Jo matkalla sinne Riittaa pelotti. Antti vaikutti oudolta, hän ajoi kuin unessa. Perillä Antti meni sohvalle makaamaan. Ja alkoi turvota. Mutta suostui sairaalaan vasta, kun ei saanut kenkiä jalkaansa.

Silloin selvisi, että Antti oli sairastunut sydämen vajaatoimintaan ja keuhkoahtaumaan.

Hänen työuransa oli ohi, 56-vuotiaana. Ja ehkä elämäkin, sillä Antin terveys meni aina vain huonompaan suuntaan. Marraskuussa sairaalasta ehdotettiin, että Riitta jäisi muutamaksi kuukaudeksi pois taksikuskin töistään. Saattohoitamaan Antin, kotona.

Niin Riitta jätti taksikuskin työnsä ja jäi kotiin hoitamaan Anttia. Saattohoitoa siitä ei tullut, mutta tuli kahdeksan vuoden omaishoitajuus. Jokainen vuosi oli edellistä rankempi, mutta Antille ei myönnetty hoitopaikkaa.

Kun 188-senttinen ja 150-kiloinen Antti kaatui, ja sitä tapahtui useasti, 158-senttinen hentoinen Riitta ei saanut häntä ylös.

Kerran Riitta jäi miehensä alle, kun erehtyi ottamaan kaatuvasta kopin. Seuraavan kerran annat Antin kaatua tai olet vainaa, ambulanssimiehet sanoivat.

Että pitäisi katsella miehensä kaatuvan tekemättä mitään, Riitta ihmetteli.

Samaan aikaan Riitan piti huolehtia myös Tampereella asuvista, eri osoitteissa elävistä sairaista vanhemmistaan. Kun poliisi soitti ja kertoi Riitan muistisairaan isän seikkailevan siellä sun täällä, Riitta hyppäsi autoon, ajoi Tampereelle ja rukoili, ettei Antti satuta itseään sillä aikaa.

Niin vuodet kuluivat, kunnes tuli helmikuun 13. vuonna 2011.

Aamulla Antti oksensi verta. Sydän, keuhkot ja munuaiset pettivät yksi toisensa perään, lääkärit taistelivat leikkaussalissa hänen hengestään.

Yhdeksän päivän kuluttua selvisi, että Antti jää eloon. Mutta se Antti, jonka Riitta oli oppinut tuntemaan, jäi sairaalan teho-osastolle.

Sieltä tuli takaisin toinen mies.

Milloin aurinko laskee?

Akil ja opiskelijat pitävät tänään muistisairaille klubi-illan kuten joka keskiviikko. Iltoja suunnitellaan usein yötä myöten tässä pitkän pöydän ääressä.

Akilin enimmäisestä yöstä Suomessa tulee kohta neljätoista vuotta.

Lentokone laskeutui Kajaaniin kesällä 2002, ja Akil ja hänen veljensä saivat kodikseen kaukana keskustasta sijaitsevan kaksion.

Kahden päivän kuluttua sosiaalityöntekijät ihmettelivät Akilin punaisia silmiä. Olivatko ne tulehtuneet?

Eivät. Ne olivat punaiset valvomisesta. Akil oli istunut kaksi päivää ja yötä parvekkeella odottamassa, milloin aurinko laskee. Se ei laskenut.

Milloin teidän päivänne oikein päättyy, Akil ihmetteli.

Mutta oli onnellinen, sillä vuosien epävarmuus oli ohi.

Ensimmäisenä jouluna Akil teki pahan virheen ja puhui puhelimessa ilman käsinettä 35 asteen pakkasessa.

Kun hän huusi tuskaansa lääkärille, tämä sanoi, että ole onnellinen, että tunnet jotain. Niin lähellä oli, ettei sormia jouduttu amputoimaan.

Akilin oli käveltävä käsi koholla puoli vuotta, muuten veri virtasi siihen liian nopeasti ja tuska oli valtava. Nahka kuoriutui kädestä kuin hansikas.

Sitten hän liukastui, mursi solisluunsa ja sai toiseen käteensä kantositeen.

Vastaantulijat nauroivat, kun näkivät hänet.

Akil asui Kajaanissa kolme vuotta, mutta koska ei saanut sieltä töitä eikä opiskelupaikkaa, hän muutti Ouluun.

Siellä hän sai vakituisen työpaikan monikulttuurikeskuksen nettisivujen tekijänä. Se oli hänelle, nörtille, helppoa hommaa.

Mutta ne työt loppuivat, kun keskuksen rahoitus lopetettiin.

Hän kävi suomi-arabia-suomi-tulkkikurssin ja sai runsaasti tulkkauskeikkoja poliisilta ja kelalta.

Sitten Akilin elämä mullistui. Hänen ystävänsä oli vammaisen naisen henkilökohtainen avustaja ja pyysi Akilia tuuraamaan itseään parin viikon ajan.

Akil suostui. Ja ihmetteli sitä mielihyvän tunnetta, jonka hän auttamisesta sai.

Hän oivalsi, että juuri tätä hän halusi tehdä. Hän halusi auttaa ja hoitaa vammautuneita ihmisiä.

Se yllätti hänet, sillä hän oli aina mieltänyt itsensä vain numeroita rakastavaksi nörtiksi.

Harmaus väistyi Akilin elämästä.

Se ei johtunutkaan pakolaisuudesta. Se johtui siitä, ettei Akil ollut löytänyt kutsumustaan.

Hän pääsi opiskelemaan lähihoitajaksi Helsinkiin ja muutti tänne, Sanervakotiin.

Ikuinen maahanmuuttaja

Riitta peittelee Antin, hyvästelee tältä päivältä. Sanoo kuikeli kui ja muiskauttaa ison pusun Antin suulle.

Samaan aikaan neljännen kerroksen pitkä pöytä on täynnä muistisairaita ja opiskelijoita. Musiikki soi, Akil ojentelee heille värejä, jutustelee, ihastelee töitä.

Iranissa asuvilla sukulaisilla on vaikeuksia sulattaa Akilin uutta uraa. Akil kertookin siitä heille hieman ympäripyöreästi.

Mutta Akil ei tavoittele enää korkeaa yhteiskunnallista asemaa. Hänelle riittää se, että hän joskus eläisi työllään, siedettävästi.

Akil on Suomen kansalainen, mutta tietää olevansa ikuisesti maahanmuuttaja.

Hän on tottunut siihen, hänhän on syntynyt mamuksi. Hän on oikea mamujen mamu.

Ja se on hänestä ihan okei.

Kun Riittaa poistuu Antin luota ja nousee autoonsa, hän katsoo aina Antin ikkunaa. Usein ikkunassa näkyy suuri varjo, jättiläismäinen. Hahmon käsi nousee ja heiluttaa.

Silloin Riitta väläyttää auton valoja. Se tarkoittaa hyvää yötä, Antti.

Minun on sinua ikävä.