Suomalainen kitaraseppä Kari Nieminen valmistaa Ron Woodin kitarat
Rolling Stones, The Who, ZZ Top, Tuomari Nurmio. Mikä heitä yhdistää? Uurteiset otsat, vuosikymmenten taiteilijaura ja Kari Niemisen valmistamat kitarat.
Huone on lattiasta kattoon asti täynnä kitaroita. Väliin mahtuu pari tuolia ja pöytä.
Kari Nieminen, 57, tarkistaa, että seuraavan huoneen ovi on varmasti kiinni. Työpajaa ei esitellä ulkopuolisille. Se on liikesalaisuus.
Pyynnöstä Nieminen suostuu siirtämään keikkuvalla pöydällä telineessään seisovan kitaran alas lattialle, varmuuden vuoksi. Se on Ron Wood -malli. Kyllä, Rolling Stonesin kitaristin Ron Woodille tilauksesta räätälöity soitin.
”Tämä on yksi Ronin lempisoittimista. Ensimmäisen kitaran tein hänelle vuonna 2003. Ronilla on 14 tekemääni kitaraa ja yksi vahvistin. Hän soittaa niillä joka konsertissa pari kolme biisiä”, Nieminen kertoo.
Ylempänä roikkuva, kokonaan lehtikullalla päällystetty on Niemisen kalleimpia malleja. Se on kehitetty ZZ Top -yhtyeen kitaristille Billy Gibbonsille.
”Gibbons on ostanut kuusi kitaraa ja yhden vahvistimen. Hänen kitaransa on pitkälle samanlainen kuin Ronin, mutta siinä on vain yksi mikrofoni, koppa on lähes ontto ja kielten pituus lyhempi. Gibbons soittaa ohuilla kielillä ja haluaa, että kitara on kevyt”.
Nieminen pudottelee rockin ja jazzin megatähtien nimiä kuin liukuhihnalta. Henkilökohtaisesti tärkeimmät ovat päätyneet seinälle valokuviin.
Uransa toistaiseksi ainoan vasenkätisen kitaran Nieminen on valmistanut Paul McCartneylle. Beatles-legendaa kitaraseppä ei ole tavannut henkilökohtaisesti. Soittimen välitti tilaajalle The Who -yhtyeen kitaristi Pete Townshend, hänkin Niemisen asiakkaita.
Eikä isojen nimien lista tähän lopu.
Puukko ja palikka
Kari Nieminen syntyi Oulussa. Isän työ heitti perhettä ympäri pohjoista: Inari, Ivalo, Posio, Kuusamo. Pari vuotta vierähti Kuolan niemimaalla, entisessä Neuvostoliitossa.
”Murmanskista etelään rakennettiin isoa vesivoimalaitosta. Siellä oli töissä tuhansia suomalaisia. Venäjää en oppinut, koska elimme eristyksessä muusta maailmasta, muutamaa venäläistä työnjohtajaa lukuun ottamatta.”
Siellä jossain pikku-Karin käteen tarttui puukalikka ja puukko, jota äiti ei hennonut ottaa pois.
”Puun työstäminen on kiinnostanut aina. Ensimmäiset leluni tein viisivuotiaana. Noihin aikoihin kuulin radiosta Beatlesin kappaleen All my loving. Se oli jotain aivan muuta, mitä siihen asti olin kuullut.”
Ensimmäisen kitaransa Nieminen rakensi 13-vuotiaana, kun perhe oli palannut Ouluun. Tekniikan Maailma -lehti oli julkaissut 1960-luvulla kitaranrakennusohjeet, joiden pohjalta koulujen veistotunneilla tehtiin tuohon aikaan paljon sähkökitaroita.
”Asuimme omakotitalossa, jossa oli autotalli. Isä oli aina tehnyt kaikkea käsillään, joten meillä oli työkaluja. Innostuin tekemään Gibson-tyylisen sähkökitaran. Virityskoneiston ja mikrofonit ostin kaupasta.”
Ensimmäisen kitaran kova kohtalo ennakoi tulevaa uravalintaa. Nuori mies ei koskaan ollut tyytyväinen soittimeensa, joten hän purki sen useita kertoja.
”Tuunasin ja parantelin sitä. Samalla opin, miten mikäkin kitaraan vaikuttaa. Se soi lopulta ihan hyvin. Mutta kun muutin parikymppisenä pois kotoa Helsinkiin, kitara jäi palasina kotiin. Jossain vaiheessa isä siivosi varastoja liian innokkaasti, ja kitara katosi. Se vähän harmittaa.”
Lukioaikana Nieminen korjaili kitaroita paikalliselle musiikkiliikkeelle. Ensimmäisen tilaustyönä syntyneen kitaran osti lukiossa rinnakkaisluokalla opiskellut Riku Mattila, joka on nykyisin tunnettu tuottaja ja muusikko.
Nieminen muutti Helsinkiin opiskelemaan teollista muotoilua Taideteolliseen korkeakouluun, josta hän valmistui 1989.
”Olin kymmenisen vuotta tuntiopettajana Taideteollisessa. Siinä sivussa kehittelin sivutoimisesti soittimia. Olen näissä hommissa täysin itseoppinut.”
Kaikki ja niiden kaverit
Versoul-yrityksen Nieminen perusti 1994. Seuraavan vuonna hän matkusti Los Angelesiin musiikkimessuille mukanaan kaksi valmistamaansa akustista kitaraa.
”Amerikassa ollaan kiinnostuneempia uusista tuotteista kuin Euroopassa. Kävin Losissa tapaamassa kauppiaita ja muusikoita pari kolme kertaa vuodessa, ja sain sitä kautta kontakteja”.
Iso pyörä nytkähti liikkeelle 2000-luvun alussa, kun Nieminen sai Westwood Musicin, Los Angelesissa toimivan soitinliikkeen, ottamaan kitaroitaan myyntiin.
”Sitten The Whon laulaja Roger Daltrey marssi kauppaan ja innostui kitarastani. Daltrey halusi auttaa minua ja soitti Lontooseen Alan Roganille, joka on Pete Townshendin kitarateknikko.”
Nieminen lähetti pari kitaraa Roganille, joka esitteli niitä Rolling Stonesin Ron Woodille, joka halusi ostaa ne saman tien.
”Rogan on työskennellyt myös Rolling Stonesille, George Harrisonille, AC/DC:lle ja Eaglesille. Hänen kauttaan sain uusia kontakteja.”
Mies jolla on maine
Kari Niemisellä on maine kitaraseppänä, jonka soittimet ovat paitsi laadukkaita myös omaperäisiä niin soinniltaan kuin ulkonäöltäänkin.
”Koska tähdillä on jo kaikki parhaat laitteet, he haluavat jotain uutta, sellaista mitä ei ole ennen tehty. Ala on hyvin kilpailtu, eikä kukaan tule hakemaan sua kotoa. Tämä vaatii paljon jalkautumista ja myyntityötä”, Nieminen kertoo.
Useimmat tilaukset hoituvat käytännössä kitarateknikoiden kautta, mutta ZZ Topin kitaristin Billy Gibbonsin kanssa Nieminen soittelee tämän tästä. Hän kävi tervehtimässä asiakastaan viimeksi muutama viikko sitten Berliinissä, kun yhtye oli Euroopan kiertueella.
”Rolling Stonesin kanssa on hankalampaa. Tapaamiset pitää järjestää kiertuemanagerin kautta. Heillä on enemmän turvamiehiä kuin monilla valtionpäämiehillä. Kun he olivat Suomessa kymmenen vuotta sitten, Keith Richards valitteli olevansa tyytymätön akustiseen kitaraansa. Keskustelimme pitkään siitä, millaisia ominaisuuksia hän toivoo ja otin mittoja. Tein Keithille ensin yhden ja sen pohjalta kolme lisää.”
Mikä tekee Niemisen soittimista niin erinomaisen? Tässä tekijän oma selitys tuntuu tahmealta. Kyse ei ole vaatimattomuudesta. Suomalaisen miehen hillityn ilmaisun rinnalla Niemisessä on amerikkalaista itsevarmuutta. Hyvää soundia ja tuntumaa on vain hankala pukea sanoiksi.
”Pitää tuntea materiaalit. Sähkökitarakin on akustinen soitin, jonka pitää resonoida hyvin. Kielien pituus, rungon ja kaulan ergonomia, liitokset. Kaikki vaikuttaa. Huono soitin ei väreile. Hyvä soitin tuntuu kädessä ja mahassa”, Nieminen kuvailee.
Niin kummalta kuin se tuntuukin, Nieminen itse ei ole koskaan soittanut bändissä. Intoa esiintymiseen ei ole ollut. Kitarateknikoksi ryhtymiseen taas ei ole ollut aikaa, vaikka kyllä hän keikkailevien kotimaisten asiakkaidensa työkaluja huoltaa, jos pyydetään.
”Riku Mattila on ensimmäinen ja paras suomalainen asiakkaani. Hänellä on eniten minun tekemiäni kitaroita, vaikka Suomessa niitä on vähemmän kuin ulkomailla.”
Kotimaisten asiakkaidenkin lista on vakuuttava: Ismo Alanko, Anssi Kela, Jarkko Martikainen, Kauko Röyhkä, superviulisti Pekka Kuusisto, jazz-kitaristit Valtteri Pöyhkönen ja Jarmo Saari sekä kansan rakastama dumari, Tuomari Nurmio.
Puun tarina
Uransa aikana Nieminen laskee valmistaneensa 700–800 kitaraa. Virallisia Versoul-soittimia on viitisensataa. Halvimmat irtoavat alle neljällä tuhannella eurolla. Kalleimmista saa pulittaa 20 000 euroa.
Hinta tulee materiaaleista ja työajasta. Keskimäärin kitaran valmistukseen menee tiivistettynä noin viikko. Todellisuudessa aika on pidempi.
Käytettävää puuta säilytetään varastossa vuosia ennen kuin se päätyy kitarasepän muotoiltavaksi. Siksi ateljeen eteisessä on puuvarasto. Kuorimattomat karahkat ja nurkkia vasten nojaavat pölkyt ovat arvotavaraa, jonka täytyy kypsyä päästäkseen maestron käsittelyyn.
Nieminen kaivaa telineestä resonaattorikitaran, jonka kannessa tanssii sarvekkaita shamaanihahmoja. Niihin on otettu mallia 4000 vuotta vanhasta kalliomaalauksesta, joka löytyi Hossan kansallispuistosta.
Versoul-soittimien mallit on nimetty tekijänsä perheenjäsenten mukaan. Woodin ja Gibbonsin käyttämä Raya-malli on nimetty Raija-vaimon mukaan. Touko-kitara on nimetty nuoremman pojan mukaan ja Zoel-malli on väännös Joel-pojan etunimestä.
Yksi rusehtava Raya näyttää erikoiselta mutta samalla tutulta. Kitaran lankku ja koko otelauta on päällystetty lohen nahalla.
”Gibbons oli ihan vauhkona kun näki tämän. Nahka on hyvin ohutta, ja se on parkittu. Otelaudan nahkakerroksen päällä on hartsipinnoite, joten se ei ole mitenkään herkkä. Sen voi lakata uudestaan.”
Useimmat Niemisen käyttämistä puumateriaaleista ovat kotimaisia. Otelautoihin käytetty eksoottinen ruusupuu on käymässä sen verran harvinaiseksi, että korvaaville materiaaleille on kysyntää. Yksi erikoisimpia tarinoita lienee Hietaniemen hautausmaan vanhalla syreenillä.
”Hautausmaan puutarhuri kysyi, haluaisinko kokeilla syreeniä, joka joudutaan kaatamaan. Kysyin, olisiko se eettisesti oikein, mutta sehän olisi mennyt roskiin. Syreeni on erittäin kovaa ja vähän väkkärää puuta. Sain sahattua kymmenen otelautaa tästä puusta, joka oli kasvanut Mannerheimin haudan vieressä”.