Veteraanidiplomaatti sivaltaa Timo Soinia: ”Ulkoministeri on kuin pieni sylikoira, joka heiluttaa häntäänsä Brysselin isännille”

Toukokuussa 1969 Presidentti Urho Kekkonen otti Tamminiemessä vastaan kolme suomalaisen ulkopolitiikan keskeistä vaikuttajaa: Suomen YK-suurlähettilään Max Jakobsonin, ulkoasianministeriön poliittisen osaston päällikön Risto Hyvärisen ja apulaispäällikön Keijo Korhosen.

Herrat eivät sitä vielä tienneet, mutta alkamassa oli kuuden vuoden urakka, jolla oli historiallinen merkitys.

Tapaamishetkellä kylmä sota oli kuumimmillaan. Elettiin jatkuvan tuhon uhkan alla, eivätkä suurvaltajohtajat tavanneet toisiaan. Neuvostoliitto painosti Suomea monin tavoin.

Tamminiemessä pohdittiin, miten Suomen puolueettomuuspolitiikkaa voitaisiin vahvistaa käyttämällä vipuna Neuvostoliiton vanhaa ideaa Euroopan rauhankonferenssista.

Suomi tarjoutui järjestämään ko-kouksen Helsingissä ja kutsui osanottajia kirjeillä.

”Neuvostoliitto luuli, että olimme heidän asiallaan. Mutta meidän ide-amme oli vahvistaa omaa uskottavuuttamme länteen”, kirjeen poikiman Etyk-kokouksen järjestelyihin alusta asti osallistunut Korhonen kertoo Seuralle.

Toukokuussa 1969 huippukokous tuntui kuitenkin vielä kaukaiselta, jopa saavuttamattomalta. Kekkonen ei uskonut sen toteutumiseen. Korhonen arvioi, että kiertokirje poikisi todennäköisesti korkeintaan jonkinlaiset diplomaattiset teekutsut.

Toisin kuitenkin kävi.

Saksan kysymys

Etyk-kokouksen yllä leijailevista pilvistä tummimmat liittyvät jaetun Saksan diplomaattiseen asemaan.

Neuvostoliitto painosti Suomea tunnustamaan hallitsemansa Itä-Saksan. Länsi keräsi tunnustusta valtapiiriinsä kuuluneelle Länsi-Saksalle.

Suomen linja oli olla tunnustamatta jaettuja valtioita, mikä lisäsi uskottavuutta jakolinjat ylittävän kokouksen järjestäjänä.

Etykin osalta Saksan kysymys ratkaistiin kutsumalla Itä-Saksa mukaan tunnustamatta sitä valtiona. Idea perustui siihen, että kirje lähetettiin Euroopan turvallisuudesta vastaaville hallituksille, ei valtioille.

Länsi lähti mukaan pitkin hampain. USA vastusti alkuun kiivaasti kokoushanketta, mutta pehmeni ajan mittaan.

”Tapasin vuoden 1969 lopulla Harvardissa presidentti Richard Nixonin avustajan Henry Kissingerin. Kysyin häneltä Suomen aloitteesta, jolloin hän suuttui. Hän piti sitä roskana, jolla ajetaan vain Neuvostoliiton etua. Hän sanoi myös, ettei USA tule koskaan osallistumaan tähän. Oli ilo nähdä vuonna 1975 Kissinger presidentti Gerald Fordin rinnalla Helsingissä”, Korhonen muistelee.

Vuoden 1972 Etykiä valmisteleva suurlähettiläskokous oli kaatua aakkosiin.

”Edellisenä iltana Länsi-Saksan öykkäröivä lähettiläs Detlev Scheel tuli ulkoministeriöön ja vaati Itä-Saksan istumaan heidän vieressään.”

Jos näin ei käy, hänen maansa ja länsivaltiot vetäytyvät kokouksesta, uhosi Scheel, jota suomalaiset kutsuivat ”miehityssotilaaksi”.

Korhonen keksi muuttaa kokouksen kielen englannista ranskaksi, jolloin aakkosista saatiin väännettyä Saksat vierekkäin. Koko yö painettiin uusia ranskankielisiä nimikilpiä.

”Sanat luovat mielikuvia ja mielikuvat hallitsevat maailmaa.”

Romahduksen siemen

Lännen Etyk-tavoite oli vapauttaa kokouspäätösten avulla ihmisten, tavaroiden ja tiedon kulkua. Se oli jyrkästi Neuvostoliiton etujen vastaista. Vaikka kyse ei ollut kansainvälisestä sopimuksesta, vaan loppuasiakirjasta, venäläiset ymmärsivät sen sitovaksi.

Kokouksen seurauksena syntyneen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin painoarvon Korhonen arvioi mitättömäksi.

”Yksi Etykin seuraus oli, että syntyi uusi ja tarpeeton järjestö Etyj, jota kaikki yrittivät välttää, koska järjestöjä oli ennestään liikaa.”

Itse Etyk-kokous ei kuitenkaan jäänyt Korhosesta merkityksettömäksi, päinvastoin.

”Toinen kokouksen seuraus oli Neuvostoliiton romahtaminen, jota eniten vauhditti juuri Etykin loppuasiakirja.”

Etyk avasi henkisiä patoja rautaesiripun takana, etenkin nuorten keskuudessa.

”Neuvostoliiton hyvin koulutettu ja turhautunut nuoriso lähti liikkeelle. Vaadittiin lännestä musiikkia, elokuvia, vaatteita, kirjallisuutta, lehtiä ja tavaroita. ”

Tämä alusti Leonid Brežnevin ajan pysähtyneisyyden loppua ja avasi tietä Mihail Gorbatšov ajamalle vapaammalle ilmapiirille.

”Jos totaalinen järjestelmä menettää uskottavuutensa, se luhistuu.”

”Maanpetos”

Eläkkeellä Korhosella on mahdollisuus, josta kylmän sodan vuosien diplomaatti saattoi vain haaveilla:

”Voi sanoa mitä ajattelee, eikä ajatella mitä sanoo”, Korhonen, 81, virnistää synnyinsijoillaan Paltamossa, Oulujärven rannalla.

Ulkopolitiikan konkari on huolissaan suomalaisten tulevaisuudesta.

”Suomen hallitus ei ymmärrä oikein mistään mitään, eikä meillä ole enää EU:n vuoksi omaa ulkopolitiikkaa.”

Viime aikoina idänpolitiikan tuntijan silmiin on pistänyt esimerkiksi Naton kanssa solmittu isäntämaasopimus.

Puolustusvoimien komentaja kenraali Jarmo Lindberg allekirjoitti syyskuussa 2014 Suomen ja Naton välisen isäntämaasopimuksen, jolla Suomen alue luovutetaan sotilasliiton tukikohta-alueeksi. Korhonen pitää tätä ”holtittomana antautumissopimuksena”. Hän rinnastaa sen salassa valmisteltuun maanpetokseen.

Ruotsissa samanlaisen isäntämaasopimuksen kohtalo käsitellään vasta ensi vuonna eduskunnassa. Suomessa kenraalit, ylipäällikkönsä presidentin siunauksella, eivät päästäneet asiaa eduskuntaan asti.

”Hoviupseereita”

Korhonen ei luota Natoa liehittelevien kenraalien ammattitaitoon ja asenteeseen.

”Olen pettynyt kenraaleihimme. Sodan jälkeen luotettiin koko kansan armeijaan. Nykyinen johto ei ole enää tämän luottamuksen arvoinen. Kenraalit ajavat omia etujaan, kun heitä ei valvota. Nykyajan upseerit viihtyvät ulkomailla kokouksissa ja vaarattomissa rauhanturvatehtävissä. He ovat verrattavissa 1700-luvun hoviupseereihin, komeita univormuja, mitalit kiiltävät rinnassa, mutta vyössä on vain tuppi – ei miekkaa.”

Sotilasjohdon toimenkuvan muutos uhkaa Korhosesta jo maan suurinta turvallisuuspoliittista voimavaraa: maanpuolustustahtoa.

”Puolustuksessa on kolme pilaria: aseet, koulutus ja tärkeimpänä tahto käyttää kumpaakin. Jos kansa huomaa, että sitä vedetään nenästä, ollaan hukassa. Kuka haluaa, että hänen poikansa menee etulinjaan Naton tai Euroopan puolesta puutteellisesti varustettuna ja koulutettuna?”

Suurvaltojen teatteri

Korhosen arvio maanpuolustuksen tulevaisuudesta on synkkä.

Suomen puolustuksen peruskalliota, maavoimia ei ole kehitetty riittävästi. Rahat on hukattu taivaalle ja taas ollaan haikailemassa miljardeja uusiin lentokoneisiin.

”Jos Euroopassa syttyisi sota, Suomi olisi eteen työnnetty tukikohta, jonka materiaali- ja ihmisvarat eivät olisi Natolle puolustamisen arvoisia ja jonka yli juostaisiin mennen tullen riippumatta siitä, kuka sodan ´voittaisi`.”

Korhosen mielestä tulisi muistaa, että Nato on sotilasliitto vain paperilla, suuri paperiesikunta. Joukot ovat hajallaan eri maiden tahdon alla.

”Venäjä on alueellinen suurvalta ja sotateknologiassa samaa luokkaa Yhdysvaltojen kanssa. USA:n presidentti, olipa hän kuka tahansa, ei tule Suomen, Baltian maiden, Puolan tai Ukrainan takia ottamaan sitä riskiä, että joutuisi sotaan ydinasevaltion kanssa. Venäjän johto tietää, että USA:n johto ymmärtää tämän.”

Suurvaltojen nokittelussa kylmän sodan veteraani näkee myös teatteria.

”USA:n ja Venäjän välit ovat paljon paremmat kuin Washingtonin ja Moskovan kotimaisen politiikan käyteaineeksi tarkoitettu leveilevä suunsoitto antaa ymmärtää. Todellisia eturistiriitoja ei ole. Molemmat tunnustavat toisen suurvaltaedut ja etupiirit. Amerikkalais-venäläisen sodan mahdollisuutta ei ole.”

Historiattomuus vaivaa

Kylmän sodan aikana ulkoministerinäkin toiminut Korhonen luettiin ulkopolitiikan realisteihin, joka painotti käytännön politiikkaa ideologisen maalailun sijasta.

”Nyky-Suomen johto on unohtanut kaiken Suomen historiasta eikä ole oppinut siitä mitään. Suomen hallitus haluaa Naton turvallisuustakuut, jotka ovat kuvitelmien varassa, Venäjän muka aiheuttamaa turvallisuusriskiä vastaan – riskiä jota ei ole olemassa, ellei Suomi itse sellaista rakenna”, Korhonen harmittelee.

Hänen mielestään suomalaisia pelotellaan koko median voimin sotahysteriaan.

”Venäjän nykyiset talousongelmat menevät ohi. Venäjä olisi jatkuvasti vaurastuvana suurvaltanaapurina osa Suomen menestymisen tulevaisuutta.”

Olisi parasta, jos Venäjä suhtautuisi Suomeen hyväntahtoisen välinpitämättömästi.

Korhonen on ymmällään Helsingin Etykin juhlakokouksesta kehitetystä sotkusta, jonka seurauksena Suomi eväsi venäläisten maahan tulon vetoamalla EU:n matkustusrajoituksiin, joita Suomessa tulkittiin väärin.

”Ällistyttävä typeryys Suomen hallitukselta. Etyk-kokouksella ja Ukrainan kriisillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ulkoministeri on kuin pieni sylikoira, joka heiluttaa häntäänsä Brysselin isännille.”

Ukrainan kriisin Korhonen näkee suurvaltariitana, jossa EU ja Nato haluavat levittää vaikutusvaltaansa. Aikaisempiin lupauksiin nähden venäläiset käsittävät, että länsi on vetänyt heitä nenästä.

”Suomen ei pidä mennä herrojen kanssa marjaan, siinä voi käydä huonosti”, Korhonen sanoo.

Venäjän uhan hän kehottaa laittamaan historialliseen perspektiiviin.

”Suomen kimppuun Venäjä on käynyt 300 vuoteen vain provosoituna, osana ruotsalaisten tai muiden aloittamaa sotaa. Venäjällä ei ole mitään syytä hyökätä pelkästään Suomeen. Mailla on Euroopassa pisin raja, jolla ei ole mitään ongelmia.”