Ero toi tasapainon yksinhuoltaja Virpi Jawnehin elämään: ”Sanoin miehelle, että nyt sinä joko muutut tai lähdet – tämä valitsi jälkimmäisen”
Lasten välit isään katkesivat eroon - silti Virpi Jawneh halusi jatkaa elämää yksinhuoltajana
Virpillä on kolme lapsenlasta. Heille ja omille lapsilleen hän haluaa näyttää mallia, miten olla armollinen itseään kohtaan.
Ensimmäisen äitienpäivänsä Virpi Jawneh, 48, muistaa erityisen tärkeänä, onnellisena päivänä. Sunnuntaina 25 vuotta sitten hän sai pidellä sylissään vauvaa, jota oli kovasti toivonut. Taakse olivat jääneet yli kahden vuoden lapsettomuushoidot.
Tärkeä päivä kului Virpin vanhempien luona. Lapsen isä ei osallistunut juhlintaan eikä antanut kukkia. Appiukon kysyessä asiasta miehen vastaus kuului: ”Eihän se mun äitini ole.”
Rakastuessaan lapsen isään Virpi oli ollut 19-vuotias. Miehen kiihkeä elämäntapa oli vedonnut jännitystä hakevaan tyttöön, mutta sittemmin arki oli muuttunut epävarmaksi ja epätoivoiseksi.
”Kun rupesin odottamaan lasta, mies oli vankilassa. Raskaus vaikutti osaltaan siihen, että presidentti Koivisto armahti hänet.”
Alkoholi toi ainaisen jännityksen arkeen
Isän rooliin mies ei asettunut. Virpille jäi vastuu vauvasta ja kodista. Juomisen ja epämääräisen elämän vaikutukset näkyivät kotona jatkuvana pelkona, jännityksenä ja rahapulana.
Ex-mies teki harvoin mitään yhdessä poikansa kanssa.
”Minä hoidin kodin ja lapsen lisäksi vielä tärisevän miehenkin, kun hän palasi reissuiltansa. Koin, että minulla oli kaksi elätettävää.”
Kolmas elätettävä ilmoitti tulostaan kuuden ja puolen vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen. Sillä kertaa raskaaksi tuleminen muutti kaiken.
Uskottomuutta ja lapsettomuushoitoja
”Toisen raskauden aikana kävi ilmi, että miehelläni oli ollut rinnakkaissuhde, kun hän kävi lapsettomuushoidoissa kanssani. Se oli sellainen loukkaus, jota en voinut antaa anteeksi. Minulla ei ollut enää vaihtoehtoja”, Virpi sanoo.
”Päätin, että näin ei voi jatkua. Elämä on saatava kuntoon ennen vauvan syntymää.”
Silti Virpi antoi miehelle vielä mahdollisuuden valita.
”Sanoin, että nyt sinä joko muutut tai lähdet. Mies valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.”
Virpi etsi itselleen hyvän asianajajan, joka oli erikoistunut huoltajuuskiistoihin. Tärkeää oli myös omien vanhempien taloudellinen tuki.
”Vanhemmat maksoivat vuokrani, kun tililläni ei ollut yhtään rahaa. Olin aina ollut isän tyttö, ja silloin jos koska tarvitsin apua.”
Rumasta erosta eteenpäin
Erosta on 17 vuotta. Nyt Virpi asuu kuopuksensa ja uuden miehensä kanssa kodissa, jossa on pöydillä pitsiliinoja ja enkeliasetelmia. Vanhin poika perheineen asuu muutaman korttelin päässä.
Kuopus on koulussa, mies ulkoilemassa. On rauhallista. Kahvittelun lisäksi muita ääniä ei kuulu, ikkunasta kuultaa pilvisen aamupäivän raukea valo.
Virpi tarjoilee leipomaansa raparperipiirakkaa ja kaataa kuppeihin kahvia. Tyhjän vesilasin hän nostaa valoon ja tarkastelee, onko kylkeen jäänyt tahra. Hän hakee uuden lasin kaapista. Samalla hän kertoo siitä, millaista kotona oli ennen avioeroa.
”Tommy Hellstenin kirja Virtahepo olohuoneessa on kuin suoraan meidän elämästämme”, hän sanoo.
”Se kertoo siitä, miten vahva ote yhdellä moniongelmaisella perheenjäsenellä voi olla.”
Matka huonosta olosta hyvään elämään on ollut pitkä, ja siihen on vaadittu muitakin eväitä kuin Tommy Hellstenin oivalluksia. Eroa Virpi kuvailee rumaksi.
Huoltajuustaistelu vei puolitoista vuotta. Virpi sai yksinhuoltajuuden.
Suru lapsen puolesta
Alkuun tapaamisia lasten ja heidän isänsä välillä yritettiin, mutta ne eivät onnistuneet. Ex-mies ei pystynyt täyttämään kahta Virpin asettamaa ehtoa: Tapaamisiin piti tulla selvin päin. Ja piti olla tiedossa, minne lapsi viedään.
Joskus ex-mies lupasi pojalle tulla käymään, mutta ei tullut. Eikä hän tullut seuraavanakaan päivänä. Silloin äidin oli lohdutettava kahdeksanvuotiasta.
”Sanoin, että isä kyllä haluaa häntä nähdä, mutta ehkä tänään ei ollut sopiva päivä. Mitä muuta siinä voi sanoa?”
Taulu suojelusenkelistä on Virpin lapsuudenkodista. Se on maalattu Konnunsuon vankilassa, jossa eräs Virpin sukulainen aikoinaan oli vankina. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
Äiti tunsi surua poikansa puolesta, mutta myös ex-miehensä puolesta. Tämä ei näkisi lasten kasvavan eikä saisi lainkaan tutustua nuorimpaan.
”Ymmärsin, että tuo oli ihan pöhköä. Miksi ihmeessä minä sitä surin? Oivalsin, että ex-mieheni oli tehnyt oman ratkaisunsa.”
Ero astui voimaan, kun kuopus oli reilun vuoden ikäinen. Silloin Virpi luovutti; tapaamisten järjestäminen tuntui turhalta.
Terapeuttikin itki
Vähitellen arki tasaantui. Villinä pidetty esikoinenkin rauhoittui.
”Hän oli ehkä aiemmin vaistonnut minusta, että olin jännittynyt ja stressaantunut. Ehkä hänkin oli ollut jännittynyt.”
Kuopus sairasteli ensimmäisen vuoden aikana ja oli useasti sairaalassa. Välillä hän ei osannut nukkua missään muualla kuin sylissä, joten Virpi saattoi istua nojatuolissa koko yön vauva sylissään.
Virpi oli yksin, mutta muistelee noita aikoja mielellään. Koti tuntui pitkästä aikaa turvalliselta. Öisin hän saattoi vain kuunnella hiljaisuutta ja nauttia omasta rauhastaan.
Ennen eroa rahasta oli välillä niin tiukkaa, että Virpi joutui miettimään kaupassa, ostaako hän maidon vai leivän. Eron jälkeen tilanne parani. Ruokaan riitti rahaa, ja Virpi osti välillä vaatteita myös itselleen, ensimmäistä kertaa vuosiin.
Neuvolan kautta Virpi pääsi terapeutille, jonka luona hän kävi kerran viikossa vuoden ajan. Siellä hän työsti eroa ja kaikkea sitä ennen ja sen jälkeen tapahtunutta.
”Kolmella ensimmäisellä kerralla terapeutti itki. Silloin oivalsin, millaista elämää olin viettänyt: edes ammatti-ihminen ei pystynyt sitä käsittelemään.”
Kolmannen terapiaistunnon jälkeen Virpi lainasi kirjastosta psykologian oppikirjoja ja Tommy Hellstenin teoksia. Hänen oli pakko perehtyä myös omin päin siihen, mitä oli käynyt läpi. Miksi hän oli sietänyt kaltoinkohtelua? Miten hän oppisi arvostamaan itseään?
Kärsivän puolison malli jo lapsuudesta
Kärsivän puolison mallin Virpi sanoo omaksuneensa kotoaan. Nuoruudestaan hän muistaa äidin, joka oli onneton parisuhteessaan, ja isän, joka joi paljon.
Ero oli ensimmäinen askel pois tutuista kuvioista. Toinen oli uusi sääntö, joka pätee Virpin kotona tänäkin päivänä: heillä ei kukaan ole koskaan humalassa.
Kolmas tärkeä seikka oli se, että Virpi pystyi tekemään päätöksiä yksin. Hän yksin oli vastuussa perheensä onnellisuudesta.
Kun kuopus ei sopeutunut vuoropäiväkotiin, Virpi jätti vuorotyönsä sosiaalialalla. Hän opiskeli uuden ammatin hoitoalalta ja aloitti osapäivätyön.
Eron aikaan Markus ei ollut vielä syntynytkään. Nyt äidin kanssa asuu hurmaava ja huomaavainen nuori mies. © KOTIALBUMI
Kun isä sairastui niin, että menetti liikuntakykynsä, Virpi rupesi hänen omaishoitajakseen. Paletin pitäminen kasassa sekä kotona että isän luona osoittautui töiden ohessa kuitenkin liian rankaksi. Niinpä hän irtisanoutui, myi autonsa ja ajatteli, että sillä rahalla sinnitellään vuosi tai pari.
Isää hoitaessa kului lopulta neljä vuotta.
Mummin omat päivät
Isän kuoltua oli Virpin aika tehdä päätöksiä oman onnensa eteen.
Hän päätti, ettei enää koskaan tekisi työtä, jossa ei viihdy – eikä ainakaan seniorityötä. Lopulta kuitenkin juuri vanhusten parista löytyi työ, joka nyt tuntuu omalta ja hyvältä.
”Teen töitä vain kolmena päivänä viikossa. Elämässä on muutakin tärkeää kuin työ. Olen parempi äiti, mummi ja vaimo, kun minulla on runsaasti vapaa-aikaa.”
Arkivapaitaan Virpi ei silti käytä lapsenlasten kanssa touhuilemiseen, vaan lepäämiseen.
”Parasta on se, kun mies ja poika lähtevät aamulla omille teilleen ja saan napsauttaa saunan päälle. Käyn lenkillä ja sen jälkeen loikoilen lauteilla kaikessa rauhassa”, Virpi sanoo ja helähtää hersyvään nauruun.
Uusi rakkaus
Ex-miehensä kanssa Virpi ei ole missään yhteyksissä, eivätkä pojatkaan ole hänestä sen kummemmin kyselleet. Teini-ikäisenä esikoinen tapasi isäänsä muutaman kerran, mutta lopetti yhteydenpidon kertomatta syytä. Nykyään hän on omistautuva isä lapsilleen.
17-vuotias kuopus Markus on pienestä lähtien antanut äidilleen sekä isänpäivä- että äitienpäiväkortit. Tänäkin äitienpäivänä koko perhe kokoontuu Virpin luo juhlimaan.
14 vuotta Virpi oli poikiensa ainut huoltaja. Pitkään hän oli sitä mieltä, ettei ketään niin hyvää miestä voi olla olemassa, että hänet voisi kelpuuttaa perheeseen miehen malliksi. Mistä sitten löytyi mies, jonka Virpi uskalsi esitellä pojilleenkin? Bussista.
”Olin silloin jo lopettanut etsimisen. Ajattelin, että minun on hyvä olla yksin”, Virpi kertoo.
”Minulla oli ollut tapana muutaman kerran vuodessa lähteä juhlimaan, mutta olin luopunut siitä. En käynyt baareissa, koska ajattelin, että humalassa teen vain virhearvioita ja päädyn vielä yhteen alkoholistin kanssa.”
Ja niin kävi, että ihan arkisen bussimatkan aikana eräs tumma ja komea mies pyysi häntä treffeille. Mutta se onkin jo toinen tarina.